Persukumous ja Waltari -paran unhoitus

Vaalianalyysiä on vellotettu laidalta toiselle. Tuotettu sanoja, pohdittu painotuksia. "Mitä vittua oikein tapahtui?"

TV-shop on menestyvä konsepti. Kansaan uppoava, sano. Ei se sen kummempaa rakettitiedettä ole.

Allekirjoittanutta ei kevään korvalla houkuta syväanalyysi yhden sloganin kampanjasta, populistipuolueen sisäisen sananvapauden sopimusluonteisuudesta tai nurkan takana odottavan hallitusneuvottelurupeaman väistämättömästä herkkuviihdearvosta. Uhraan kappaleen aikaani Waltari -paralle, jonka Perussuomalainen kulttuurieetos ja rappiotaiteen vastainen rintama kylmästi unohti. Posteripoika Gallen-Kallela ja oinoslaisen viiksekäs Sibelius jäivät vaille vertaistaan kynänheiluttajaa. Vaan miksi?

Varautukaa pseudosivistyneeseen sunnuntaispekulointiin Somalian rannikkovesille sopivan pohjanmaalaisen täyslaidallisen edestä.

Gallen-Kallela. Helppo lähestyä, ja tyhmempikin tuntee - jos peruskoulunsa on läpi sahannut, on veteen karkaavan Ainon tissit selautettu läpi tarmolla, joka syövyttää ne luisimpaankin otsaan, sinne Taistelevien metsojen ja äitiyspakkauksen ensikirjan hymynaaman viereen. Hyvän taiteen epitooma: sillä tapaa esittävä ettei tarvitse tulkita, katsoa toiseen kertaan. Kalle -raasu, ja kaikki kertavilkaisijalta piiloon jäävä symboliikka. Hoksaako Tuonelan joutsenen punasävyn syvyyttä sellainen, jonka ainoa kontakti linnustoon on kylmälaarin broileri eikä silmällä aavistustakaan siitä, millä sävyllä laskeva aurinko valkoisen linnun maalaa?
Voi kutsua kansallisromanttiseksi tai pakahduttavan suomalaiseksi, kunhan ei katso ämpärin alta herrojen Lönnrot ja Gallen-Kallela kansalliskulttuurista taustaa ja sitä, kuinka nopeasti karelianismi putosi muodista kun tarinain bysanttilainen peru kiipesi esiin.

Suomalaisuuden syntytragedia: kun suomalaista yrittävät olla, päätyvätkin olemaan venäläisempiä kuin venäläiset itse.

Sibelius, haki oppinsa kaukomailta. Vahaviiksinen kosmopoliitti nuoren kaartin kärjestä. Ryyppäsi ja riiteli, kypsyi kelvollista jälkeä tuottamaan vasta vanhemmiten. Trendien likistely sai jäädä. Hyvään saumaan, tuli, ruotsinkielisen yläluokan tarjoama fennomanian noste: kelpo tilaisuus tehdä se, mitä nykykielessä kutsuttaisiin brändin luomiseksi. Tiedä sitten, kuinka tahallisesti tai tahattomasti, innokkuuttaan.
Kosmopolitismin sijaan Sibbestä taidettiin bongata lähinnä Finlandiahymni, joka - Luojan kiitos - on toistaiseksi välttynyt kansallislaulun asemalta: Paciuksen pöytälaatikkomarssi vielä kestää jurrisen jääkiekkoyleisön mölisemäksi tulon, hymnistä sen sijaan tehtäisiin selvää jälkeä.

Tietynlaista kansalliskuvausta toisaalta sekin.

Mutta se Waltari. Kirjailijaparka, jonka kulttuurikelkasta taisivat pudottaa piilevä inhorealismi ja olemassaolon päänkääntöä vaativan monitahoinen pohdiskelu.

Kiroava Kullervo on kertavilkaisulla sisäistetty. Jos tarvis. Fuck the monitahoisuus, turhautunut vaalea urho koivikossa voidaan laittaa huutamaan vaikka EU:lle. Waltarin hahmot - sitten kun niihin ensin parin tiiliskiven ajan tutustuttu - puhuvat pienemmällä äänellä, kukin tavallaan kyynisinä, pohtimassa teologiaa ja eksistenssiä. Jääräpäisiä idealisteja, joille oman parhaan näkeminen ei aina lankea luonnostaan. Järjen ääni sekin yleensä näennäisen yksinkertaisen sivuhahmon suussa, keskushenkilön sijaan - Sinuhelle Kaptah, Mikaelille Antti.

Opportunismiakaan eivät inhimillisenä piirteenä kaihda. Ihmisen halu ajaa omaa etuaan - keinoja kaihtamatta - ei tule siloitelluksi. Ihmiskuva romantisoidun sankarin sijaan jopa surullinen, mutta surussaan todenmukainen.

Ei inhimillisyys sovi ihanteelle. Ihanne on alabasterinsileä objekti, vailla särmiä ja kaksoismerkityksiä. Waltariin on hankala tarttua, vaikea kääntää kansalliskirjailijaksi. Monitahoinen, rönsyävä. Uskollisempi ihmisen kuvalle kuin kansallisten tuntojen tulkkaamiselle. Teksti ei taita ihmistä yhteiskunnalliseen tai kansalliseen kehykseen: se kehystää tämän ihmisyyden olemassaolon suurta taustaa vasten. Kuta vanhemmaksi Waltari käy, sitä lukuisampia ovat tuotannon anekdootit, tarinat, viittaukset. Piirtämässä kuvaa särkyneestä, hajanaisestakin taiteilijasta.

Se joka joskus on oman luomisensa tuskaa huutanut, tunnistaa kyllä.

Eikä sillä. Ei Mannerheiminkään idolikuvaan kelpuutettu niitä viimeisiä päiväkirjoja ja kuolemaansa jo silmiin katsovan miehen itseraastoa. Ei se sovi: kertoa verestä käsissä ja pohtia ääneen, mitä tekisi toisin jos olisi omannut sen ikuisesti saavuttamattoman viisasten kiven - "jos olisin tiennyt tuolloin sen, minkä tiedän nyt".

Ihanne on alabasterinsileä ja yksinkertainen. Kritiikki ei kuulu sen olomuotoon.

Ja kuka vittu jaksaa lukea läpi yli viittä sivua, jos saman homman voi ajaa yhdellä väriprintillä tai YouTubelinkillä?

Sepitteellisen kansalliseepoksen henkilökohtaisempi juhlaviisu

Kaikelle on vuosipäivänsä. Sillekin, kun eräs liehutukka vaelsi muistiinpanovälineet kainalossaan pitkin itäistä Suomea ja Venäjän Karjalaa keräten sekalaisia sointuja ja sanan säkeitä, joista suurin osa niitti kulttuuriperua suoraan Bysantin ajan tarinoista.

On sille syynsä, miksi itsenäisyyttä janoavassa, vasta kansallistunteen ja yhtenäiskulttuurin poliittisten etujensa ajohevoseksi tehtaileman fennomanian ja kansallisromantiikan liekittämässä maassa karelianismi meni perin nopeasti pois muodista.

Olihan se vähän noloa; yrittää olla suomalaistakin suomalaisempaa ja päätyä olemaan venäläisempiä kuin venäläiset itse.

Eikä viitsitä puhua siitäkään, miten Kalevala tarjoilee seikkaperäiset ohjeistukset siitä, miten vaimo tulee piestä; kehotetaan viemään sisätiloihin tai niin syvälle lepikkoon, ettei huuto ja mäiske häiritse naapureita.

Tässä suhteessa ei pojasta juuri polvi ole parannut.

Mutta annetaan sen nyt olla - ja päätetään Kalevalan päivä pieneen henkilökohtaiseen postikortinomaiseen poimintoon;

Luo'pa luoja luotuhuni,
Elä mielisuotuhuni;
Luotu luoksensa vetävi,
Mielisuotu survoavi.
Tuo Jumala tuota miestä,
Jonka sormukset sopisi,
Jonka kihlat kelpoaisi;
Joka naia nappajaisi,
Kotihinsa koppajaisi;
Jok' ei veisi viertämähän,
Panisi palontekohon.

Itsenäisyyspäivästä - Kiitos Lenin 1917

Propsit vain kaikille; palasiksi menneille tai palasina palanneille, kaukopartiovärväyksestä tunnustukseksi saadun opiaattiriippuvuuden harhamaan eksyneille, alkoholiin psyykensä myöhemmin haudanneille, perheensä sen rintamamiestalon ohella vasaroineille - elämänsä, nuoruutensa, kaiken kaikkisen terveytensä parin metalliprenikan tai nätisti värjätyn nauhanpalan edestä menemään laittaneille.

Toisaalla se on sanottu jo riittävän osuvasti - ei minun enää tarvitse sen ylitystä yrittää. Voin vain toisten sanat toistaen sanoa, ettei sota ole rikos ainoastaan sen jalkoihin jäävää siviiliväestöä, niitä naisia, lapsia ja vanhuksia kohtaan - se on rikos myös niitä univormuun puettuja ja poliittisten etuuksien nimissä lahdattuja yksinkertaisia nuorukaisia kohtaan, joiden virta vuosisadasta toiseen on valitettavan loputon.

Sanottakoon ääneen seuraavakin:
ennen fennomanian ja kansallistunteen keksimistä - ja silloinkin se keksittiin palvelemaan silloisen yhteiskuntamallin yläluokan poliittisia intressejä - Suomen alueella sotaan suhtauduttiin siten, kuten siihen suhtautua pitää. Värväreiden tulosta kuultaessa nostettiin reput selkään, ravattiin metsään ja sanottiin, ettei tässä kylässä kuulkaas ole sotaväkeen kelpaavia. Menkää muualle.

Ei paljoa kiinnostanut, kuninkaiden lippujen alla vaeltelu. Eivät vaikuttaneet talonpojan tai kengittäjän arkeen, rajanvedot jossain kaukomailla. Tai lähempänäkään. Ja mistäs sen tiesi, jos uusi herra vaikka olisi edellistä parempi - laittaisi vaikka pienemmät verot? Kannatti yrittää, ja pitää itsensä elossa sen nähdäkseen.

Kauas on tultu niistä päivistä. Vaan periaate se vain pysyy samana: isänmaallisin mahdollinen asia jonka sotilas missä tahansa saattaisi näinäkin päivinä tehdä, olisi heittää pysänderi olan yli, kehoittaa herroja komentajia ja päättäjiä vetämään vitun päähänsä ja juoksemaan vuorille sekä todeta, että on tässä elämässä parempaakin tekemistä kuin kuolla ennen aikojaan.

Vaikka jäädä kotirintamalle naimaan sitä vaimoketta. Make love, not war.

Mikä mies se on, joka valitsee boobsien sijasta pommit?

Epäisänmaallisuudesta äkämystyneille sisällytettäköön tähän kohtaan selventävä sanallinen paragrafi. Mikäkö tekee linjanmittaisesta ja rajat ylittävästä pysänderin olan yli heittämisen ajatuksesta niin isänmaallisen?

Silkka käytännön matematiikka: yksinään on paha sotia.

Ilman puskurivyöhykkeenä ja tykinruokana välissä huseeravia sotilaskuntia arvon päättäjät - vuosisadasta toiseen - olisivat yllättävän tilanteen edessä: on luotu ongelma, ja nyt se pitää selvittää. Ihan itse. Kääriä hihat ja käydä kurkkuun kiinni. Jos uskaltaa.

Näihin kauniisiin sanoihin päätettäköön pari vuorokautta myöhässä syntynyt itsenäisyyspäivän messu. Tai melkein: lähiöidemme pilottitakeille ja hallintovallan piilonutipäille omistettakoon Yrjö Kallisen vanhat sanat:

Kyllä vielä sotilaiden kanssa voi keskustella sodastakin ja rauhan asiasta. Sotilaiden, jotka ovat nähneet, mitä sota on. Mutta taivas varjelkoon meitä tavallisilta siviileiltä, jotka ovat isiltä perittyä sotaintoa täynnä. Näiden kanssa on helisemässä"

Siinä teille, Natottajat.