Matkasanoja, pieniä loitsuja, pieniä unia

Usein se on sanottu, vaan lausuttakoon yhä uudelleen;
matka tuo kappaleen likemmäksi itseä.

Ei kaukomaa vie kauas, ei maailmaa toiseksi taio.

Itsen se vain tuo likemmäs. Oikoo pois, arjen verhot, peittämästä. Näyttää selkeämmin; tarkemmin kuin kodin peili koskaan voisi.

Joskus liiankin.

Vaatii sisua, katsoa takaisin. Suoraan ja räpyttelemättä.

Siinäpä maailman enemmistön pelko. Ei murtovaras tai tuhotulva, tulipalo tai tuntematon murhamies. Vaan itse.

Kysymyksiä, joiden vastaukset mieli tietää, mutta pienuuteensa pakenee; ei uskalla myöntää, vielä vähemmän toimia. Peittää korvat, kun yö huutaa vastaan. Väittää, ettei kuule. Elää muille, kun ei itselleen uskalla.

Mukavuudenhalusta. Miellyttämisenhalusta. Kun on ollut tapana. Älä keikuta venettä; pienet aallot voi teeskennellä pois, isommista jo tulisi märkä syli.
Meillä on kaikki hyvin. Ei puhuta siitä nyt. Tähänkin asti tämä on toiminut.

Halveksittavaa.

Pystypäin ja yksin; itsensä, mieluummin. Itsensä myynyt tietää aina huoraavansa. Vaikka silmät kiinni teeskentelisikin.

* * * *

Mieli tuo. Kutoo, kehrää, kokoaa. Yön laskeutuessa, vuorovesien laskiessa, jättäessä merenpohjan tummaksi kävellä. Maailman nukkuessa sykkeen kuulee selkeämmin.

Kun melkein taittaa niskansa, louhikkoa kiivetessään, aaltojen rajaa tavoittaessaan, majakan hahmon valvoessa yllä. Euroopan läntisin kärki - kuin hakisi mielelle rajoja kartan viivoilta.

Sitä tervehtii Atlanttia, kylmää jättiläistä; toista samanlaista. Hiukset, aina säntilliset, tuulen uudelleen solmimina. Puhuri iholla kuin kosketus, kauan sitten.

Vain palatessa sen muistaa

"Well I never pray/
But tonight I'm on my knees/
I need to hear some sounds that recognize the pain in me"

Yhdellä saralla tunnen itseni Albert Einsteinin vaatimattomaksi perilliseksi; epätieteelliseksi veljenpojaksi, jonka suhteellisuusteoria asuu mielen syvyyksissä, henkilökohtaisen kokemuksen verhojen takana, pseudorunollisissa sirpaleissa maailman kokonaiskuvan ulkopuolella.

Aika - niin suhteellista. Matka; kumpi viekään syvemmälle mieleen - fyysinen etäisyys arjen olevaisuudesta, pisteiden välisen janan venyttäminen mantereiden halki - vai arjen fragmenteissa, sen tavanomaisuuksissa, suoritettu hiljainen matka otsaluun takana?

Syvin tie omaan minuuteeni tapaa kulkea fyysisten etäisyyksien kautta.

Kaukaa näkee selvemmin. Kipeämmin. Elämänsä nukketalot, ihmisten inhimillisyyden - omat polut ja väärinvalitut risteykset. Oman inhimillisyytensä? Inhimillisyyteen kytkeytyy aina inhimillisen olennon ominaisuuksista kukaties tärkein; kyky ja taipumus virheisiin, inhimillisiin valintoihin, emootioihin, paljaaseen tunteeseen silloinkin, kun se kääntyy kantajaansa vastaan. Ja sen olemassaolo - voi, miten vaikea se onkaan nähdä ja tunnustaa omassa peilikuvassaan.

Kukaties vain riittävä taival kahden pisteen välillä antaa itsensä yli-ihmiseksi luokittavalle turvan ja keinon nähdä oma inhimillisyytensä; vaikuttimensa puhtaina arjen humusta, tärkeimmät kysymyksensä kirkkaina, vailla hälyääniä. Fyysinen matka - turvavyöhyke iskun ja osuman välillä?

Matkan alku, matkan loppu. Keskikohta kaukana poissa ja kaukana itsessä. Paluu - siinä on aina jotakin erityistä. Sekoitus riemua ja surumieltä, muistikuviksi hahmottuvia kokemuksia, uuden värin leimaamia vanhoja muistoja. Väsymystä ja intoa. Halua tulla kotiin - ja halua kääntyä saman tien takaisin.

Paluu nostaa matkan kokemukset pintavesiin, erottaa tärkeimmät akanoista, punnitsee veren ja veden.

Palaaja katsoo arkeaan. Ja miettii sen uudelleen.

- - - - - - -
The Killers: When You Were Young

"You sit there in your heartache/
Waiting on some beautiful boy to/
save you from your old ways/
You play forgiveness/
watch it now - here he comes

He doesn't look a thing like Jesus/
But he talks like a gentleman/
like you imagined/
when you were young

Can we climb this mountain/
I don't know/
Higher now than ever before/
I know we can make it if we take it slow/
Let's take it easy/
Easy now, watch it go

We're burning down the highway skyline/
On the back of a hurricane that started turning/
when you were young/
When you were young

And sometimes you close your eyes/
and see the place where you used to live/
when you were young

They say the devil's water, it ain't so sweet/
You don't have to drink right now/
But you can dip your feet/
every once in a little while

You sit there in your heartache/
waiting on some beautiful boy to/
to save you from your old ways/
You play forgiveness/
watch it now - here he comes

He doesn't look a thing like Jesus/
But he talks like a gentleman/
like you imagined when you were young/
(He talks like a gentlemen/
like you imagined when/
when you were young)

I said he doesn't look a thing like Jesus/
He doesn't look a thing like Jesus/
But more than you'll ever know"

Tänään en inhoa itseäni

"Tänään inhoan itseäni
ymmärrän mikä olen
tiedän mistä olen tullut
ja mihin matkalla"

- - - - - - -

Mietin eilen, kuinka alas visiirin voikaan laskea. Mietin, että mikäli siitä hymyilevästä, pikku vitsejä heittelevästä, kepeän iloisesta itsestäni kuvaisi pienen videonpätkän, en luultavasti tunnistaisi siitä itseäni.

Puhua paljon, hymyn takaa, on lopulta vain yksi tapa olla hiljaa.

Ennen aikojaan mennyt

Tänään tunnen, jälleen, vanhenneeni. Ennen aikojani. En hyvällä tavalla, en viisastuen, en uusia näkökulmia saaden, en löytäen tai arvostaen. Vain kyynistyen, väsyen, nähden liikaa ja liiankin tarkkaan.

Sama ympyrä, kehä, rata, kiertää itseään uudelleen ja uudelleen. Samat kilometripylväät saman tien pielissä, samat maamerkit samoin tarkoituksin. Ei saisi tai pitäisi valittaa, tuntea näin - Afrikassa niillä on vielä huonommin, mutta mitä tehdä jos maasto rintalastan alla on yhtä suurta afrikkalaista kuivakautta nälänhädällä ja koleraepidemialla? Tai paremmin, osuvammin ilmaistuna aikaa epidemian ja nälän niiton jälkeen: kun jäljellä on vain hiekka, ruumiit ja muisto jota kukaan muista.

Sanovat, että ulkopuolelta, kauempaa näkee asiat usein selvemmin. Kenties. Enkä minä pidä siitä mitä näen. Otan mieluummin luottamuksen sileästä turkista pitävän otteen ja taitan sen niskan sormieni väliin. Naps - mitä jää jäljelle?

Into, mihin lie menit. Asioihin ja ihmisiin, tekemiseen ja tuntemiseen. Mihin katosi lapsi, mistä tuli tilalleni tämä itsensä sivuun nostanut ja pois luovuttanut vanhus?

Matkaltapalaajan omakuva

"Juna vapisee jalkojen alla
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
himmeän sinisessä yössä
sateen solistessa kadun asfalttiin
Havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
ja kaikki minussa huutaa miten olisi voinut olla
Ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt

Kamelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten
Huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku
Ja minä tiedän, että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä,
ja että minua odottavat
aurinko ja meri
siellä, missä en ole.

Aina siellä, missä en ole.

- Mika Waltari / Sinen yö
- - - - - - - - - - - - - -

Aina sama juttu.

Minä lihana olen takaisin Helsingissä, asunnon kivikohdun sisuksissa. Mutta kestää vielä monta iltaa, ennen kuin henki palaa kotiin sieltä, missä sen koti todellisuudessa on.

Tien päältä.