Persukumous ja Waltari -paran unhoitus

Vaalianalyysiä on vellotettu laidalta toiselle. Tuotettu sanoja, pohdittu painotuksia. "Mitä vittua oikein tapahtui?"

TV-shop on menestyvä konsepti. Kansaan uppoava, sano. Ei se sen kummempaa rakettitiedettä ole.

Allekirjoittanutta ei kevään korvalla houkuta syväanalyysi yhden sloganin kampanjasta, populistipuolueen sisäisen sananvapauden sopimusluonteisuudesta tai nurkan takana odottavan hallitusneuvottelurupeaman väistämättömästä herkkuviihdearvosta. Uhraan kappaleen aikaani Waltari -paralle, jonka Perussuomalainen kulttuurieetos ja rappiotaiteen vastainen rintama kylmästi unohti. Posteripoika Gallen-Kallela ja oinoslaisen viiksekäs Sibelius jäivät vaille vertaistaan kynänheiluttajaa. Vaan miksi?

Varautukaa pseudosivistyneeseen sunnuntaispekulointiin Somalian rannikkovesille sopivan pohjanmaalaisen täyslaidallisen edestä.

Gallen-Kallela. Helppo lähestyä, ja tyhmempikin tuntee - jos peruskoulunsa on läpi sahannut, on veteen karkaavan Ainon tissit selautettu läpi tarmolla, joka syövyttää ne luisimpaankin otsaan, sinne Taistelevien metsojen ja äitiyspakkauksen ensikirjan hymynaaman viereen. Hyvän taiteen epitooma: sillä tapaa esittävä ettei tarvitse tulkita, katsoa toiseen kertaan. Kalle -raasu, ja kaikki kertavilkaisijalta piiloon jäävä symboliikka. Hoksaako Tuonelan joutsenen punasävyn syvyyttä sellainen, jonka ainoa kontakti linnustoon on kylmälaarin broileri eikä silmällä aavistustakaan siitä, millä sävyllä laskeva aurinko valkoisen linnun maalaa?
Voi kutsua kansallisromanttiseksi tai pakahduttavan suomalaiseksi, kunhan ei katso ämpärin alta herrojen Lönnrot ja Gallen-Kallela kansalliskulttuurista taustaa ja sitä, kuinka nopeasti karelianismi putosi muodista kun tarinain bysanttilainen peru kiipesi esiin.

Suomalaisuuden syntytragedia: kun suomalaista yrittävät olla, päätyvätkin olemaan venäläisempiä kuin venäläiset itse.

Sibelius, haki oppinsa kaukomailta. Vahaviiksinen kosmopoliitti nuoren kaartin kärjestä. Ryyppäsi ja riiteli, kypsyi kelvollista jälkeä tuottamaan vasta vanhemmiten. Trendien likistely sai jäädä. Hyvään saumaan, tuli, ruotsinkielisen yläluokan tarjoama fennomanian noste: kelpo tilaisuus tehdä se, mitä nykykielessä kutsuttaisiin brändin luomiseksi. Tiedä sitten, kuinka tahallisesti tai tahattomasti, innokkuuttaan.
Kosmopolitismin sijaan Sibbestä taidettiin bongata lähinnä Finlandiahymni, joka - Luojan kiitos - on toistaiseksi välttynyt kansallislaulun asemalta: Paciuksen pöytälaatikkomarssi vielä kestää jurrisen jääkiekkoyleisön mölisemäksi tulon, hymnistä sen sijaan tehtäisiin selvää jälkeä.

Tietynlaista kansalliskuvausta toisaalta sekin.

Mutta se Waltari. Kirjailijaparka, jonka kulttuurikelkasta taisivat pudottaa piilevä inhorealismi ja olemassaolon päänkääntöä vaativan monitahoinen pohdiskelu.

Kiroava Kullervo on kertavilkaisulla sisäistetty. Jos tarvis. Fuck the monitahoisuus, turhautunut vaalea urho koivikossa voidaan laittaa huutamaan vaikka EU:lle. Waltarin hahmot - sitten kun niihin ensin parin tiiliskiven ajan tutustuttu - puhuvat pienemmällä äänellä, kukin tavallaan kyynisinä, pohtimassa teologiaa ja eksistenssiä. Jääräpäisiä idealisteja, joille oman parhaan näkeminen ei aina lankea luonnostaan. Järjen ääni sekin yleensä näennäisen yksinkertaisen sivuhahmon suussa, keskushenkilön sijaan - Sinuhelle Kaptah, Mikaelille Antti.

Opportunismiakaan eivät inhimillisenä piirteenä kaihda. Ihmisen halu ajaa omaa etuaan - keinoja kaihtamatta - ei tule siloitelluksi. Ihmiskuva romantisoidun sankarin sijaan jopa surullinen, mutta surussaan todenmukainen.

Ei inhimillisyys sovi ihanteelle. Ihanne on alabasterinsileä objekti, vailla särmiä ja kaksoismerkityksiä. Waltariin on hankala tarttua, vaikea kääntää kansalliskirjailijaksi. Monitahoinen, rönsyävä. Uskollisempi ihmisen kuvalle kuin kansallisten tuntojen tulkkaamiselle. Teksti ei taita ihmistä yhteiskunnalliseen tai kansalliseen kehykseen: se kehystää tämän ihmisyyden olemassaolon suurta taustaa vasten. Kuta vanhemmaksi Waltari käy, sitä lukuisampia ovat tuotannon anekdootit, tarinat, viittaukset. Piirtämässä kuvaa särkyneestä, hajanaisestakin taiteilijasta.

Se joka joskus on oman luomisensa tuskaa huutanut, tunnistaa kyllä.

Eikä sillä. Ei Mannerheiminkään idolikuvaan kelpuutettu niitä viimeisiä päiväkirjoja ja kuolemaansa jo silmiin katsovan miehen itseraastoa. Ei se sovi: kertoa verestä käsissä ja pohtia ääneen, mitä tekisi toisin jos olisi omannut sen ikuisesti saavuttamattoman viisasten kiven - "jos olisin tiennyt tuolloin sen, minkä tiedän nyt".

Ihanne on alabasterinsileä ja yksinkertainen. Kritiikki ei kuulu sen olomuotoon.

Ja kuka vittu jaksaa lukea läpi yli viittä sivua, jos saman homman voi ajaa yhdellä väriprintillä tai YouTubelinkillä?

Jytky tulee

"Jytkyt on ekspressionistisen taidemaalari Tyko Sallisen öljyvärimaalaus vuodelta 1918. Kooltaan 114,5x138 cm oleva suuri sommitelma on raskain liikkein toteutettu ilottoman suomalaisen maalaistanssin muistomerkki, joka kuvaa arkista hurmosta.

Työtä pidetään Sallisen toisena suurena kansanelämän ja ekstaasin kuvauksena samana vuonna valmistuneen uskonnollista hurmosta kuvaavan Hihhulit -maalauksen ohella. Jytkyt on Hihhuleiden ohella Sallisen tunnetuin maalaus.

Jytkyt kuvaa työväentalon tansseja ja malli on luultavasti otettu Mutilan työväentalolta.

Teos kuuluu nykyään Ateneumin kokoelmiin."

Hihhulismi, jytkyt, ilottoman maalaistanssin raskas liike, arkinen hurmos ja Mutilan työväentalo.

Onko Maalaisliiton kuolleistanousulle osuvampaakaan kuvausta.

Jyt-jyt-jytkyleikki alkaa. Postmodernistit, korva kuulolle ja silmät sikkaralle: edessä neljän vuoden putki sellaista dadaa, ettei siihen pysty edes Palmun Juhani.

Kokoomus ja persoonapronominin määritelmä

Poliittinen jukeboksi: usko, toivo, katkeruus ja sitten vitutus

Poliisilaki se pulputtaa tsunamin alta

Joku hurraa. Tälläkin hetkellä. Jossakin sattumanpalvonnan syövereissä. Riemuitsee hävyttömästi kätevästä tsunamista ja huomiotutkan harhautumisesta kaukomaiden kriisin.

Ja epäkivaa se onkin. Ei kivaa sitten millään mittarilla. En minä sitä vähättele: possahtelevia reaktoreita, inhimillistä hätää, hukkuvia kissoja jotka eivät alunperinkään saaneet loistoideaa rakentaa Tyynenmerenvastaista tsunamiarkaa rannikkoa täyteen ydinmiiluja.

Sen alta suhahtaa kuitenkin eduskunnan tahvosordiinon ja minkään maailman huomiotutkan havaitsematta poliisi- ja pakkokeinolain uudistus. Se, jonka yli tuhannen sivun Sinuhenpaksuinen dadamuotoon nakutettu DDR-perintö avaa - krhm, korjaus, avaa siis vasta kuluvan tiistain jälkeen - sinunkin datapäätteesi sinitakkien mellastukselle ja velvoittaa teleoperaattorit lain voimalla tässä puuhassa auttamaan.

Iran, Nokia, anyone?

Vaikka mitäpä se Supo itsekseen osaisikaan.

Paitsi hermostua lievästi Piraattipuolueen - jonka olisi jatkossakin syytä pysyä lestissään ja olla kaivamatta omaa hautaansa ulvomalla ydinvoiman vastustuksen tappavan lapsia - jaksaessa sittenkin tavata järkäleen läpi ja huomauttaa sen sisältävän esimerkiksi poliisin oikeudet kaivaa tunnelinsa tietokoneellesi, asentaa sen täyteen sellaisia tiedonkalastimia kuin sattuu huvittamaan ja perustella toimensa sanaparilla "syytä epäilyyn" ja kansakunnan lainsäädäntöön sanaparin "salaiset pakkokeinot" lisäävän pukstaavin.

Salaisten pakkokeinojen sisältöä ei luonnollisesti kuvailla. Eiväthän ne olisi salaisia, jos niiden sisältö paljastettaisiin taholle joka niiden käyttöönotosta päättää.

Eeppisen loogista.

Samaan Sinuheen on koodattu 92 muutakin pikku fiksausta esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilakiin.

Oman turvallisuutenne vuoksi.

Luottamusta herättävää elettäessä maassa, joka Lipposen kultaisten 90-luvun päivien aikaan teleuudistusta tehdessään osoitti teknistä osaamistaan myymällä epähuomiossa kaukomaille myös viranomaisverkkonsa. Sitä tosin onnistuttiin peittelemään pitkään Virve-verkon pystyttämisenä lanseerattuna uudistuksena.

Entinen oikeusministeri Jacob Söderman tylytti lakuudistuksen sisältävän ainakin seitsemästä kahdeksaan avointa perustuslain vastaista kohtaa.

Paljonpa kiinnosti, kansanedustajaa; ehdotuksen ensimmäisessä käsittelyssä - 11.3.2011 - pienen suomalaisen puolta pitivät erityisesti Perussuomalaiset jättäytymällä pois käsittelystä koko eduskuntaryhmänsä vahvuudella. Pullakahveille unohtuivat myös Kristillisdemokraatit. Jumala valvoo, niin mekin?

Ensimäisessä äänestyksessä kahdestasadasta vallanvääntäjästä poissaolollaan loisti kaikkiaan 71 kipaletta. Punaista nappia painoi - kuinka ollakaan - galaktinen 42 henkeä.

Tulkintoja jäänee kaksi: joko ei jaksa kiinnostaa - tai sitten oma poliittinen persaus turvataan hyväksymällä uudistus hiljaisesta vihreän napin avoimen painalluksen sijaan.

Äiti, Töölönlahden tsunami, joku. Puuttukaa nyt tähän. Tule apuun, Anja.

Ja pian.

Toiseen käsittelyyn DDR-Raamattu menee tänään. Puoliltapäivin. Luonnollisesti tässä vaiheessa lakiin ei ole mahdollista enää muutoksia nakutella.

Söpön ponnen voi kuitenkin esittää.

Tai herätä, vetää pään perseestään ja äänestää uudistus kumoon.

Positiivinen ajatus.

Mutta hippasen utopistinen.

Tiistaina 15.3. läsnäolevien luvusta voinemme vetää omat johtopäätöksemme.

Jokainen on syyllinen kunnes toisin päätetään.

(Töölönlahden tsunami - sinulla alkaa olla kiire.)