Ja kaikki se tulee takaisin

Yrittää pysyä pois Helsingistä. Yrittää täyttää päivänsä työllä. Kesällä se vain on kovin haasteellista. Antakaa minulle tekemistä; aikaa pois asunnostani, aikaa pois itsestäni. Riittävästi tekemistä - silloin en ajattele.

Alkoholi ei tähän vaivaan sovi. Se sekoittaa mielenpohjan segmentoituneet kerrokset entistä pahemmin, ajaa esiin senkin joka yleensä pysyy piilossa. Silti kokeilen, toisinaan. Suomalaisen parannuksen loitsuma, yritys alisesta ylisiin. Parempi kyky oli muilla, aikoinaan.

Mikä on, elämän paloissa, kun eivät asetu kehyksiinsä. Mihin kehyksiin? Niitä etsiessä.

Se mikä oli ei ole enää. Yritän luopua, vanhasta itsestä, infantiileiksi käyneistä ajatuksista. Siinähän yritän. (On makaaberisti sanottu, mutta toisinaan mietin että parasta mitä minulle voisi tapahtua, olisi kuulla lääkärin sanat: "sinulle on elinaikaa enintään viisi vuotta." Tulevaisuutta vailla vastuukin poissa, ikuinen nuoruus lyhyessä paketissa? Ei mietintöjä kaukaisille ajoille, jos ei niitä tulisikaan. Mene, mene, mene jaa tee, pian se loppuu. Älä ajattele, toimi. Hävittävää ei enää ole. Valkoisen länkkärin elintasomurhe, allergia hienopestyä elämää kohtaan? Tiedä häntä.

- - - - - - - - - -
"Outside another yellow moon
punched a hole in the nighttime, yes
I climb through the window and down the street
shining like a new dime
The downtown trains are full with all those Brooklyn girls
They try so hard to break out of their little worlds

You wave your hand and they scatter like crows
they have nothing that will ever capture your heart
they're just thorns without the rose
be careful of them in the dark
oh if I was the one
you chose to be your only one
oh baby can't you hear me now

Will I see you tonight
on a downtown train?
Every night is just the same
you leave me lonely now

I know your window and I know it's late
I know your stairs and your doorway
I walk down your street and past your gate
I stand by the light at the four way
You watch them as they fall
they all have heart attacks
They stay at the carnival
but they'll never win you back

Will I see you tonight
on a downtown train?
Where every night is just the same
you leave me lonely now
Will I see you tonight
on a downtown train?
All of my dreams just fall like rain
all upon a downtown train

- Tom Waits: Downtown train

Ennen aikojaan mennyt

Tänään tunnen, jälleen, vanhenneeni. Ennen aikojani. En hyvällä tavalla, en viisastuen, en uusia näkökulmia saaden, en löytäen tai arvostaen. Vain kyynistyen, väsyen, nähden liikaa ja liiankin tarkkaan.

Sama ympyrä, kehä, rata, kiertää itseään uudelleen ja uudelleen. Samat kilometripylväät saman tien pielissä, samat maamerkit samoin tarkoituksin. Ei saisi tai pitäisi valittaa, tuntea näin - Afrikassa niillä on vielä huonommin, mutta mitä tehdä jos maasto rintalastan alla on yhtä suurta afrikkalaista kuivakautta nälänhädällä ja koleraepidemialla? Tai paremmin, osuvammin ilmaistuna aikaa epidemian ja nälän niiton jälkeen: kun jäljellä on vain hiekka, ruumiit ja muisto jota kukaan muista.

Sanovat, että ulkopuolelta, kauempaa näkee asiat usein selvemmin. Kenties. Enkä minä pidä siitä mitä näen. Otan mieluummin luottamuksen sileästä turkista pitävän otteen ja taitan sen niskan sormieni väliin. Naps - mitä jää jäljelle?

Into, mihin lie menit. Asioihin ja ihmisiin, tekemiseen ja tuntemiseen. Mihin katosi lapsi, mistä tuli tilalleni tämä itsensä sivuun nostanut ja pois luovuttanut vanhus?

Pienen sisikunnan oma talvi

Öisin maailma on hiljaa. Mittaan katuja. En unettomuuttani osaa muutakaan. Se painaa, se jolle en mitään voi. Odottaa vain.

Täti valkoisissa kirjoitti sairaslomaa. Olisipa kyvykäs kirjoittamaan jotakin, joka nostaisi painon rinnalta.

Huudan itsekseni, ihan hiljaa. Odotan vastakaikua.

Öisin maailma on hiljaa. Ajatus ei tao enää mielessä, se takoo kylkiluiden alla, sydänalassa, siellä missä henkeni kulkee. Öisin se ääni ei häiriinny mistään. Öisin voin vain kuulla sen. En rauhoittaa. Olen liioitellusti hukassa, jokaöisissä ajatuksissa. Uni pysyy poissa. Luen huonoa tekstiä, yritän hukuttaa mielen hollywood -tarinaan. Odottaa. Jotakin. Ratkaisua.

Analysointi on kuin kömpelö elukka. Ei minulla ole rahkeita siihen. On rahkeita vain odottaa, kokeilla. Toivoa.

Lumihiutaleita ei näy, ei ilmassa, ei maassa. Niitä ei laskeudu. Omaan ilmakehääni tuli jotakin, joka on ensimmäisyydessään ainutlaatuista. Todellista. Seurasin sitä, toivoin. Toivon, että seuraan vastakin. Nyt on harteilla vain koko piirini talvi. Kylmä, hiljainen odotus

Elämää on tämäkin - ja kuinka pitkään?

Sorruin pseudotieteellisen hupitietoyhteiskunnan houkutuksiin. Asetin elämäntapani testin.

Syksyn uutuusohjelman pyhän ja oikeellisen elinkaaren mittaa mittovan laskuaparaatin mukaan elän nykyisillä elintavoillani 87 -vuotiaaksi.

Ajatus on samaan aikaan hykerryttävä ja pelottava.

Suomenlinnan kallioilta, ajan ääriltä

Kävin viikonloppuna paikoissa, joista osa vei takaisin johonkin josta ei koskaan lähtenytkään. Niistä kenties vielä joskus, nyt vain toisesta. Tai ehkä kolmannesta.

Lauantai. Suomenlinna. Tapaamisen jälkeen, josta voisi olla montaa mieltä. Minä pidän sen mielen itselläni; oma valintani, monessa suhteessa.
Hiljainen hetki kalliolla. Kirja sylissä. Pidän joistakin paikoista vasta sitten, kun ihmisten virrat ovat ne jättäneet. Suomenlinna on yksi niistä.

Selasin kirjaa, annoin sivujen viedä syksyiseen Ruotsiin. Nukuin hetken väsymystä pois, kallion notkelmassa, auringonläikässä. Saman tein, vahingossa, Hangossa seuraavana päivänä. Luomeni ovat raskaammat kuin jaksan tiedostaa.

Itse asiaa en jaksanut miettiä, kummallakaan kalliolla. En antanut itseni. Se on päätetty, ja minä elän sen päätöksen mukaan.

Sen sijaan katselin hetken kauempana itsestäni istuvaa vanhempaa naista. Kallion kärjellä, itsekseen, laukku vieressä. Pitkä, hoikka, hiukset harmaina ajasta. Katse kauas suunnattu. Ja itsekseen.
Mietin, katsonko oikeastaan häntä vai itseäni tulevaisuudessa.

- - - - - - - - - - -
"minä muistan kuvat
minä muistan sanat
ihmisten äänet
minä muistan suuren pienuuteni

ja katson suoraan aurinkoon
se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä
katson kuiluun sisälläni
ei porttia, ei ikkunaa
ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää
vaik´ eletty on puoli elämää"

Kodin tekemisen ja rutiinin hienonhienosta erosta

Missä lopulta kulkeekaan käsitteiden raja. Kotiutuminen; aloilleen asettumista? Kotiutuminen; väliaikaisen pesäpaikan muodostamista? Aloilleen asettuminen; kangistumista kuluneisiin kaavoihin - turvallisuuden vuoksi, mielikuvituksettomuudenko? Vai siksi ettei osaa, ymmärrä muutakaan elämäänsä muodostaa?

Käsitteitä, käsitteitä, itseeni kuulumattomia. En osaa ajatella, tuntea asettuvani; siksi kai toiminkin kuin hiukan sitä pelkäisinkin. Muutan toisinaan tietoisesti reittiä jota kävelen töistä kotiin. En valmista liian usein samaa ruokaa. Kantabaari, mikä se on? Niitä on oltava useampia.

Juokseeko sitä sitten karkuun ajatusta iästä, aikuistumisesta vai vähän niistä kaikista, sitä en tiedä. Sen sen sijaan tiedään, että välttelen tietoisesti sitä ajatusta, joka mieleeni on vuosien kuluessa sanalle "vakiintuminen" muodostunut: Sotkan pelargoniat, omistusasunto, tieto siitä missä on kuuden vuoden kuluttua.

Mutta onko se laskettavissa kaavoitetulle polulle eksymisestä, että istuutuessa siihen samaan kulman ravintolaan tarjoilija kaataa automaattisesti tutun juoman ja kysyy, otanko jälleen alkupalaksi sipulirenkaita?

Syksyn anatomia

Oletko joskus tunetnut ikävää johonkin jota ei oikeastaan olekaan? Oletko tullut tunteeksi ikävää vaikket tiedä mitä edes kaipaat? Tervetuloa slaavilaiseen melankoliaan; siihen jota minä hellin sydämeni alla sikiökehrän lailla joka jumalan syksy.

Ja rakastan sitä joka ikinen syksy.

Ei melankolia ole pahasta. Masennus on tarina erikseen, suru oma olomuotonsa. Melankolia, kauneimmillaan, taas laajaksi kasvavaa ja maailmoja syleilevää - tai pieneksi kiertyvää ja itsensä sisään kasvavaa - kuin slaavilaisuus itse. Sekin kun on kielellinen, ei geneettinen tai kulttuurinen käsite; ei sitoudu aikaan eikä paikkaan, määrittää laajimmassa luvussaan kansoja vain puhutun kielen perusteella. Mahdollisuus moneen; vihaan ja siihen toiseen.

"...kun katsot molemmilla silmillä
on vain tanssi ei mitään muuta
mutta päästäksesi siihen
sinun on kuljettava loputtomat kilometrit
meren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettä
on vielä yö mutta kohta on aamu..."

Matkaltapalaajan omakuva

"Juna vapisee jalkojen alla
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
himmeän sinisessä yössä
sateen solistessa kadun asfalttiin
Havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
ja kaikki minussa huutaa miten olisi voinut olla
Ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt

Kamelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten
Huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku
Ja minä tiedän, että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä,
ja että minua odottavat
aurinko ja meri
siellä, missä en ole.

Aina siellä, missä en ole.

- Mika Waltari / Sinen yö
- - - - - - - - - - - - - -

Aina sama juttu.

Minä lihana olen takaisin Helsingissä, asunnon kivikohdun sisuksissa. Mutta kestää vielä monta iltaa, ennen kuin henki palaa kotiin sieltä, missä sen koti todellisuudessa on.

Tien päältä.

Mikä mennyt on - kuuletko, miten se havisee?

"Et ole koskaan paikassa / vaan paikka on aina sinussa"

Nostalgia. Synnytetty kreikan kielestä, niin monen muun tapaan. Nostos, kotiinpaluu. Algos, tuska. Ikävöintiä - menneen ikävöintiä. Kaihoa. Haikeutta. Nostalgian käsiteeseen tai tunteeseen liittyy usein menneen ihannointia - aikaa jona jotain vielä oli, ei ollut tai oli toisin. Takertumista. Vai silkkaa kaipuuta?

En tunnista käsitteestä itseäni - vaikka osin tunnistankin. Muuttojen lapsi, muutosten lapsi - ainoat juureni olen kasvattanut tiehen ja kulkeviin askeliin, enkä osaa siten ymmärtää tai kokei paikkoihin liittyvää haikeutta tai kaipuuta. Paikka olen minä, paikka on aina minussa. Voin saapua paikkaan josta joskus olen lähtenyt, seistä niillä täsmälleen samoilla askelen jäljillä - enkä silti löydä niistä enää itseäni. Tai sitä, jota etsimään tulin. Hetket kuluvat, ja paikka on minulle hetkessä. Nyt ja kukaties aina.

Nostalgiassani en etsi paluuta johonkin, joka joskus oli. Kerran koettu, kerran mieleen luotu paikka - se on aina olemassa, mutta vain minussa. Se ei sijaitse tyhjänä muistomerkkinä maantieteellisillä turuilla.

En etsi sitä mitä joskus oli. Jos jotain, etsin tunnetta siitä mikä joskus olin.

Mitä se sitten kulloisenakin ajanjaksona on ollut.