Kokoomus ja persoonapronominin määritelmä

Houkille vain

Ikäkö se on, joka temppunsa tekee? Saa varomaan askelia, antaa kyvyn ignoroida yhä kylmemmät sanat, olla ottamatta liikaa itseensä - ja kasata kokemat vain lisäpainoksi muun ajopuun joukkoon? Kuivana sen ehkä saisi tuleen, pois mielen tieltä. Vaan nyt se kasaantaa samaan rantaan edellisten kanssa.

En ota itseeni, mutta vanha kipu ei mene pois.

- - - - - -
"Well I hope that I don't fall in love with you
'Cause falling in love just makes me blue,
Well the music plays and you display your heart for me to see,
I had a beer and now I hear you calling out for me
And I hope that I don't fall in love with you.

Well the room is crowded, people everywhere
And I wonder, should I offer you a chair?
Well if you sit down with this old clown, take that frown and break it,
Before the evening's gone away, I think that we could make it,
And I hope that I don't fall in love with you.

Well the night does funny things inside a man
These old tom-cat feelings you don't understand,
Well I turn around to look at you, you light a cigarette,
I wish I had the guts to bum one, but we've never met,
And I hope that I don't fall in love with you.

I can see that you are lonesome just like me, and it being late,
You'd like some some company,
Well I turn around to look at you, and you look back at me,
The guy you're with has up and split, the chair next to you's free,
And I hope that you don't fall in love with me.

Now it's closing time, the music's fading out
Last call for drinks, I'll have another stout.
Well I turn around to look at you, you're nowhere to be found,
I search the place for your lost face, guess I'll have another round
And I think that I just fell in love with you."

Hiljaisuuteen

Meni vappu, meni moni muukin päivä. Tunnelmia siitä enemmän tulevina päivinä, kun sanoja taas tulee.

Hiljaista ollut, viimeiset ajat, tämänkin kirjoituskokoelman saralla. Mieleni ei ole vielä tyystin minun: sen huomaa.

- - - - - - - -
"Asu on vapaa
täällä aiheet ja käsittely tapaa
merenrantaa, rautatietä ei näy, ei näy näkyjä
Näkyy sairasvuoteen pääty
likaiset astiat, joissa eiliset odottaa uutta tulemista
enkelit eivät tee tietä tähän linnoituksen
ei pasuuna soi, ei suitsua mirha
ei viisikanta kulmillaan tuo Sofia syviä sanoja
mutta häilähti äsken kuin kurillaan
rytmin seassa, itkeskellen
muisto jostain tulevasta
Ei tämä ole leikki ollenkaan

Puhujana hukkaanheitettyjen hetkien pelastajasankari
ja kuuntelijana, veli, sisko
jotka tiet yksinäisyyden vuoren kirot
ja kiipemisen vaikeuden
eivätkä halua yrittää niin kauan kuin se,
mitä elämäksi sanotaan
heittää murusia käteen
vuosi vuodelta heikompaan

eihän tämän näin pitänyt
laulaa ikuista kertosäettään
kun ajan ikonit syytävät lempeitä hymyjään
kunnes kasvot mätänee
kunnes muistan kaiken ulkoa
eikä tekoja enää tule

Ja neitsyt narrin puvussa laskee valtit, kaataa pöydän
ensimmäinen ja toinen sotilas vastaavat vain toisilleen
ja mielettömät odottavat vuoroaan
veitset valmiina
voittaja on se, joka huomaa ajoissa"

Suomenlinnan kallioilta, ajan ääriltä

Kävin viikonloppuna paikoissa, joista osa vei takaisin johonkin josta ei koskaan lähtenytkään. Niistä kenties vielä joskus, nyt vain toisesta. Tai ehkä kolmannesta.

Lauantai. Suomenlinna. Tapaamisen jälkeen, josta voisi olla montaa mieltä. Minä pidän sen mielen itselläni; oma valintani, monessa suhteessa.
Hiljainen hetki kalliolla. Kirja sylissä. Pidän joistakin paikoista vasta sitten, kun ihmisten virrat ovat ne jättäneet. Suomenlinna on yksi niistä.

Selasin kirjaa, annoin sivujen viedä syksyiseen Ruotsiin. Nukuin hetken väsymystä pois, kallion notkelmassa, auringonläikässä. Saman tein, vahingossa, Hangossa seuraavana päivänä. Luomeni ovat raskaammat kuin jaksan tiedostaa.

Itse asiaa en jaksanut miettiä, kummallakaan kalliolla. En antanut itseni. Se on päätetty, ja minä elän sen päätöksen mukaan.

Sen sijaan katselin hetken kauempana itsestäni istuvaa vanhempaa naista. Kallion kärjellä, itsekseen, laukku vieressä. Pitkä, hoikka, hiukset harmaina ajasta. Katse kauas suunnattu. Ja itsekseen.
Mietin, katsonko oikeastaan häntä vai itseäni tulevaisuudessa.

- - - - - - - - - - -
"minä muistan kuvat
minä muistan sanat
ihmisten äänet
minä muistan suuren pienuuteni

ja katson suoraan aurinkoon
se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä
katson kuiluun sisälläni
ei porttia, ei ikkunaa
ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää
vaik´ eletty on puoli elämää"

Syksyn anatomia

Oletko joskus tunetnut ikävää johonkin jota ei oikeastaan olekaan? Oletko tullut tunteeksi ikävää vaikket tiedä mitä edes kaipaat? Tervetuloa slaavilaiseen melankoliaan; siihen jota minä hellin sydämeni alla sikiökehrän lailla joka jumalan syksy.

Ja rakastan sitä joka ikinen syksy.

Ei melankolia ole pahasta. Masennus on tarina erikseen, suru oma olomuotonsa. Melankolia, kauneimmillaan, taas laajaksi kasvavaa ja maailmoja syleilevää - tai pieneksi kiertyvää ja itsensä sisään kasvavaa - kuin slaavilaisuus itse. Sekin kun on kielellinen, ei geneettinen tai kulttuurinen käsite; ei sitoudu aikaan eikä paikkaan, määrittää laajimmassa luvussaan kansoja vain puhutun kielen perusteella. Mahdollisuus moneen; vihaan ja siihen toiseen.

"...kun katsot molemmilla silmillä
on vain tanssi ei mitään muuta
mutta päästäksesi siihen
sinun on kuljettava loputtomat kilometrit
meren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettä
on vielä yö mutta kohta on aamu..."