Vain Suomessa se on riskiä vailla

"TVO: Mielenosoituksesta ei turvallisuusriskiä"

Teollisuuden Voiman (TVO) mukaan Greenpeacen maanantainen mielenosoitus ei aiheuttanut turvallisuusriskiä. TVO ei ota kantaa siihen, miten mielenosoittajien pääsy aidatulle rakennustyömaalle oli mahdollista.

'En kommentoi asiaa muutoin kuin että TVO on aina tietoinen, mitä alueella tapahtuu', sanoi Olkiluoto 3:n projektijohtaja Martin Landtman STT:lle."
- - - - - - -
Nyt onkin selvittämättä enää se, kuka pahat aktivistit paikalle päästi; kanttiinin vanha Maisa, porukkaa siivoojiksi luullut huoltomies Kalle-Petteri vai varhaiseen aamuvuoroon tullut Risto Rivityöläinen; "kun ei sitä pirukaan jaksa pysyä kartalla siitä että keitä täällä milloinkin on töissä."


"Länsi-Suomen läänin lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero pitää tapausta periaatteessa vakavana. 'Selvitämme tarkkaan, miten mielenosoittajat pääsivät sisään ja kenen vastuulla alueen vartiointi on.'

Paatero muistuttaa, että työmaa-alueen vartioiminen ei ole poliisin tehtävä. Tapaus antaa kuitenkin Paateron mukaan aihetta tarkastella ydinvoimalatyömaan turvallisuustilannetta uudelleen."
- - - - - - - -
Jatkossa varmaa lienee vain se, että hipit ovat yhä pahoja - ja että vain Suomessa ydinvoima on ja tulee olemaankin riskiä vailla. Antaneehan jo ansioitunut työmaiden vartiointi osviittaa siitä, ettei täällä - kuten länsinaapurissa - valmiinkaan voimalan työtehtäviin palkata ketä sattuu tai nähdä syytä satunnaiselle työntekijäkunnan puhallutuksille. Uraani se siellä vain rauhassa halkeaa.

Päivän luontoääni

Arkipäivän havaintoja lajityypillisestä käytöksestä; havaintopaikka yksilö Collianderin arkiympäristö, havainnoitava kohde homo sapiens -laji:

Mikä perkele laittaa aikuisen, varatun ja perheellisen miehen kaatamaan teinipimpsaa silloin kun mieli tekee - ja mistä tulee kyky mennä jälkikäteen silmät kirkkaina kotiin, vaihtamaan vaippoja ja pyörittämään parisuhteen arkea?

Mysteeri minulle. Ja toisaalta toivon, ettei sen perimmäinen vastaus minulle koskaan selviäisikään.

Niin tai näin, tunnustettakoon näissä tahattomasti kertyvissä - ja lukumäärältään hiljalleen huomattavissa - havainnoissa piilevän osavastauksen siihen niin usein esitettyyn kysymykseen; "Riia, mikset sinä vieläkään seurustele?"

Päihteistä, politiikasta ja mediasta

Mistä media tapaa innostua? Ei asioista. Ei liian vaikeista kysymyksistä. Ei sellaisista, joilla olisi käytännön merkitystä. Asia ei myy; se vaatii ajattelua, pohdintaa, kukaties myös omakohtaista pohdintaa. Ja se on vaikeaa. Se ei ole kivaa ja siksi suuri yleisö asiasta innostu - eikä media siihen puutu. Kysynnän ja tarjonnan laki; viis siitä, että sopivasti kokan suuntaa korjaamalla tämäkin olisi ainakin joiltain osin helposti muutettavissa.

Vasemmistonuoret liittokokousti menneenä viikonloppuna ja lopputuloksena käsiin kasautui valtavasti hyvää tekstiä poliittisen ohjelman ja asiakirjojen muodossa. Paljon asiantuntevaa, haastavaa ja radiaaliakin tekstiä - esimerkiksi uusi maahanmuuttoasiakirja, joka sävyltään on yleiseen tasoon verratessa hyvin radikaali - ja silti asiantunteva. Tämä(kään) ei mediaa kuitenkaan kiinnostanut. Sitä kiinnosti kokouksen 70:stä aloitteesta vain yksi: se, joka koski kannabista ja rohkeni ehdottaa pienimuotoisen kotikasvatuksen ja käytön sallimista. Miksi en ole yllättynyt siitä, että kaiken *asian* keskeltä poimittiin vain se yksi ja ainoa, joka koettiin riittävän helpoksi - ja ennen kaikkea raflaavaksi? Asiasta puhuminen kun on ikävää. Siinähän saattaa jopa joutua ottamaan kantaa ja perustelemaan kantojaan - sen sijaan, että keskittyisi jyrkkään ja perustelemattomaan tuomitsemiseen (oman egopönkityksen nimissä?).

Mainitulta nuorisoliikkeeltä löytyy aiheesta erikseen myös päihdepoliittinen asiakirja, joka osaltaan selventää kantoja itse aineeseen, nykykäytännön ristiriitaisuuksia ja käytännön mielivaltaista vaihtelemista tapaus- ja paikkakuntakohtaisesti. Mitään uutta tuossa nyt median hampaisiin päätyneessä aloitteessa ei oikeastaan ollut: jo nyt laki sallii jättää käyttörikoksen vaille rangaistusta. Kysyä voi sitäkin, kumpi on parempi; antaa hippien kasvattaa parit puskat keittiön nurkassa vai johtaa nämä ostamaan pöperönsä järjestäytyneen rikollisuuden valikoimista - näin karrikoiden ilmaistakseni? Todettu on sekin, ettei nykyinen päihdelainsäädäntö ole asiantuntijoiden mukaan enää ajan tasalla.

Kannabista en puolla tyystin ja sellaisenaan laillistettavaksi, mutta pienimuotoisesta oman käytön kotikasvatuksesta tai kannabiksen käytöstä en näe syitä rangaista nykykäytännön mukaisesti. Tähän valtakuntaan mahtuu jo liikaakin huumeisiin liittyvää rikollisuutta ja ongelmia. Päihteitä ei tule rinnastaa ja käsitellä yhtenä, tabuksi julistettuna myttynä; toisaalla Euroopassa hyväksi ja haittoja vähentäväksi havaittujen käytänteiden ehdoton rajaaminen harkinnan ulkopuolelle ei palvele kenenkään etuja.

Paljon voisi vielä lisätä laillisten päihteiden käytön - vai väärinkäytön? - ikävistä oheistuotteista, pontikankeiton historiasta ja moneen kertaan muuttuneesta lain kirjaimesta. Mutta en minä jaksa - alan vielä vaikuttaa kannabisyhdistyksen kannattajajäseneltä. Minä, joka en edes itse sauhua; laillisesti tai laittomasti. Suitsukkeen utua lukuunottamatta. Eikä sitä nyt oteta lukuun.

Mikä mennyt on - kuuletko, miten se havisee?

"Et ole koskaan paikassa / vaan paikka on aina sinussa"

Nostalgia. Synnytetty kreikan kielestä, niin monen muun tapaan. Nostos, kotiinpaluu. Algos, tuska. Ikävöintiä - menneen ikävöintiä. Kaihoa. Haikeutta. Nostalgian käsiteeseen tai tunteeseen liittyy usein menneen ihannointia - aikaa jona jotain vielä oli, ei ollut tai oli toisin. Takertumista. Vai silkkaa kaipuuta?

En tunnista käsitteestä itseäni - vaikka osin tunnistankin. Muuttojen lapsi, muutosten lapsi - ainoat juureni olen kasvattanut tiehen ja kulkeviin askeliin, enkä osaa siten ymmärtää tai kokei paikkoihin liittyvää haikeutta tai kaipuuta. Paikka olen minä, paikka on aina minussa. Voin saapua paikkaan josta joskus olen lähtenyt, seistä niillä täsmälleen samoilla askelen jäljillä - enkä silti löydä niistä enää itseäni. Tai sitä, jota etsimään tulin. Hetket kuluvat, ja paikka on minulle hetkessä. Nyt ja kukaties aina.

Nostalgiassani en etsi paluuta johonkin, joka joskus oli. Kerran koettu, kerran mieleen luotu paikka - se on aina olemassa, mutta vain minussa. Se ei sijaitse tyhjänä muistomerkkinä maantieteellisillä turuilla.

En etsi sitä mitä joskus oli. Jos jotain, etsin tunnetta siitä mikä joskus olin.

Mitä se sitten kulloisenakin ajanjaksona on ollut.