Vaalianalyysiä on vellotettu laidalta toiselle. Tuotettu sanoja, pohdittu painotuksia. "Mitä vittua oikein tapahtui?"
TV-shop on menestyvä konsepti. Kansaan uppoava, sano. Ei se sen kummempaa rakettitiedettä ole.
Allekirjoittanutta ei kevään korvalla houkuta syväanalyysi yhden sloganin kampanjasta, populistipuolueen sisäisen sananvapauden sopimusluonteisuudesta tai nurkan takana odottavan hallitusneuvottelurupeaman väistämättömästä herkkuviihdearvosta. Uhraan kappaleen aikaani Waltari -paralle, jonka Perussuomalainen kulttuurieetos ja rappiotaiteen vastainen rintama kylmästi unohti. Posteripoika Gallen-Kallela ja oinoslaisen viiksekäs Sibelius jäivät vaille vertaistaan kynänheiluttajaa. Vaan miksi?
Varautukaa pseudosivistyneeseen sunnuntaispekulointiin Somalian rannikkovesille sopivan pohjanmaalaisen täyslaidallisen edestä.
Gallen-Kallela. Helppo lähestyä, ja tyhmempikin tuntee - jos peruskoulunsa on läpi sahannut, on veteen karkaavan Ainon tissit selautettu läpi tarmolla, joka syövyttää ne luisimpaankin otsaan, sinne Taistelevien metsojen ja äitiyspakkauksen ensikirjan hymynaaman viereen. Hyvän taiteen epitooma: sillä tapaa esittävä ettei tarvitse tulkita, katsoa toiseen kertaan. Kalle -raasu, ja kaikki kertavilkaisijalta piiloon jäävä symboliikka. Hoksaako Tuonelan joutsenen punasävyn syvyyttä sellainen, jonka ainoa kontakti linnustoon on kylmälaarin broileri eikä silmällä aavistustakaan siitä, millä sävyllä laskeva aurinko valkoisen linnun maalaa?
Voi kutsua kansallisromanttiseksi tai pakahduttavan suomalaiseksi, kunhan ei katso ämpärin alta herrojen Lönnrot ja Gallen-Kallela kansalliskulttuurista taustaa ja sitä, kuinka nopeasti karelianismi putosi muodista kun tarinain bysanttilainen peru kiipesi esiin.
Suomalaisuuden syntytragedia: kun suomalaista yrittävät olla, päätyvätkin olemaan venäläisempiä kuin venäläiset itse.
Sibelius, haki oppinsa kaukomailta. Vahaviiksinen kosmopoliitti nuoren kaartin kärjestä. Ryyppäsi ja riiteli, kypsyi kelvollista jälkeä tuottamaan vasta vanhemmiten. Trendien likistely sai jäädä. Hyvään saumaan, tuli, ruotsinkielisen yläluokan tarjoama fennomanian noste: kelpo tilaisuus tehdä se, mitä nykykielessä kutsuttaisiin brändin luomiseksi. Tiedä sitten, kuinka tahallisesti tai tahattomasti, innokkuuttaan.
Kosmopolitismin sijaan Sibbestä taidettiin bongata lähinnä Finlandiahymni, joka - Luojan kiitos - on toistaiseksi välttynyt kansallislaulun asemalta: Paciuksen pöytälaatikkomarssi vielä kestää jurrisen jääkiekkoyleisön mölisemäksi tulon, hymnistä sen sijaan tehtäisiin selvää jälkeä.
Tietynlaista kansalliskuvausta toisaalta sekin.
Mutta se Waltari. Kirjailijaparka, jonka kulttuurikelkasta taisivat pudottaa piilevä inhorealismi ja olemassaolon päänkääntöä vaativan monitahoinen pohdiskelu.
Kiroava Kullervo on kertavilkaisulla sisäistetty. Jos tarvis. Fuck the monitahoisuus, turhautunut vaalea urho koivikossa voidaan laittaa huutamaan vaikka EU:lle. Waltarin hahmot - sitten kun niihin ensin parin tiiliskiven ajan tutustuttu - puhuvat pienemmällä äänellä, kukin tavallaan kyynisinä, pohtimassa teologiaa ja eksistenssiä. Jääräpäisiä idealisteja, joille oman parhaan näkeminen ei aina lankea luonnostaan. Järjen ääni sekin yleensä näennäisen yksinkertaisen sivuhahmon suussa, keskushenkilön sijaan - Sinuhelle Kaptah, Mikaelille Antti.
Opportunismiakaan eivät inhimillisenä piirteenä kaihda. Ihmisen halu ajaa omaa etuaan - keinoja kaihtamatta - ei tule siloitelluksi. Ihmiskuva romantisoidun sankarin sijaan jopa surullinen, mutta surussaan todenmukainen.
Ei inhimillisyys sovi ihanteelle. Ihanne on alabasterinsileä objekti, vailla särmiä ja kaksoismerkityksiä. Waltariin on hankala tarttua, vaikea kääntää kansalliskirjailijaksi. Monitahoinen, rönsyävä. Uskollisempi ihmisen kuvalle kuin kansallisten tuntojen tulkkaamiselle. Teksti ei taita ihmistä yhteiskunnalliseen tai kansalliseen kehykseen: se kehystää tämän ihmisyyden olemassaolon suurta taustaa vasten. Kuta vanhemmaksi Waltari käy, sitä lukuisampia ovat tuotannon anekdootit, tarinat, viittaukset. Piirtämässä kuvaa särkyneestä, hajanaisestakin taiteilijasta.
Se joka joskus on oman luomisensa tuskaa huutanut, tunnistaa kyllä.
Eikä sillä. Ei Mannerheiminkään idolikuvaan kelpuutettu niitä viimeisiä päiväkirjoja ja kuolemaansa jo silmiin katsovan miehen itseraastoa. Ei se sovi: kertoa verestä käsissä ja pohtia ääneen, mitä tekisi toisin jos olisi omannut sen ikuisesti saavuttamattoman viisasten kiven - "jos olisin tiennyt tuolloin sen, minkä tiedän nyt".
Ihanne on alabasterinsileä ja yksinkertainen. Kritiikki ei kuulu sen olomuotoon.
Ja kuka vittu jaksaa lukea läpi yli viittä sivua, jos saman homman voi ajaa yhdellä väriprintillä tai YouTubelinkillä?
No comments:
Post a Comment