Venäjältä, rakkaudella.

Syystuuliin se palasi. Muiston konkretisoituma. Mikä kesään joskus katosi, Botevin juurikiviltä, Rilan poluilta löynyt. Kaatosateesta. Kulki. Slovenian vastaiselle rajalle sanoi hyvästit. Sellaisiksi ne tarkoitettiin. On satuja, joita ei tule altistaman todelle. Jättää jälkipolville kauniimpaa kerrottavaa. Hymyt ja rajavartijoiden polotuksen.

Toisena aikana. Toiselle ihmiselle. Se joka muuttumattomana pysyy, on jo jaloilleen kuollut. Itsensä pakenija ei koskaan synnykään.

Syksy on vekkuli vuodenaika. Jollekulle kuolema. Minulle elämä. Kypsyvissä omenoissa raskausvatsan kaari, aamun kuurassa talviuneen kääntyvä tuleva elämä. Terä niittää, luonto siementää. Huis, suih ja naks. Mennyt ja tuleva, kädet käsissä. Usva ja tuuli ja tummuva taivas. Hengityksen huuru: näkee, kerrankin, sanansa. En sano, etteikö kesä olisi kaunis. Mutta se on ylenpalttinen. Syksyssä on filosofin juonne, ja uurteenalut silmien alla. Sellaiset, jotka saa kun hymyilee harvoin - mutta syvään.

Internet, moderni maailma. Sattuma ja sanat ruudulla. Tulivat - ja menivät. Satuna näen. Mutta tervehdin tilaisuutta nähdä luvun loppupiste. Toiset ihmiset, entisistä itseistään syntyneet. Yhä kulkeneet. Jossain pala mennyttä. Ei enempää, ei vähempää. Pienuudessa suuruus. Sama käänteisenä.

Ikääntymisessä on seikkoja, joita vieroksun jo nyt. Ja sitten on se toinen taso. Ei nostalgia - mutta tasot. Omat menneet lukuni ja kirjoitetut sivut. Nimet marginaaleissa. Ja miten niitä ajan takaa katsoo. Uusin silmin. Toisin silmin. Ja oppii, miten joskus on hyvä siten kuten oli. Parempikin.

* * *

"Illalla nukkumaan käydessäni
luin vähän aikaa vuoteessa
vanhaa intialaista sukupuolitekniikkaa,
amerikkalaisen tutkimuksen
yksinäisyyden ongelmasta
sekä pakollisen ja vapaaehtoisen
pidättyvyyden seurauksista.

Sen jälkeen katselin värikuvia
sukuelinten rakenteesta, halkileikkauksia,
kaavakuvia ynnä muita.

Unessa minä puhuttelin sinua sanoen:
rakkaani, kuten huomaat, olen
maanisessa vaiheessa: älä hylkää
minua kun depressio tulee.

Sitten luovutin yksinäisyyteni käsiisi:
sinä otit sen hellästi,
rikoit sen kuin yksiöisen jään.

Todellisuudessa se oli moniöinen
ja aamulla jälleen aivan ehjä."

- E. Kilpi

Matkasanoja, pieniä loitsuja, pieniä unia

Usein se on sanottu, vaan lausuttakoon yhä uudelleen;
matka tuo kappaleen likemmäksi itseä.

Ei kaukomaa vie kauas, ei maailmaa toiseksi taio.

Itsen se vain tuo likemmäs. Oikoo pois, arjen verhot, peittämästä. Näyttää selkeämmin; tarkemmin kuin kodin peili koskaan voisi.

Joskus liiankin.

Vaatii sisua, katsoa takaisin. Suoraan ja räpyttelemättä.

Siinäpä maailman enemmistön pelko. Ei murtovaras tai tuhotulva, tulipalo tai tuntematon murhamies. Vaan itse.

Kysymyksiä, joiden vastaukset mieli tietää, mutta pienuuteensa pakenee; ei uskalla myöntää, vielä vähemmän toimia. Peittää korvat, kun yö huutaa vastaan. Väittää, ettei kuule. Elää muille, kun ei itselleen uskalla.

Mukavuudenhalusta. Miellyttämisenhalusta. Kun on ollut tapana. Älä keikuta venettä; pienet aallot voi teeskennellä pois, isommista jo tulisi märkä syli.
Meillä on kaikki hyvin. Ei puhuta siitä nyt. Tähänkin asti tämä on toiminut.

Halveksittavaa.

Pystypäin ja yksin; itsensä, mieluummin. Itsensä myynyt tietää aina huoraavansa. Vaikka silmät kiinni teeskentelisikin.

* * * *

Mieli tuo. Kutoo, kehrää, kokoaa. Yön laskeutuessa, vuorovesien laskiessa, jättäessä merenpohjan tummaksi kävellä. Maailman nukkuessa sykkeen kuulee selkeämmin.

Kun melkein taittaa niskansa, louhikkoa kiivetessään, aaltojen rajaa tavoittaessaan, majakan hahmon valvoessa yllä. Euroopan läntisin kärki - kuin hakisi mielelle rajoja kartan viivoilta.

Sitä tervehtii Atlanttia, kylmää jättiläistä; toista samanlaista. Hiukset, aina säntilliset, tuulen uudelleen solmimina. Puhuri iholla kuin kosketus, kauan sitten.

Aamun Kailas kajo

Aamuhetken kellervä, alkavasta kylmästä kertova valo - alkusyksyn valo, se, joka kertoo kaulaliinaasi jo tarvittavan tämän päivänalun askelissa. Vielä se ei tarjoile huurteisia lehtiä, riitteeseen kadonneita lätäköitä, kirkkaan kirpeää nukahtavan maan tuoksua - mutta pian, pian, se jo lupaa.

Aamun tunti, nollalla ja seitsemällä alkava, kellervän kylmä valo sekoittumassa keittyvän kahvin ja lehden painomusteen tuoksuun, uutiset kietoutuen menneen yön uniin, poisnukahdetun illan viimeisiin ajatuksiin.

- - - - - - - - -
Minä valvoin illasta aamuun.
Hetket kulkivat verkkaan ohitseni -
pitkä, mustakauhtanainen saatto.

Pimeys oli äänetön ja peloittava.
...- Eikö kumahtanut arkunkansi kolmasti!

Minä valvoin illasta aamuun.
Henkeni, viluinen lapsi, vapisi:
- Kuristatko vielä kuolleitakin, Tuska?

- Uuno Kailas/Tuska
- - - - - - - - -

Kiitos tämän aamun tunnelmasta, syyskuusta jo mielessä, ikkunan takana vasta tulevasta, U. Kailas. Toisin kuin muissa maailmoissa - eivät näitä pieniä hetkiä täydellisiksi tee hyvät viinit; vaan lausutut sanat.

Pieniä tiivistelmiä, kirpeitä, makeita, väkeviä, piikikkäitä; sopivia, yhtä kaikki.

Houkille vain

Ikäkö se on, joka temppunsa tekee? Saa varomaan askelia, antaa kyvyn ignoroida yhä kylmemmät sanat, olla ottamatta liikaa itseensä - ja kasata kokemat vain lisäpainoksi muun ajopuun joukkoon? Kuivana sen ehkä saisi tuleen, pois mielen tieltä. Vaan nyt se kasaantaa samaan rantaan edellisten kanssa.

En ota itseeni, mutta vanha kipu ei mene pois.

- - - - - -
"Well I hope that I don't fall in love with you
'Cause falling in love just makes me blue,
Well the music plays and you display your heart for me to see,
I had a beer and now I hear you calling out for me
And I hope that I don't fall in love with you.

Well the room is crowded, people everywhere
And I wonder, should I offer you a chair?
Well if you sit down with this old clown, take that frown and break it,
Before the evening's gone away, I think that we could make it,
And I hope that I don't fall in love with you.

Well the night does funny things inside a man
These old tom-cat feelings you don't understand,
Well I turn around to look at you, you light a cigarette,
I wish I had the guts to bum one, but we've never met,
And I hope that I don't fall in love with you.

I can see that you are lonesome just like me, and it being late,
You'd like some some company,
Well I turn around to look at you, and you look back at me,
The guy you're with has up and split, the chair next to you's free,
And I hope that you don't fall in love with me.

Now it's closing time, the music's fading out
Last call for drinks, I'll have another stout.
Well I turn around to look at you, you're nowhere to be found,
I search the place for your lost face, guess I'll have another round
And I think that I just fell in love with you."

Tänään en inhoa itseäni

"Tänään inhoan itseäni
ymmärrän mikä olen
tiedän mistä olen tullut
ja mihin matkalla"

- - - - - - -

Mietin eilen, kuinka alas visiirin voikaan laskea. Mietin, että mikäli siitä hymyilevästä, pikku vitsejä heittelevästä, kepeän iloisesta itsestäni kuvaisi pienen videonpätkän, en luultavasti tunnistaisi siitä itseäni.

Puhua paljon, hymyn takaa, on lopulta vain yksi tapa olla hiljaa.

Elämää on tämäkin - ja kuinka pitkään?

Sorruin pseudotieteellisen hupitietoyhteiskunnan houkutuksiin. Asetin elämäntapani testin.

Syksyn uutuusohjelman pyhän ja oikeellisen elinkaaren mittaa mittovan laskuaparaatin mukaan elän nykyisillä elintavoillani 87 -vuotiaaksi.

Ajatus on samaan aikaan hykerryttävä ja pelottava.

Suomenlinnan kallioilta, ajan ääriltä

Kävin viikonloppuna paikoissa, joista osa vei takaisin johonkin josta ei koskaan lähtenytkään. Niistä kenties vielä joskus, nyt vain toisesta. Tai ehkä kolmannesta.

Lauantai. Suomenlinna. Tapaamisen jälkeen, josta voisi olla montaa mieltä. Minä pidän sen mielen itselläni; oma valintani, monessa suhteessa.
Hiljainen hetki kalliolla. Kirja sylissä. Pidän joistakin paikoista vasta sitten, kun ihmisten virrat ovat ne jättäneet. Suomenlinna on yksi niistä.

Selasin kirjaa, annoin sivujen viedä syksyiseen Ruotsiin. Nukuin hetken väsymystä pois, kallion notkelmassa, auringonläikässä. Saman tein, vahingossa, Hangossa seuraavana päivänä. Luomeni ovat raskaammat kuin jaksan tiedostaa.

Itse asiaa en jaksanut miettiä, kummallakaan kalliolla. En antanut itseni. Se on päätetty, ja minä elän sen päätöksen mukaan.

Sen sijaan katselin hetken kauempana itsestäni istuvaa vanhempaa naista. Kallion kärjellä, itsekseen, laukku vieressä. Pitkä, hoikka, hiukset harmaina ajasta. Katse kauas suunnattu. Ja itsekseen.
Mietin, katsonko oikeastaan häntä vai itseäni tulevaisuudessa.

- - - - - - - - - - -
"minä muistan kuvat
minä muistan sanat
ihmisten äänet
minä muistan suuren pienuuteni

ja katson suoraan aurinkoon
se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä
katson kuiluun sisälläni
ei porttia, ei ikkunaa
ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää
vaik´ eletty on puoli elämää"

Syksyn anatomia

Oletko joskus tunetnut ikävää johonkin jota ei oikeastaan olekaan? Oletko tullut tunteeksi ikävää vaikket tiedä mitä edes kaipaat? Tervetuloa slaavilaiseen melankoliaan; siihen jota minä hellin sydämeni alla sikiökehrän lailla joka jumalan syksy.

Ja rakastan sitä joka ikinen syksy.

Ei melankolia ole pahasta. Masennus on tarina erikseen, suru oma olomuotonsa. Melankolia, kauneimmillaan, taas laajaksi kasvavaa ja maailmoja syleilevää - tai pieneksi kiertyvää ja itsensä sisään kasvavaa - kuin slaavilaisuus itse. Sekin kun on kielellinen, ei geneettinen tai kulttuurinen käsite; ei sitoudu aikaan eikä paikkaan, määrittää laajimmassa luvussaan kansoja vain puhutun kielen perusteella. Mahdollisuus moneen; vihaan ja siihen toiseen.

"...kun katsot molemmilla silmillä
on vain tanssi ei mitään muuta
mutta päästäksesi siihen
sinun on kuljettava loputtomat kilometrit
meren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettä
on vielä yö mutta kohta on aamu..."