Radio Luxemburgilta. Kapinarakkaudella.

Tuli muistojen yö, tuli rakkaudella Venäjältä. Menikin. Jätti mennessään pienen hymyn, jätti pohtimaan itseä. Kahvissa liikaa kanelia, repussa sovelias lukema runoutta. Junan ikkunassa Pohjanmaa. Latomeri. Liikkeessä taas koti.

Maailmanpelastaja. Miten minusta tuli maailmanpelastaja. Henkilökohtaisia hankauspintoja suhteessa järjestelmään sietävä, sakkolappuja kirjojensa väliin kerryttävä tulevan päivänkoiton soturi. Päivänkoiton, jonka koitosta ei takeita ole, ei Pirulla, Paavalilla eikä väliinjäävillä asteillakaan. Miksi annoin mennä, turvallisen uran ja miedon mediaanimielipiteen. Miksi valitsi turvattomuuden. Teki epävarmuudesta varmuuden.

Helppoa. Jos se on valinta, se voi olla vaikea. Jos se on sisällä huhuava etiikka, se on vain itsensä myöntämistä. Kompromisseja voi solmia moneen suuntaan. Kukaties laitonta. Silti oikein. Mitä maailmasta olisi tullut, jos jokainen olisi ajasta aikaan tyytynyt paheksumaan hiljaisuudessa tai riehumaan päätä, tavoitetta vailla.

Muutos ottaa uhrinsa. Joskus näyttävät, joskus unohtuvat. Joskus yritys kantaa hedelmää. Toisinaan ei. On niitäkin muutoksia, jotka kumuloituvat vasta kun alullepanijat, pyörän pyörittäjät ja epilogin pisteet jo pukkaavat maitohorsmaa.

Idealistien rotu. Ajasta aikaan. Siihen on hyvä kuulua.

”Miten sinä aina jaksat?” Helposti. Ei se ole jotakin sellaista mitä tekisi. Se on jotakin sellaista jota on.

Entä sinä? Jollet löydä sitä syntymämerkistä, katso syvemmälle. Agitaation huulet ovat silkkiä, samettia, kultaa ja mirhaa. Silti pieniä palkintoja verrattuna siihen mannaan, joka sisikunnasta itsestään virtaa.

* * *

Haudo vihaasi pitkään, unikeko.
Älä haaskaa sitä mellakointiin.
Älä sotke sitä aatteiden vyyhteen.
Paholainen ei salli minun puhua,
hän antaa ainoastaan vihjata sinun olevan orja.
Kurjuutesi on tietoinen menettelytapa niille
joiden orjuudessa kärsit
ja joita kannattelee sinun epäonnesi.

Julmuudet siellä, sisäinen lamaannus täällä -
tyydyttääkö jako?
Olet ruuvipihdeissä.
Sinut siitettiin tuskaan.
Paholainen sitoo kieleni kannat.

Minä puhun sinulle,
”raapustetun elämäni ystävä”.
Olet tullut niiden valloittamaksi
jotka osaavat valloittaa näkymättömästi.
Verhot liikkuvat niin kauniisti,
jonkin vanhan suloisen salajuonen pitsiuutimet:
Paholainen viekottelee minua
luopumaan aikeistani varoittaa siitä.

Minun on siis sanottava tämä nopeasti:
kaikki jotka kuuluvat elämääsi,
ne jotka vahingoittavat sinua,
ne jotka auttavat sinua,
ne jotka tunnet
ja ne joita et tunne -
päästä heidät pinteestä, auta heidät irti.
Tunnista ahdinko.

Kuuntelet vastarintaliikkeen radiota.

- Leonard Cohen: S.O.S 1995

Venäjältä, rakkaudella.

Syystuuliin se palasi. Muiston konkretisoituma. Mikä kesään joskus katosi, Botevin juurikiviltä, Rilan poluilta löynyt. Kaatosateesta. Kulki. Slovenian vastaiselle rajalle sanoi hyvästit. Sellaisiksi ne tarkoitettiin. On satuja, joita ei tule altistaman todelle. Jättää jälkipolville kauniimpaa kerrottavaa. Hymyt ja rajavartijoiden polotuksen.

Toisena aikana. Toiselle ihmiselle. Se joka muuttumattomana pysyy, on jo jaloilleen kuollut. Itsensä pakenija ei koskaan synnykään.

Syksy on vekkuli vuodenaika. Jollekulle kuolema. Minulle elämä. Kypsyvissä omenoissa raskausvatsan kaari, aamun kuurassa talviuneen kääntyvä tuleva elämä. Terä niittää, luonto siementää. Huis, suih ja naks. Mennyt ja tuleva, kädet käsissä. Usva ja tuuli ja tummuva taivas. Hengityksen huuru: näkee, kerrankin, sanansa. En sano, etteikö kesä olisi kaunis. Mutta se on ylenpalttinen. Syksyssä on filosofin juonne, ja uurteenalut silmien alla. Sellaiset, jotka saa kun hymyilee harvoin - mutta syvään.

Internet, moderni maailma. Sattuma ja sanat ruudulla. Tulivat - ja menivät. Satuna näen. Mutta tervehdin tilaisuutta nähdä luvun loppupiste. Toiset ihmiset, entisistä itseistään syntyneet. Yhä kulkeneet. Jossain pala mennyttä. Ei enempää, ei vähempää. Pienuudessa suuruus. Sama käänteisenä.

Ikääntymisessä on seikkoja, joita vieroksun jo nyt. Ja sitten on se toinen taso. Ei nostalgia - mutta tasot. Omat menneet lukuni ja kirjoitetut sivut. Nimet marginaaleissa. Ja miten niitä ajan takaa katsoo. Uusin silmin. Toisin silmin. Ja oppii, miten joskus on hyvä siten kuten oli. Parempikin.

* * *

"Illalla nukkumaan käydessäni
luin vähän aikaa vuoteessa
vanhaa intialaista sukupuolitekniikkaa,
amerikkalaisen tutkimuksen
yksinäisyyden ongelmasta
sekä pakollisen ja vapaaehtoisen
pidättyvyyden seurauksista.

Sen jälkeen katselin värikuvia
sukuelinten rakenteesta, halkileikkauksia,
kaavakuvia ynnä muita.

Unessa minä puhuttelin sinua sanoen:
rakkaani, kuten huomaat, olen
maanisessa vaiheessa: älä hylkää
minua kun depressio tulee.

Sitten luovutin yksinäisyyteni käsiisi:
sinä otit sen hellästi,
rikoit sen kuin yksiöisen jään.

Todellisuudessa se oli moniöinen
ja aamulla jälleen aivan ehjä."

- E. Kilpi

CMX, ihmepillerimantra ja räyhäkäs nostalgia

Kuulkaas, te kaikki kotiemme pikku sokeriturvat, balladinkuluttajat, teinigootit ja muut pseudoälykästä kirjallisuusviitteiden tuntijaa teeskentelevät, kotimaisen rockin sentimentaalisimpia tuntoja kuluttavat pikku söpöstelijät.

On bändejä, jotka ansaitsevat tulla kouludiskojen hitaiden kaulannuolentakappaleiden ja edelläparjattujen pikku psudoälykköjen parrankasvatusyritysten leimaamaksi. Ja on niitä, jotka saavat kohtalonsa leiman syyttä suotta. Tai vähintään puolivahingossa.

Ja kyllä: CMX, myöhempine tuotantoineen, osin tämän leiman ansaitsee.

Vaan vieläkin ansaitummin se on, totuuden nimissä, iskettävä näiden risupartaisten Sartren koottujen teosten takakansitekstin lukeneiden samettitakkien ja nettikauppaketjun sifonkiriekaleiden maailmantuskaan hirttäytyvien pikkulikkojen otsiin. Ihan vaikka vain siksi, että saan tuntea pientä - ja hieman epäreilua - ylemmyydentuntoa luukuttaessani näille mustahuulille Johannes Kastajaa tai Mattia, joka mökissä asuu ja syöpää joka Matissa asuu.

Nostalgiaa illanlämpimiksi poteva ylemmyydentuntoisa bloginrustaaja kelailee levollisin ottein vanhoja, ajan kultaamia C-kasettejaan, radiojuontajien välihuutoineen ja suloisine häpeäpilkkuineen.

Vaan osuviakin otteita löytyy. Kappaleita, jotka aika on elänyt korkeintaan ajankohtaisemmiksi.

Kuten se CMX:n Päänsärkijä.

Jäävät kakkoseksi, Ruosteen pseudogootilliset tunnemaalailut ja Siivekkään vaahdot maailmanväsymyksen rannoilla.

Seroquel naamaan, diapam taskuun, tienviitta pätkätöistä ja kulutuksesta kultainen vasikka.

CMX: Päänsärkijä

Meille on laulettu tuhansin lausein
kauniita asioita, kauniita asioita
lemmenlupauksia, kuisketta kaihon
pyydetty lipevin kielin ja anoen
tanssimaan sielumme pohjalla
väärien profeettojen seireenilaulun tahtiin

Maailman kudetta eestaas uiden
langaksi siihen tahtoisimme
eksyneet, pienet, tahtonsa myyneet
vähäänsä tyytyvät kuluttajapiruparat
osinkolaivueen paraatilippujen
värien loistossa sokeina itkemme
kädessä ei edes puulusikkaa

Tahdon elää, tahdon kuolla
niin kuin olisi paikka tuolla
hämärätaipaleen takana tuolla
tähtien välissä, mahdoton saavuttaa

Mikä alkemistien paja on siellä
missä tyhjyys muutetaan jokaisen unissa
haaveilemaksi täydeksi elämäksi
auringon loistossa, kasvojen edessä
hyväntahtoisen kaikkivallan
joka ei lyö, joka ei herjaa
paimen kaitsee kultaista karjaa
niityillä joilla ei varjoja näy

Rakkaat ystävät, meitä on kusetettu
ja ahdistukseemme otamme lääkkeet
niitä on kaikkia laatuja riittämiin
takaamaan tytöt ja pojat niin hyödylliset
tuotantovälineiden kannalta
joissa ei muuta outoa lienekään
kuin että kukaan ei elä ja potki
kun hampaita vedetään suusta ulos

Minä tulen hulluksi näistä sanoista
Minä tulen hulluksi näistä sanoista

Mikä mennyt on - kuuletko, miten se havisee?

"Et ole koskaan paikassa / vaan paikka on aina sinussa"

Nostalgia. Synnytetty kreikan kielestä, niin monen muun tapaan. Nostos, kotiinpaluu. Algos, tuska. Ikävöintiä - menneen ikävöintiä. Kaihoa. Haikeutta. Nostalgian käsiteeseen tai tunteeseen liittyy usein menneen ihannointia - aikaa jona jotain vielä oli, ei ollut tai oli toisin. Takertumista. Vai silkkaa kaipuuta?

En tunnista käsitteestä itseäni - vaikka osin tunnistankin. Muuttojen lapsi, muutosten lapsi - ainoat juureni olen kasvattanut tiehen ja kulkeviin askeliin, enkä osaa siten ymmärtää tai kokei paikkoihin liittyvää haikeutta tai kaipuuta. Paikka olen minä, paikka on aina minussa. Voin saapua paikkaan josta joskus olen lähtenyt, seistä niillä täsmälleen samoilla askelen jäljillä - enkä silti löydä niistä enää itseäni. Tai sitä, jota etsimään tulin. Hetket kuluvat, ja paikka on minulle hetkessä. Nyt ja kukaties aina.

Nostalgiassani en etsi paluuta johonkin, joka joskus oli. Kerran koettu, kerran mieleen luotu paikka - se on aina olemassa, mutta vain minussa. Se ei sijaitse tyhjänä muistomerkkinä maantieteellisillä turuilla.

En etsi sitä mitä joskus oli. Jos jotain, etsin tunnetta siitä mikä joskus olin.

Mitä se sitten kulloisenakin ajanjaksona on ollut.