Radio Luxemburgilta. Kapinarakkaudella.

Tuli muistojen yö, tuli rakkaudella Venäjältä. Menikin. Jätti mennessään pienen hymyn, jätti pohtimaan itseä. Kahvissa liikaa kanelia, repussa sovelias lukema runoutta. Junan ikkunassa Pohjanmaa. Latomeri. Liikkeessä taas koti.

Maailmanpelastaja. Miten minusta tuli maailmanpelastaja. Henkilökohtaisia hankauspintoja suhteessa järjestelmään sietävä, sakkolappuja kirjojensa väliin kerryttävä tulevan päivänkoiton soturi. Päivänkoiton, jonka koitosta ei takeita ole, ei Pirulla, Paavalilla eikä väliinjäävillä asteillakaan. Miksi annoin mennä, turvallisen uran ja miedon mediaanimielipiteen. Miksi valitsi turvattomuuden. Teki epävarmuudesta varmuuden.

Helppoa. Jos se on valinta, se voi olla vaikea. Jos se on sisällä huhuava etiikka, se on vain itsensä myöntämistä. Kompromisseja voi solmia moneen suuntaan. Kukaties laitonta. Silti oikein. Mitä maailmasta olisi tullut, jos jokainen olisi ajasta aikaan tyytynyt paheksumaan hiljaisuudessa tai riehumaan päätä, tavoitetta vailla.

Muutos ottaa uhrinsa. Joskus näyttävät, joskus unohtuvat. Joskus yritys kantaa hedelmää. Toisinaan ei. On niitäkin muutoksia, jotka kumuloituvat vasta kun alullepanijat, pyörän pyörittäjät ja epilogin pisteet jo pukkaavat maitohorsmaa.

Idealistien rotu. Ajasta aikaan. Siihen on hyvä kuulua.

”Miten sinä aina jaksat?” Helposti. Ei se ole jotakin sellaista mitä tekisi. Se on jotakin sellaista jota on.

Entä sinä? Jollet löydä sitä syntymämerkistä, katso syvemmälle. Agitaation huulet ovat silkkiä, samettia, kultaa ja mirhaa. Silti pieniä palkintoja verrattuna siihen mannaan, joka sisikunnasta itsestään virtaa.

* * *

Haudo vihaasi pitkään, unikeko.
Älä haaskaa sitä mellakointiin.
Älä sotke sitä aatteiden vyyhteen.
Paholainen ei salli minun puhua,
hän antaa ainoastaan vihjata sinun olevan orja.
Kurjuutesi on tietoinen menettelytapa niille
joiden orjuudessa kärsit
ja joita kannattelee sinun epäonnesi.

Julmuudet siellä, sisäinen lamaannus täällä -
tyydyttääkö jako?
Olet ruuvipihdeissä.
Sinut siitettiin tuskaan.
Paholainen sitoo kieleni kannat.

Minä puhun sinulle,
”raapustetun elämäni ystävä”.
Olet tullut niiden valloittamaksi
jotka osaavat valloittaa näkymättömästi.
Verhot liikkuvat niin kauniisti,
jonkin vanhan suloisen salajuonen pitsiuutimet:
Paholainen viekottelee minua
luopumaan aikeistani varoittaa siitä.

Minun on siis sanottava tämä nopeasti:
kaikki jotka kuuluvat elämääsi,
ne jotka vahingoittavat sinua,
ne jotka auttavat sinua,
ne jotka tunnet
ja ne joita et tunne -
päästä heidät pinteestä, auta heidät irti.
Tunnista ahdinko.

Kuuntelet vastarintaliikkeen radiota.

- Leonard Cohen: S.O.S 1995

20-luvun saksalaisista, Hommafoorumista ja saatanan akoista

"Poliittisesti ja eroottisesti aktiiviset naiset on möyhennettävä veriseksi kasaksi, ulosteen ja ruumiinriekaleiden sotkuksi". - Äärioikeistolaisten Freikorps-joukkojen jäsenet 1920-luvun Saksassa.

Sunnuntai-illan ratoksi kirjoittajanne eksyi menneen vuosikymmenen saksalaisen ääriväen naiskuvan ja perinnettä omalta osaltaan jatkavan homma.fi -forumin pariin. Lueskelun jatkuttua joitakin tunteja alkoi lukijan suupieli väkisin pyrkiä ylemmäs; seitsemässä vuosikymmenessä mainitun ääriväen - tai sellaiseksi mielivien - naiskuva ei vaikuta olennaisilta osin muuttuneen. Vääränväristen ulkomaalaisten ohella suurimmaksi uhaksi suomalaisen kulttuurin - jonka määritelmä Homman teksteissä on hykerryttävän paradoksaalinen, mutta palattakoon siihen toisella kertaa - synonyymille eli suomalaiselle miehelle nostetaan liki myyttiseen asemaan kohonneet feministit, jotka ovat naisten roolin ohella turmelleet kokonaisen maan, kansan ja kulttuurin. Naisten vyöry turmelee työelämän, tekee politiikasta hysteeristä hyysäämistä, estää rehellistä suomalaismiestä saamasta pimpsaa kun huvittaa, rajottaa alkoholiperäistä ajankäyttöä, tuhoaa toimivan talouspolitiikan ja estää mieslähtöisen huoltajuuspolitiikan. Nainen ja feminismi näyttäytyvät samana vihattavana, alistavana synonyymina, jonka vaikutusta vastaan on taisteltava - ennen kuin on liian myöhäistä. (Hommalaisten usein muissa aiheissa käyttämä detalji tosin unohdetaan mainita; forumilla kerrotaan usein "vahvimman kulttuurin" selviävän silkan darwinistisen luonnonlain kautta. Mikäli myyttinen feminismi siis tulee ja jyrää, taitaa se kertoa jotakin kirjoittajien edustamasta mieskulttuurin tulkinnasta.)

Kirjoittajanne lukukokemusta siivitti olennaisilta osin Juha Siltalan kirjauutukainen Sisällissodan psykohistoria.
Siltala poimi yhdeksi innostuksen kohteekseen ahdistuksen historiaa - ja sittemmin kansalaissodan psykohistoriaa - käsittelevään hankkeeseensa saksalaisen psykoteoreetikon Klaus Theweleitin julkaisun Miesfantasiat. Theweleitin mukaan miesten kumpusi oman minuuden epävarmuudesta, joka kanavoi vihan vaikeiden omakohtaisten kysymysten sijasta asetetusta ihanteesta poikkeaviin naisiin tehden heistä miehisten heikkouksien sijaiskärsijöitä.

Perheväkivallan ja apukoulunationalismin maassa tämän lajin teoretisointi ei jää mielessäni tyystin vaille vastakaikua.

Iranista, sarjakuvista ja sanoista

">

Parhaimmillaan nähty kuva tekee lähtemättömän vaikutuksen. Toisinaan hyvin kerrottu tarina kuljettaa ajatukset pintaa syvemmille raiteille. Silloin tällöin elokuva onnistuu tuomaan katsojalle visuaaliseen viihteeseen piilotetun sanoman, joka toisessa asussa jäisi kukaties vastaanottamatta. Ja joskus - näistä useampi onnistuu yhdistymään. Silloin päällimmäiseksi jää kokonaisvaltainenelämys, tyytyväisyys. Kuten Marjane Satrapin sarjakuvaromaanin filmatisoinnin jäljiltä.

Satrapin (s. 1969) Persepolis on monessa suhteessa merkittävä teos. Se on ensimmäinen iranilainen sarjakuvaromaani; kertomus Iranin murroskaudesta 1970- ja 1980-lukujen välissä ja tekijän omasta lapsuudesta syntyvän historian pyörityksessä.

Kertojan perhe on osa Iranin yläluokkaan; vasemmistolainen älymystöperhe, jolle vallankumous ja shaahin kukistuminen olivat voitto paljosta pahasta, jolle on kauhistus nähdä vallankumouksen kääntyvän itseään vastaan: uuden toivon sijasta islamilaisen fanatismin nousu pysäyttää demokratiakehityksen, hunnuttaa naiset ja muuttaa yhteiskuntaa yhä rajummin. Lapset ovat silti lapsia, eläen elämäänsä muutosten keskellä. Kertoja kuvaa onnistuneesti alunperin varsin maallistuneen Iranin nopeaa muutosta uskonnollisten äärimielipiteiden temmellyskentäksi; mitä tapahtuu bussiin juostessa, miten sujuu taideopiskelijoilta elävän mallin piirustus? Entä varhaisteini-Marijanen raapustaessa takkinsa selkämykseen "Punk's not dead"?

Tarina tuo esiin myös sen, miten fanaattinen uskonnollisuus on suurelle enemmistölle silkkaa kuorta. Suljettujen verhojen takana soitetaan musiikkia, tanssitaan ja juodaan alkoholia kuten vanhan vallan aikana - islamistikaartilaisten suorittamien ratsioiden varalta vain on pidettävä vahtia ja oltava valmiita pakenemaan. Väkivalta ja sen merkitys tuodaan esiin myös Iranin ja Irakin välisen sodan kuvauksessa: sota on fanaattisimmille hyväksi - se antaa oivan tekosyyn pönkittää hirmuhallintoa entisestään.

Tarina kerrotaan lapsesta varhaiseen teini-ikään varttuvan Marjanen näkökulmasta. Pikkuvanha, älykäs tyttö antaa islamistiopettajiensa kuulla mielipiteensä - kehityskulku, joka on kehittyä vaaralliseksi ja saa vanhemmat lopulta lähettämään tytön ulkomaille.

Tarina avaa näkymän valtamedian uutiskuvien taakse, tuo tapahtumat ja syntyneen historian lähelle ihmistä. Romaanin animaatioversio voitti Cannesin elokuvafestivaalin tuomaristopalkinnon - ja ansaitusti.

Mikä ajatus lopulta jäi päällimmäiseksi lukijan, katsojan käteen? Tätä maailma tarvitsee; tätä sanottava tarvitsee. Ei lapsellisia pilapiirroksia tai tyhjää höpinää sananvapaudesta. Sananvapautta on turha selittää palveltavan keinoin, jotka jättävät aidon keskustelun synnyttämättä - eivät anna sille tilaa tai keinoja, vaan eristäytymällä omaan karsinaansa tuottavat vapauden sijasta vain raja-aitojen kohoamista entisestään. Ei ole olennaista huomata tai ruotia sitä, mikä on erilaista - vain sitä, mikä on samanlaista. Konsensus ja yhteinen alue löytyy siitä; myös niille alueille, jotka niin kovin erilaisilta vaikuttavat.

Verisistä viikonpäivistä, karkotuksista ja mielenosoittamisesta

Oliko tv auki viime tiistaina? Toivottavasti myös oikean kanavan kohdalla. Ykköskanavaisen näyttämä kokoperheen elokuvan Bloody Sundayn soisi osuvan monen silmiin; ihan notta muistuttamaan näkökulmasta jos toisestakin, tässä terroristiretoriikan ja mieltäolemisen maailmankaikkeudessa.

Jos yleistiedossa uupuu, tiivistettäköön tarinan pitävän sisällään kappaleen lähihistoriaa: sunnuntaina 1972 Britannia kielsi rauhanomaisen kansalaisoikeuksia penäävän mielenosoituksen Derryn kaupungissa, Irlannissa. Loppumerkki marssille puhui omaa kieltään; brittiarmeija hyökkäsi, ampui kovilla kohti aseettomia mielenosoittajia tappaen 13 ja haavoittaen 14 ihmistä. 70- luvun Irlanti ei lopulta ole kovinkaan kaukana; liian usein vain unohtuu että kaikenlaisia oikeuksia saattavat vaatia monenväriset eläjät monilla maailmankolkilla. Kaikkeuden raja ei kulje Euroopan laidalla.

Tämä on se päivä, josta laulavat U2 ja McCartneyn Paul. Britannian Yleisradio ei muuten kelpuuttanut biisejä soittolistoilleen.

Täällä on kuljettu kappale matkaa Kemin verisestä torstaista kaukana 40 -luvulla; se edellinen kerta kun täällä aseeton mielenosoittaja kuoli viranomaisen toimesta. Silti olisi tärkeä kunkin ymmärtää, miten helposti väkivalta syntyy ja miten se aina synnyttää lisää voimankäyttöä; mistä se kumpuaa ja mikä sitä lietsoo. Eriarvoistumisesta, janan päiden venymisestä liian kauas toisistaan kasvaa sellaista raivoa, ettei sitä taltuta hymyin ja lupauksin. Se purkautuu muilla keinoin. Pelotteita lisäämällä, voimankäytön oikeuttamisesta puhumalla ei päästä puusta pitkään; pampulla hoidetaan vain oiretta itse taudin syyn ollessa toisaalla. Ei se laastarilla parane, jos on kerran syntynyt.

Virkavallan - kansan oikeuttaman esivallan - on pysyttävä aina sinä osapuolena, joki toimii paitsi lain kirjaimen, myös sen hengen mukaan; sen ei sovi aloittaa väkivaltaa vaan osoitettava ymmärrystä ja ammattitaitoa lukea syntyviä tilanteita ja toimia, elää niiden mukaan; elämä ei ole ennakolta käsikirjoitettu prosessi, tässäkään. Huolestuneen huvittuneena seuraan sivusilmällä vuodentakaista Smash Asem -mediaspektaakkelin puintia; mistä lähtien viranomaisesta tuli taho, jolle kyvyttömyys myöntää virheensä ja oppia niistä on hyvä? Kuka tahansa muu tapahtumanjärjestäjä olisi jo julkisesti kivitetty epäammattimaisista toimista ja vaadittu nimiä vastuuseen puutteellisesta suunnittelusta ja johtamisesta. Perkele, ne on minun rahojani jolla sekin pelleily maksettiin.

Kiasman kulmalla seisoa väestöä valtamedian valokuvaajista kokoomusnuoriin, lastenrattaista Perussuomalaisten viestintäpäällikköön ja kotiinpalaaviin kauppakassikansalaisiin saakka. Silti poliisijohdolla riitti pokkaa puhua mitä sylki suuhun toi; en tiedä missä nämä sedät olivat työtään tekemässä, mutta kovasti se näytti poikkeavan ympäristöstä jonka itse näin. 50 humaltunutta varhaisnuortako mellakka? Ja minulle vielä maksetaan siitä, että valvon työssäni suomenkielen oikeellista käyttöä. Miksi kummassa, kun ei siitä suuremmissakaan ympyröissä näytetä piittaavan. Mitä tästä opimme? Melko monessa Kallion baareista mellakoidaan tämän määritelmän mukaan vähintään kerran viikossa. Eikä portsareilla muutan ole jouha -varusteita.

En sano muuta, mutta sanon sen kyllä syövän uskoa virkavallan ammattitaitoon ja kykyyn hoitaa sille asetettuja tehtäviä: katsoa nyt, kun sinikaulus tv-ruudussa tai oikeussalissa kertoo kirkkain silmin jostakin, jota ei koskaan tapahtunut. Saahan sitä satuilla, mutta vain kun on kyse sadunkerronnasta. Ei todenpuhumisesta. Niin sitä ainakin äiti opetti - ehkä hänen äitinsä kertoi pojalleen toisin? Tiedä häntä.

Elokuva loppuu lehdistötilaisuuteen ja kansanedustaja Ivan Cooperin lakoniseen toteamukseen siitä, miten Britannia on toimillaan antanut IRA:lle suurimman voiton jonka se koskaan voi saada. Toimittaja kysyykin mikä on hänen viestinsä niille nuorille, jotka päivän tapahtumien seurauksena hylkäävät väkivallattoman vaikuttamisen tien ja liittyvät IRA:han. Laitetaan suorana sitaattina: "Tämän päivän tapahtumien jälkeen minä en pysty enää moralisoimaan heitä."

Kaukomaista, Saksasta ja Kuubasta

Siinä se nyt on. Julkisanana, pieni artikkelimme. Voiman sivuilla, sen uusimman numeron. Aina se elähdyttää, nähdä tekstinsä jossain - ja säästää itseään toteamalla etten jaksa jokaiselle erikseen avata Saksan matkaani; lukekaa lehdestä miten se meni, arvon herrasväki.

Ja Kuubaan
Kuuba. Edessä vain lyhyt matka, silti jotain, kauan suunnitelleelle. Muistelen olleeni noin 15 -vuotias, kun ensimmäisiä kertoja vastasin "minne tahtoisit ehdottomasti matkustaa?" -kysymyksiin "Kuuba". Aamu lähtöineen odottaa; rinkka nurkassa, odotus mielessä.

Kuuban tullessa puheeksi tapaa joku, vaiheessa tai toisessa, tuoda esiin myös sen toisinajattelijoiden tilan. Kaiken suhteellisuus: niin kriittisiä kuin yksilöt saavat ollakin, arvostella ja ruotia vallankumousta, tuovat aihetta sivuavat kokoukset tai järjestäytymisyritykset usein muassaan visiitin vankilaan. Ja kysymys kuuluu; miksei vallankumous salli poikkeavia näkemyksiä?

Ruotimatta syvemmälti todettakoon, että jokainen yhteiskunta pitää sisällään toisinajattelijoita: niitä, jotka ovat vastaan koko vallitsevaa järjestelmää ja niitä, jotka järjestelmän sisältä kritisoivat osia siitä tai tiettyä osaa harjoitetusta politiikasta. Vaan mikä on lopulta ero, Kuuban ja kotomaan välillä? Ns. markkinademokratiassa julkisesti järjestelmää vastaan olevat eivät päädy telkien taa, vaan marginalisointi hoidetaan taloudellisesti; valta on sillä, jolla on varaa työntää sanansa mediaan suurimmalla präntillä ja siten muokata yleistä mielipidettä. Ei se ole sen vaikeampaa - ja kysymys on lopulta keinojen aste-erosta. Harvoin tässä(kään) maassa toisin suuntautuvia sanoja päästetään valtalehtien sivuille - tai niihin suhtaudutaan asiaankuuluvalla vakavuudella.

Kuubassa toisinajattelija kompastuu usein ajatukseen liittoutumisesta satavuotisen vihollisvaltion kanssa; toisinajattelijasta tulee vihollinen tämän toimiessa symbioosissa vanhan vastaavan kanssa. Miten Suomessa? Toisinajattelija saa usein, näkemyksistään riippumatta, kuulla olevansa kommari - tai uudemman sanaston mukaan "anarkisti" tai vaikkapa "aktivisti". Kielellisen inflaation seurauksena näistäkin on muodostunut jo liki synonyymeja sille sanoista ja syytöksistä pahimmalle; "terroristi".

Yksipuoluejärjestelmä vastaan monipuoluejärjestelmä. Miten mikin niistä lopulta rakentuu; miten kukin maa omansa rakentaa? En usko sokean dogmaattisesti mihinkään itseisarvona, mutta vertailen mielessäni. Toisaalra Gore Vidal lausahti Yhdysvaltojen olevan lopulta kahden oikeiston muodostoma yksipuoluejärjestelmä. On monarkkeja, joita ei valita: Briteissä kuningatar nimittää tietyn määrän ylähuoneen edustajista, Belgiassa kuninkaalla on oikeus nimittää hallituksen päämies; näin ollen hallituksen johtohahmon valitsee kuningas, jota ei ole valitsijanvirkaansa äänestetty. Ja toisaalta Kuuban yksipuoluejärjestelmä on José Martín perintöä, jolla tavoiteltiin yhden puolueen muodostamista useista eri puolueista. On korruptoitunutta demokratiaa ja valistunutta diktatuuria, tässä järjestelmien viidakossa. Yhtä vieraantuneita silti kaikki, ihmisen alkuperäisistä lähtökohdista. Katsokaa simpanssilaumaa, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Tai niitä pieniä sirpaleita pitkin Papua-Uuden Guinean viimeisiä metsiä, joissa ihminen yhä on ihminen. Kaikessa raadollisuudessaankin.

Päihteistä, politiikasta ja mediasta

Mistä media tapaa innostua? Ei asioista. Ei liian vaikeista kysymyksistä. Ei sellaisista, joilla olisi käytännön merkitystä. Asia ei myy; se vaatii ajattelua, pohdintaa, kukaties myös omakohtaista pohdintaa. Ja se on vaikeaa. Se ei ole kivaa ja siksi suuri yleisö asiasta innostu - eikä media siihen puutu. Kysynnän ja tarjonnan laki; viis siitä, että sopivasti kokan suuntaa korjaamalla tämäkin olisi ainakin joiltain osin helposti muutettavissa.

Vasemmistonuoret liittokokousti menneenä viikonloppuna ja lopputuloksena käsiin kasautui valtavasti hyvää tekstiä poliittisen ohjelman ja asiakirjojen muodossa. Paljon asiantuntevaa, haastavaa ja radiaaliakin tekstiä - esimerkiksi uusi maahanmuuttoasiakirja, joka sävyltään on yleiseen tasoon verratessa hyvin radikaali - ja silti asiantunteva. Tämä(kään) ei mediaa kuitenkaan kiinnostanut. Sitä kiinnosti kokouksen 70:stä aloitteesta vain yksi: se, joka koski kannabista ja rohkeni ehdottaa pienimuotoisen kotikasvatuksen ja käytön sallimista. Miksi en ole yllättynyt siitä, että kaiken *asian* keskeltä poimittiin vain se yksi ja ainoa, joka koettiin riittävän helpoksi - ja ennen kaikkea raflaavaksi? Asiasta puhuminen kun on ikävää. Siinähän saattaa jopa joutua ottamaan kantaa ja perustelemaan kantojaan - sen sijaan, että keskittyisi jyrkkään ja perustelemattomaan tuomitsemiseen (oman egopönkityksen nimissä?).

Mainitulta nuorisoliikkeeltä löytyy aiheesta erikseen myös päihdepoliittinen asiakirja, joka osaltaan selventää kantoja itse aineeseen, nykykäytännön ristiriitaisuuksia ja käytännön mielivaltaista vaihtelemista tapaus- ja paikkakuntakohtaisesti. Mitään uutta tuossa nyt median hampaisiin päätyneessä aloitteessa ei oikeastaan ollut: jo nyt laki sallii jättää käyttörikoksen vaille rangaistusta. Kysyä voi sitäkin, kumpi on parempi; antaa hippien kasvattaa parit puskat keittiön nurkassa vai johtaa nämä ostamaan pöperönsä järjestäytyneen rikollisuuden valikoimista - näin karrikoiden ilmaistakseni? Todettu on sekin, ettei nykyinen päihdelainsäädäntö ole asiantuntijoiden mukaan enää ajan tasalla.

Kannabista en puolla tyystin ja sellaisenaan laillistettavaksi, mutta pienimuotoisesta oman käytön kotikasvatuksesta tai kannabiksen käytöstä en näe syitä rangaista nykykäytännön mukaisesti. Tähän valtakuntaan mahtuu jo liikaakin huumeisiin liittyvää rikollisuutta ja ongelmia. Päihteitä ei tule rinnastaa ja käsitellä yhtenä, tabuksi julistettuna myttynä; toisaalla Euroopassa hyväksi ja haittoja vähentäväksi havaittujen käytänteiden ehdoton rajaaminen harkinnan ulkopuolelle ei palvele kenenkään etuja.

Paljon voisi vielä lisätä laillisten päihteiden käytön - vai väärinkäytön? - ikävistä oheistuotteista, pontikankeiton historiasta ja moneen kertaan muuttuneesta lain kirjaimesta. Mutta en minä jaksa - alan vielä vaikuttaa kannabisyhdistyksen kannattajajäseneltä. Minä, joka en edes itse sauhua; laillisesti tai laittomasti. Suitsukkeen utua lukuunottamatta. Eikä sitä nyt oteta lukuun.