Persukumous ja Waltari -paran unhoitus

Vaalianalyysiä on vellotettu laidalta toiselle. Tuotettu sanoja, pohdittu painotuksia. "Mitä vittua oikein tapahtui?"

TV-shop on menestyvä konsepti. Kansaan uppoava, sano. Ei se sen kummempaa rakettitiedettä ole.

Allekirjoittanutta ei kevään korvalla houkuta syväanalyysi yhden sloganin kampanjasta, populistipuolueen sisäisen sananvapauden sopimusluonteisuudesta tai nurkan takana odottavan hallitusneuvottelurupeaman väistämättömästä herkkuviihdearvosta. Uhraan kappaleen aikaani Waltari -paralle, jonka Perussuomalainen kulttuurieetos ja rappiotaiteen vastainen rintama kylmästi unohti. Posteripoika Gallen-Kallela ja oinoslaisen viiksekäs Sibelius jäivät vaille vertaistaan kynänheiluttajaa. Vaan miksi?

Varautukaa pseudosivistyneeseen sunnuntaispekulointiin Somalian rannikkovesille sopivan pohjanmaalaisen täyslaidallisen edestä.

Gallen-Kallela. Helppo lähestyä, ja tyhmempikin tuntee - jos peruskoulunsa on läpi sahannut, on veteen karkaavan Ainon tissit selautettu läpi tarmolla, joka syövyttää ne luisimpaankin otsaan, sinne Taistelevien metsojen ja äitiyspakkauksen ensikirjan hymynaaman viereen. Hyvän taiteen epitooma: sillä tapaa esittävä ettei tarvitse tulkita, katsoa toiseen kertaan. Kalle -raasu, ja kaikki kertavilkaisijalta piiloon jäävä symboliikka. Hoksaako Tuonelan joutsenen punasävyn syvyyttä sellainen, jonka ainoa kontakti linnustoon on kylmälaarin broileri eikä silmällä aavistustakaan siitä, millä sävyllä laskeva aurinko valkoisen linnun maalaa?
Voi kutsua kansallisromanttiseksi tai pakahduttavan suomalaiseksi, kunhan ei katso ämpärin alta herrojen Lönnrot ja Gallen-Kallela kansalliskulttuurista taustaa ja sitä, kuinka nopeasti karelianismi putosi muodista kun tarinain bysanttilainen peru kiipesi esiin.

Suomalaisuuden syntytragedia: kun suomalaista yrittävät olla, päätyvätkin olemaan venäläisempiä kuin venäläiset itse.

Sibelius, haki oppinsa kaukomailta. Vahaviiksinen kosmopoliitti nuoren kaartin kärjestä. Ryyppäsi ja riiteli, kypsyi kelvollista jälkeä tuottamaan vasta vanhemmiten. Trendien likistely sai jäädä. Hyvään saumaan, tuli, ruotsinkielisen yläluokan tarjoama fennomanian noste: kelpo tilaisuus tehdä se, mitä nykykielessä kutsuttaisiin brändin luomiseksi. Tiedä sitten, kuinka tahallisesti tai tahattomasti, innokkuuttaan.
Kosmopolitismin sijaan Sibbestä taidettiin bongata lähinnä Finlandiahymni, joka - Luojan kiitos - on toistaiseksi välttynyt kansallislaulun asemalta: Paciuksen pöytälaatikkomarssi vielä kestää jurrisen jääkiekkoyleisön mölisemäksi tulon, hymnistä sen sijaan tehtäisiin selvää jälkeä.

Tietynlaista kansalliskuvausta toisaalta sekin.

Mutta se Waltari. Kirjailijaparka, jonka kulttuurikelkasta taisivat pudottaa piilevä inhorealismi ja olemassaolon päänkääntöä vaativan monitahoinen pohdiskelu.

Kiroava Kullervo on kertavilkaisulla sisäistetty. Jos tarvis. Fuck the monitahoisuus, turhautunut vaalea urho koivikossa voidaan laittaa huutamaan vaikka EU:lle. Waltarin hahmot - sitten kun niihin ensin parin tiiliskiven ajan tutustuttu - puhuvat pienemmällä äänellä, kukin tavallaan kyynisinä, pohtimassa teologiaa ja eksistenssiä. Jääräpäisiä idealisteja, joille oman parhaan näkeminen ei aina lankea luonnostaan. Järjen ääni sekin yleensä näennäisen yksinkertaisen sivuhahmon suussa, keskushenkilön sijaan - Sinuhelle Kaptah, Mikaelille Antti.

Opportunismiakaan eivät inhimillisenä piirteenä kaihda. Ihmisen halu ajaa omaa etuaan - keinoja kaihtamatta - ei tule siloitelluksi. Ihmiskuva romantisoidun sankarin sijaan jopa surullinen, mutta surussaan todenmukainen.

Ei inhimillisyys sovi ihanteelle. Ihanne on alabasterinsileä objekti, vailla särmiä ja kaksoismerkityksiä. Waltariin on hankala tarttua, vaikea kääntää kansalliskirjailijaksi. Monitahoinen, rönsyävä. Uskollisempi ihmisen kuvalle kuin kansallisten tuntojen tulkkaamiselle. Teksti ei taita ihmistä yhteiskunnalliseen tai kansalliseen kehykseen: se kehystää tämän ihmisyyden olemassaolon suurta taustaa vasten. Kuta vanhemmaksi Waltari käy, sitä lukuisampia ovat tuotannon anekdootit, tarinat, viittaukset. Piirtämässä kuvaa särkyneestä, hajanaisestakin taiteilijasta.

Se joka joskus on oman luomisensa tuskaa huutanut, tunnistaa kyllä.

Eikä sillä. Ei Mannerheiminkään idolikuvaan kelpuutettu niitä viimeisiä päiväkirjoja ja kuolemaansa jo silmiin katsovan miehen itseraastoa. Ei se sovi: kertoa verestä käsissä ja pohtia ääneen, mitä tekisi toisin jos olisi omannut sen ikuisesti saavuttamattoman viisasten kiven - "jos olisin tiennyt tuolloin sen, minkä tiedän nyt".

Ihanne on alabasterinsileä ja yksinkertainen. Kritiikki ei kuulu sen olomuotoon.

Ja kuka vittu jaksaa lukea läpi yli viittä sivua, jos saman homman voi ajaa yhdellä väriprintillä tai YouTubelinkillä?

Jytky tulee

"Jytkyt on ekspressionistisen taidemaalari Tyko Sallisen öljyvärimaalaus vuodelta 1918. Kooltaan 114,5x138 cm oleva suuri sommitelma on raskain liikkein toteutettu ilottoman suomalaisen maalaistanssin muistomerkki, joka kuvaa arkista hurmosta.

Työtä pidetään Sallisen toisena suurena kansanelämän ja ekstaasin kuvauksena samana vuonna valmistuneen uskonnollista hurmosta kuvaavan Hihhulit -maalauksen ohella. Jytkyt on Hihhuleiden ohella Sallisen tunnetuin maalaus.

Jytkyt kuvaa työväentalon tansseja ja malli on luultavasti otettu Mutilan työväentalolta.

Teos kuuluu nykyään Ateneumin kokoelmiin."

Hihhulismi, jytkyt, ilottoman maalaistanssin raskas liike, arkinen hurmos ja Mutilan työväentalo.

Onko Maalaisliiton kuolleistanousulle osuvampaakaan kuvausta.

Jyt-jyt-jytkyleikki alkaa. Postmodernistit, korva kuulolle ja silmät sikkaralle: edessä neljän vuoden putki sellaista dadaa, ettei siihen pysty edes Palmun Juhani.

Kokoomus ja persoonapronominin määritelmä

Poliittinen jukeboksi: usko, toivo, katkeruus ja sitten vitutus

Lähihistorian häpeä, suomalainen kotoutuminen ja alkoholin sikamainen paine

60- ja 70- lukujen taitteessa Suomen työvoimallisella kentällä eivät juhlaviirit liehuneet. Töitä ei ollut - tai sitten ne olivat ojankaivuun ja käpyjen keruun henkisinä perillisinä toteutettuja työllistämistöitä, pääosin kompassin oikealla laidalla sijainneiden puolueiden urheita mutta todellisuudesta vieraantuneita pyrkimyksiä kansakunnan pelastamiseksi pakkotöiden voimalla.

Samaa mentaliteettia voidaan nähdä 2000-luvun Suomenkin työharjoittelu-, kurssitus- ja perusturvaleikkuupolitiikassa, mutta se on jo toinen tarina.

Tämän kertomuksen pääosaa kun näyttelevät ne suomalaiset, jotka töiden puutteessa muuttivat maasta. Pakkasivat kimpsunsa, kampsunsa ja kakaransa ja suksivat Ruotsiin leveämmän leivän toivossa.

Kaikilla kotoutuminen uuteen yhteiskuntaan ei uponnut voittoputkeen. Alkoholismista tuli suomalaispainotteisten lähiöiden kansantauti, sen sivuvaikutuksista ja oheisoireista ruotsalaisten sosiaalityöntekijöiden ja järjestyspoliisin arkipäivää. Kantaväestö valitti asutusalueiden arvon laskusta. Suomalaislähiöille vakiintui se kuulu nimikin: sikalat. Svinalängorna.

Spekuloida voidaan sillä, mikä tähänkin johti. Kukaties se oli juurettomuuden tunne, huonona jatkunut taloudellinen tilanne, toiveiden särkymisestä kasvanut, lasipohjaisesta astiasta virrannut korvikemaailma. Ehkä Ruotsissa ei osattu kotouttaa. Osa lähtijöistä oli niitäkin, joille kotimaasta ei töitä löytynyt jo olemassaolevien ongelmien vuoksi; juopon hitsarin liian monet potkut ajoivat uusille apajille.

Susanna Alakoski raapaisi kasaan ajanjaksoa fiktiivisen tarinan kautta kuvaavaan, pystinkin napanneen ja nyt Sovinto -nimikkeellä elokuvaksi kääntyneen romaaninsa Sikalat. Miljöönä se käsittelee Ystadilaiseen Fridhem -lähiöön 1960- ja 70-lukujen taitteessa suurin toivein ja promillehuuruisin tuloksin asettuvaa suomalaissiirtolaisten perheyksikköä ja sen vetisistä lähtökohdista luokkaretken, klassresan, kautta ponnistavan siirtolaisten tyttären sinuiksi tuloa menneisyytensä kanssa. Tarina on rankemmalla puolella, mutta enemmän luotaava kuin ahdistava.

Tässä itsessään ei ole mitään erikoista. Kansallista menneisyyttä on ennenkin peilattu henkilökohtaisten tarinoiden kautta ja niistä on keitetty monenlaista fiktiota.

Mielenkiintoisinta oli elokuvan tiimoilta selailemani keskustelupalstojen kansalaispalaute.

"Ihmettelen, miksei tätä elokuvaa kutsuta rasistiseksi. Eikös tällaiset stereotypiat ole sitä aina?"

"Valitettavasti ruotsalaisille suomalainen kelpaa vain väkivaltaisena juoppona. Tuskin Ruotsissa olisi roolia tasapainoisesta suomalaisesta pidetty kovinkaan uskottavana."

"Alakoski tietää, mistä narusta vetää. Hän tietää, että ruotsalaiset katsovat mielellään rappiokuvauksia juuri suomalaisista. Omistaan ei niinkään."

"Inhoan tällaisia leffoja. Annetaan vanhan kuvan antamista ja tylytystä."

"Miksi teokset joissa on paha suomalaisen looseri saavat aina näin paljon huomiota?!"

Ja tämä oli kilteimmästä päästä. HS:n palstoilla nyt kuitenkiin surffailtiin.

Miten tätä sitten tulkita. Maahanmuuton parjaamisen kulta-aikoina muistutus suomalaisten kuonolleen menneestä kotoutumisesta saattavat olla joillekin ikäviä yksityiskohtia kansakunnan lähihistoriasta. Yleinen häpeä, savisaappaisen ja savutupaisen Suomen kansallistauti kuvitteellisen sivistys-Euroopan edessä se toinen; "mitä ne tämänkin jälkeen meistä ajattelee?" Nuorilla kansakunnilla on usein tarve kiillottaa kylkiään ja piilotella historiansa harvahampaisemmat hetket liiterin taakse; siitähän se kummunnee, tälläkin kertaa.

Vai eikö omaa historiaa toisaalta tunneta riittävän hyvin, jotta siihen osattaisiin suhtautua edes parahultaisen objektiivisesti?

Olennaisin ero lienee kahden mainitun kansakunnan tavassa katsoa ja painottaa. Heitän loppuun arveluun ja analysointiin pohjaavan pohdintokotin:
svenski katsoo alkoholismia kaikessa rujoudessaan, ilmiönä, tautina - vaan ei automaattisena kansallispiirteenä. Lähiöalueiden kokoisena osa-aikaruttona se antaa tilaisuuden itseruoskinnalle ja peilaamiselle; missä sosiaalityöntekijämme ja järjestelmälle meni vikaan, oli kyvytön ratkomaan ja auttamaan. Kun svenski katsoo yhteiskunnan vastuuta, näkee suomalainen konttaavan yksilön.

Nykyäänhän on jälleen perin muodikasta muistuttaa yksilön "vastuusta itsestään" ja kutsua mitä rujoimpia perusturvaleikkauksia "kannustimiksi".