Assange, vapaa sana ja vuodollinen interventio

Vapaa-ajattelijain tissiperseet ja muita tyylilapsuksia

Helsingin Vapaa-ajattelijat järjestää Kolmen sepän aukiolla kesäkuun alkumetreillä aikuismaista asennetta, vapaata ajatusta ja kerrassaan loisteliasta makua hehkuvan tempauksen, jossa uskonnollista kirjallisuutta vaihdetaan - vautsi vau - pornolehtiin. Etukäteismainoksen mukaan vaihdettavaksi kelpaavat myös muut "pyhät" kirjat.

Hämmentävän mielikuvitukseton ja mallasjuoman kyllästämältä illanvietolta lemuava tempaus. Lisäksi tarkoitus jää ainakin itselleni hämäräksi. Kukaties olen, kastamattomana pakanana ja 21. vuosisadan vapaana naisena, niin kristillisen patriarkaatin läpisyömä ettei älyllinen kapasiteettini riitä käsittelemään niitä filosofisia sfäärejä, joissa tissipersesilikonijynksjynksjynks -porno liitelee. Vajaa käsityskykyni ei riitä aivan hahmottamaan sitäkään, mitä tekemistä pornolla on uskonnonvapauden tai tasa-arvon kanssa.

Lisäksi tempaus onnistuu puremaan itseään pornografian saralla lahjakkaasti nilkkaan. Varsinkin vanhemmissa Raamatun käännöksissä meno on toisinaan kiitettävän roisia ja seksuaalisesti loisteliasta: Loot tarjoamassa tyttäriään joukkopanon kohteiksi poikiensa sijaan, Nooan lapset keksimässä miten jatkaa ihmissukua kahdestaan mutta ilman sukurutsan syntiä, Laulujen laulu ja monet muut mielenvirikkeet löytävät vaivatta vastineensa myös 2000-luvun alun tusinapornon maailmasta - puhumattakaan niistä islaminuskon 72 neitsyestä.

Lieneekö perimmäinen idea siis herätellä huomaamaan, että Raamatun ohella maailmassa on muitakin värikuvamorsiamia käsityövirikkeeksi? Jos, toivon vapaa-ajattelijoiden hoksanneen varautua vastaamaan muidenkin kuin heteromiesten palveluun. (Feministisestä pornosta naisille pyydän vaikenemaan; minun kuluttajakokemukseni mukaan se kun on naisen ohjaamaa tai tuottamaa pornoa, joka eroaa tavallisesti jyystöstä vain sillä ettei se myy.) Siltä ei kuitenkaan ainakaan ennokkamainonnan perusteelta vaikuta: tapahtumaa ovat tukemassa Hustler ja Jallu, joiden kykyyn viihdyttää heteronaista suhtaudun vähintäänkin varauksella.

Kristillisen patriarkaatin läpisyömä kun olen.

Iranista, sarjakuvista ja sanoista

">

Parhaimmillaan nähty kuva tekee lähtemättömän vaikutuksen. Toisinaan hyvin kerrottu tarina kuljettaa ajatukset pintaa syvemmille raiteille. Silloin tällöin elokuva onnistuu tuomaan katsojalle visuaaliseen viihteeseen piilotetun sanoman, joka toisessa asussa jäisi kukaties vastaanottamatta. Ja joskus - näistä useampi onnistuu yhdistymään. Silloin päällimmäiseksi jää kokonaisvaltainenelämys, tyytyväisyys. Kuten Marjane Satrapin sarjakuvaromaanin filmatisoinnin jäljiltä.

Satrapin (s. 1969) Persepolis on monessa suhteessa merkittävä teos. Se on ensimmäinen iranilainen sarjakuvaromaani; kertomus Iranin murroskaudesta 1970- ja 1980-lukujen välissä ja tekijän omasta lapsuudesta syntyvän historian pyörityksessä.

Kertojan perhe on osa Iranin yläluokkaan; vasemmistolainen älymystöperhe, jolle vallankumous ja shaahin kukistuminen olivat voitto paljosta pahasta, jolle on kauhistus nähdä vallankumouksen kääntyvän itseään vastaan: uuden toivon sijasta islamilaisen fanatismin nousu pysäyttää demokratiakehityksen, hunnuttaa naiset ja muuttaa yhteiskuntaa yhä rajummin. Lapset ovat silti lapsia, eläen elämäänsä muutosten keskellä. Kertoja kuvaa onnistuneesti alunperin varsin maallistuneen Iranin nopeaa muutosta uskonnollisten äärimielipiteiden temmellyskentäksi; mitä tapahtuu bussiin juostessa, miten sujuu taideopiskelijoilta elävän mallin piirustus? Entä varhaisteini-Marijanen raapustaessa takkinsa selkämykseen "Punk's not dead"?

Tarina tuo esiin myös sen, miten fanaattinen uskonnollisuus on suurelle enemmistölle silkkaa kuorta. Suljettujen verhojen takana soitetaan musiikkia, tanssitaan ja juodaan alkoholia kuten vanhan vallan aikana - islamistikaartilaisten suorittamien ratsioiden varalta vain on pidettävä vahtia ja oltava valmiita pakenemaan. Väkivalta ja sen merkitys tuodaan esiin myös Iranin ja Irakin välisen sodan kuvauksessa: sota on fanaattisimmille hyväksi - se antaa oivan tekosyyn pönkittää hirmuhallintoa entisestään.

Tarina kerrotaan lapsesta varhaiseen teini-ikään varttuvan Marjanen näkökulmasta. Pikkuvanha, älykäs tyttö antaa islamistiopettajiensa kuulla mielipiteensä - kehityskulku, joka on kehittyä vaaralliseksi ja saa vanhemmat lopulta lähettämään tytön ulkomaille.

Tarina avaa näkymän valtamedian uutiskuvien taakse, tuo tapahtumat ja syntyneen historian lähelle ihmistä. Romaanin animaatioversio voitti Cannesin elokuvafestivaalin tuomaristopalkinnon - ja ansaitusti.

Mikä ajatus lopulta jäi päällimmäiseksi lukijan, katsojan käteen? Tätä maailma tarvitsee; tätä sanottava tarvitsee. Ei lapsellisia pilapiirroksia tai tyhjää höpinää sananvapaudesta. Sananvapautta on turha selittää palveltavan keinoin, jotka jättävät aidon keskustelun synnyttämättä - eivät anna sille tilaa tai keinoja, vaan eristäytymällä omaan karsinaansa tuottavat vapauden sijasta vain raja-aitojen kohoamista entisestään. Ei ole olennaista huomata tai ruotia sitä, mikä on erilaista - vain sitä, mikä on samanlaista. Konsensus ja yhteinen alue löytyy siitä; myös niille alueille, jotka niin kovin erilaisilta vaikuttavat.