Gonna be a blackout tonight

"My town is big/And my town is bright/My town can work and my town can fight/Gonna be a Blackout, Blackout tonight."
- - - - - - - - - - -

Woodrow "Woody" Guthrie (1912–1967), oman jälkensä sinne tänne jättänyt amerikkalainen folk-muusikko identifioitui vahvasti "tavallisen kansalaisen" arjen kanssa, tunsi näiden puolesta yhtä voimakkaasti kuin tunsi negaatioita fasismia, tekopyhyyttä, poliitikkoja ja taloudellista riistoa kohtaan. This Land Is Your Land ehkä tekstinä aikaansa edelle - tai sitten vanhin ajatus kaikista.

Stereoissa Dropkick Murphys räimii versiotaan Gonna be a blackout tonight:sta. Hälytyssireeni sointujen seassa - ja minä mietin, voiko muutamina ohikiitävinä hetkinä identifioitua niihin sisäistä paloaan ja nuoren mielen sekaannustaan katukivien viskonnalla ja iskulauseiden maalaamisella purkaviin nuorukaisiin. Niihin, jotka pysyvät vuosisadasta toiseen samoina, todistaen osaltaan kaiken inhimillisen muuttumattomuutta. Jos itsessä on päämäärä ilman suuntaa ja sekaannuksen kaaosenergia ohjattavaksi jonnekin, saattaa se löytää ilmaisuna sisäisen purkamisen sijasta ulospäin. Siksikö, että on helpompaa kohdistaa voima itsensä ulkopuolelle kuin itseensä?

Kahvikuppi kourassa - reilua tuotetta, tottakai -, katse parvekkeelta. Tässä maailmassa hallitsevat arkeensa tyydytetyt ihmiset. Määritetyt aikuiset, jotka löysivät tai olivat löytävinään toisensa ja paikkansa, tavara ja sen tuoma tyhjyyden peitto. Nämä ihmiset eivät enää kasva pieniksi edellisvuoden pikkujouluvaatteisiinsa. Minun seinäni sen tekevät kyllä.

Siihen tottuvat, ne ihmiset, siihen hämärään. Tv iltanuotiona, alttarina, tekevät siitä normin, saalistavat klubien nurkista, matkatoimistojen extremepaketeista - "saat alennusta varatessasi lennot nettisivujemme kautta" ja virtuaalitreffien palstoilta säpinää. Vaihtelua. Sellaista hurjaa.

Omistetaan kaikki hetkelle, joka jatkuu tovin ja silti tästä ikuisuuteen. Ei mikään muuttua saa. Poltetaan sielu loppuun kuten savuke, vaikka niidenkin sytyttämisen piti loppua jälleen uuteen uudenvuoden lupaukseen. Poltetaan, ettei muisteta.

”Joskus tuntuu kuin muistotkin olisivat olemassa vain etukäteen"

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

- Eeva Kilpi

Lakupekan kulttuuriloparit - vain muutaman karkkipaperin tähden?

"Lakupekka lakritsipatukan kääreessä on melkein yhtä vanha kuin itsenäinen Suomi. Kuvassa on ihmisen kasvot, erilaiset kuin meillä valkoihoisilla. Tuon tarkemmin en uskalla tuota vallankumouksellista käärepaperiuudistusta kuvailla, ettei joku tiukkis pääse syyttämään rasismista."
- Matti Peltokangas, Pohjalaisen pääkirjoitustoimittaja
- - - - - - - - - - - - - -

Peltokankaan suorittama rinnastus lakupatukan kääreen ja itsenäisen Suomen välillä saattaa kertoa enemmän kuin kirjoittaja alunperin on tarkoittanutkaan. Pohjimmaisilla pohjalla närkästyksessä satunnaisen karkkipaperin ulkoasu-uudistuksen kohdalla taitaa näet taas soida suomalaiskansallisuuden näkyvin tekijä; olematon kansallinen itsetunto ja epävarmuus oman kulttuurin olevaisuuden - tai olemattomuuden - suhteen. (Koiranleukaisempi saattaisi kysyä sitäkin, että montakos sellaista valtiota keksitte, jossa perinteidensä pauhataan olevan vaarassa muutaman karkkipaperin tähden? Sitä minäkin. Henkilökohtaisesti minun on vaikea nähdä yhdenkään pitkällisen olemassaolon ja vakiintuneen kulttuurin omaavan valtion tuntevan perinteensä uhatuksi karkkipatukan kääreen vuoksi.)

"En ymmärrä, ketä nuo käärepaperin kuvat, siis ne sellaiset, ovat voineet loukata. Lienee katsojan silmässä koko juttu. Samoin on kuulijan korvassa se sana, jolla on iät ja ajat kutsuttu aivan viattomasti niitä, jotka ovat erilaisia kuin me valkonaamat. Sitä sanaa ei ole saanut sanoa ääneen enää pitkään aikaan. Se sama sana on vilahdellut muuten lukemattomissa kirjoissa aapisia myöten, monissa lauluissa, sarjakuvissa ja vaikka missä. Pitääkö ne kaikki hengentuotteet kieltää ja hävittää?", sanelee sama pääkirjoittaja.

Itse tunnustan kokevani hienoista ymmärtämättömyyttä yllä esitetyn ajatusvirran kaltaista suhtautumista kohtaan; että äidinkieleni olisi jo samassa kerhossa latinan kanssa. Kuollut kulttuuri ja kuollut kieli, josta ei puhujien puutteessa ole enää kasvamaan ja jatkamaan eloaan muuttuvan maailman mukana.

Kautta aikain kulttuurin elinehto on ollut sen kyky elää ja muotoutua sitä elävien ihmisten - ja sitä siten ympäröivän maailman - mukana. Kuollut ei kuki kovinkaan kauniisti, korkeintaan vienosti vihertää. Aapisissa on uusiotuontina maahantulleen neekeri -ilmaisun lisäksi käytetty monenlaisia sanoja aina niistä päivistä lähtien, kun ruotsinkieltä puhunut yläluokka ryhtyi silloisen fennomaanisen populisminsa ajamina saattaamaan suomenkieltä virallisen kielen asemaan. Moni niistä on sittemmin poistunut virallisesta kielenkäytöstä tai löytänyt uuden ilmaisumuodon. On hymyilyttävää, miten kieliperimältään kaikkea muuta kuin suomalaista neekeri -sanaa kuulee silloin tällöin puolustettavan elimellisenä osana "suomalaista perinnettä"!