Nato, Lissabon ja kuinka Tohtori Outolempi palasi maailmanpolitiikkaan

Matkailu avartaa. Tai sitten ei.

Tällä kertaa se tarjosi visiitin militarismiin niksahtaneen Euroopan reunavaltion pääkaupunkiin tarjoten matkamuistoiksi passiin lyödyn käännytysmerkinnän, rajaviranomaisten huiputtamisen onnistuneen kakkosyrityksen - ja rajanylityksen - muodossa sekä toimittajan toimessa Naton huippukokouksen sydämessä sompailua - aikana, jona sitä passiani somisti paitsi maahantulokielto, myös maassaolokielto.

Tarkempi sihti ensi kerralla, pojat.

Loppuraportti sopii lukea täältä - kerran kirjoitettua kun on ilo levittää.

Olkiluodon Don Quijote

Aamuhetkinä ja iltojen pimeillä peilistäni tuijottaa naamataulu, jonka ulkopuolisen määritelmän, henkilökohtaisen kieliopin sekä käytännön politiikan tajun vuoksi - tai ansiosta - saan, saatan tahi joudun lukemaan kuuluvaksi hahmolle nimeltä aktivisti.

Pysäytä kadulla pari tusinaa tallaajaa, pyydä näitä määrittelemään ilmaisu tai nimike "aktivisti" - ja saanet soveliaan kirjavan otannan.

Osalle väestöstä olen sietämätön ituhippi, todellisuudesta vieraantunut herranterttu ja hyvinvointipentu, jolla ei ole elämässään tärkeämpää tekemistä kuin roikkua ikuisesti yliopistolla - tai kortistossa - ja kivittää siinä sivussa turkisliikkeiden ikkunoita, paasata suu vaahdossa veganismin autuaaksitekevästä vaikutuksesta ja matkustaa ympäri maailmaa laukussa aatteen tai ajatusmallin sijaan lähinnä pari polttopulloa, hupparia ja määrittelemätön halu riehua ja rällästää siksi, että mellakointi nyt vaan on niin siistiä.

Toiselle lohkolle taas edustan jotakin, johon suhtaudutaan varovaisen positiivisesti, mutta sopivasti varoen - oma selusta varmistaen; ettei nyt vaan luulla että minä olen niitä - sanoen, että enhän minä periaatteessa laittomuuksia hyväksy ja sillä lailla ja onhan niiden joukossa tietysti monenlaista väkeä, mutta periaatteessa ainakin osa on kyllä ihan hyvälläkin asialla. Että eihän se ilmastonmuutos nyt kai niin kiva asia ole ja kyllä jonkun pitää lapsiakin ajatella, kai se siis on hyvä että joku tekee jotakin, kunhan tekee sillä lailla mukavasti.

Kolmannelle joukkiolle lienen pääasiassa joku, joka sanoo ja tekee sen ja sellaisia asioita joita itsekin haluaisi, muttei syystä tahi toisesta voi tai tohdi. Joku, jolle kerrotaan monin sanoin, miten hyvä on että joku jaksaa, joku viitsii, joku uskaltaa - meidän kaikkien puolesta ja meidän kaikkien asialla. Yrittää, vaikka yritys olisi jo alkumetreillä tuhoon tuomittu. Joku, joka poimitaan tien varresta kyytiin ja ajetaan mielenosoituspaikalle syytäen saatteeksi kannustuksen sanoja, jolle näytetään peukaloa ohiajavan auton ikkunasta, kuiskataan sukukokouksessa että hyvää työtä teet, mutta eikö sinua koskaan pelota.

Ja se lämmittää; kannustus. Ituhippiä huutavan kansanosan lienee vaikea uskoa, miten usein ja yllättävissäkin yhteyksissä sitä kohtaa; suorina sanoina tai varovaisena hyväksyntänä. Lopettaminen - ajattelun, toiminnan, aktiivisuuden - ei ole minulle vaihtoehto. Se merkitsisi minuuden loppua; persoonan kuolemaa.

Siksi kannustava sana siellä, toinen täällä lämmittää. Kun moraalinen selkäranka ja henkilökohtainen etiikka pakottavat jatkamaan, antaa lisäpontta tietää, ettei toimi yksin, ei itselleen - vaan suuremman joukon äänitorvena. Suuremman hyvän puolesta. Muista en tiedä - mutta omassa aktivismissani egotrippailulle tai individualismille ei juuri ole tilaa. Olen, loppujen lopuksi - vain sanomani välikappale.

Aktivismin historia on pitkä. Eritoten ituhippiä ja kommarimokuttajaa huutavia haluankin muistuttaa sanan suomalaisesta etymologiasta: aktivisti tarkoittaa toki yhä suoran toiminnan kannattajaa ja/tai suoraa toimijaa - mutta täällä pohjoisessa käsite yhdistyi alunperin 1900-luvun alussa venäläistämistä vastustaneeseen liikkeeseen, jonka parista karattiin Saksaan sotilasoppiin ja muotouduttiin lopulta jääkäriliikkeeksi. Aktivistiksi kutsuttaessa kannan siis harteillani monenlaisten sukupolvien perua - valkoisesta jääkäristä 60-luvun Amerikan yliopistokampuksilla parempaa maailmaa vaatineisiin rakkauden lapsiin, kivääriin tarttuneesta rotuerottelun vastustajasta 90-luvun minkkihäkkien avaajiin.

Miettikääpä sitä.

Entäpä se Olkiluoto, jonka otsikossa mainitsen? Siirrytäänpä jo siihen.



Olkiluoto Blockade, ydinvoiman vastaisten kansanliikkeiden synnyttämä kokeilu ulkomailta tutusta joukkosaarron metodin käyttämisestä mielenilmaisun välineenä. En minä sinne riehumaan mennyt. En siksi, että poliisia on kiva kiusata ja sakkolaputkin kasvattavat mukavasti skeneuskottavuutta.

Menin, koska se mainittu moraalinen selkäranka niin vaati. Menin, sillä tiesin puhuvani yhä useamman suulla: neljässä vuodessa ydinvoiman kannatus on romahtanut 62%:sta 53%:n - ja tämä mittaus on ajalta ennen kahden uuden ydinvoimalaluvan rakentamista, ennen tietoja rakenteilla olevan Olkiluoto 3:n jätteen seitsenkertaisesta vaarallisuudesta suhteessa edellisiin voimaloihin, ennen Olkiluoto 3:n neljän vuoden myöhästymistä ja - toistaiseksi - kolmen miljardin euron lisälaskua, ennen voimalatyömaalta löydettyä runsasta tuhatta rakennusvirhettä ja vikaa.

Menin, Venäjän maastopalojen yhä riehuessa Chernobylin laskeuma-alueella. Menin, sillä en usko rakennusluvat myöntäneen hallituksen omistavan kristallipalloa, joka kykenisi takaamaan ettei Suomessa esiinny seuraavan 100 000 vuoden aikana maanjäristyksiä, maasto,- metsä- tai kiinteistöpaloja, tulvia, luonnonmullistuksia, poliittisen kentän painotusmuutoksia, ulkoisia tai sisäisiä konflikteja, geopoliittisen aseman muutoksia, rakennusmokia, inhimillisiä virheitä tai muunkaan sortin fiboja.

100 000 vuotta on pitkä lasku siitä hyvästä, että TVO tuli myyneensä taulunsa oikeille tahoille, joiden päitä eivät käännä uraanin maailmanmarkkinahinnan nousu, Arevan ansiot uraanilietevuotojen saralla tai äänestäjäkunnan vastustus suunnitella uraaniakaivantaa Natura-alueillemme.

Siksi menin. Ja mitä kohtasinkaan?



Ei riittänyt, että joukkoamme vahtimaan oli köyrätty puolen Satakunnan poliisit. Paikalle oli vihelletty myös rajavartiolaitos sekä Puolustusvoimat. Näiden vihreiden veikkosten mönkijät risteilivät maastossa ja miehittämätön tiedustelulennokki huristeli ilmatilaa valvomassa. Rauman poliisin tiedottaja Lars Grönroos vahvistaa lennokin paikallaolon - rauhanomainen mielenilmaus keski-ikäisine naisineen oli sille kuulemma sovelias testikenttä.

Sitä, kuka vihreät veikkoset lennokeineen paikalle kutsui, ei enää kerrottukaan: Olkiluodon voimala-aluetta hallinnoiva Teollisuuden Voima Oyj - tuttavallisemmin TVO - sanaili vastuun olevan poliisilla, poliisi TVO:lla. Yhtä kaikki - puolustusvoimain virka-apupyynnöstä Finavia sulki Porin ilmatilan. Vain muutaman hipin tähden.

Asetelma on silmiini suorastaan hellyttävä; puolen Satakunnan poliisit vellovat Olkiluotoon johtavilla teillä, joku isoksi kasvanut pikkupoika leikkii lennokillaan ja rajavartiolaitoksen kopteri lappaa lisäväkeä paikalle - ja kaikesta tästä huolimatta pieni, tässä nimettömäksi jätettävä autonominen aktiivisolu sai kaikessa rauhassa sompailla kahden kilometrin päähän voimalasta ja siirtyä vapaaehtoisesti maantielle odottelemaan poliisia.

Sinällään turvallisuuslapsuksessa ei ole mitään uutta - esimerkiksi Greenpeacen aktivistit vierailivat voimala-alueella viimeksi menneenä keväänä. Mutta jättää se aktiiviselle toimijalle ristiriitaisen tunteen poliisioperaation onnistumisesta: millä tolalla lie voimala-alueen turvallisuus tavallisena arkipäivänä?

Niitä kun mahtuu 100 000 vuoteen melko monta.

- - - - - - -
- Blogin kuvat: Indymedia
- Olkiluoto Blockade
- Blokkaus kuvissa

Mekin olemme vasemmisto - sanon minä

Toisinaan suollan tekstiä toisaallekin kuin tyttöjen päiväkirjoihin joita tyynyn alla pidetään, ajatuspurskahduksina etenevään leikekirjablogiin tai muihin piskuisiin, henkilökohtaisiin lokeroihin.

Toisinaan - tyrkyttäen tai pyynnöstä - rustaan sanoja muillekin. Lehtiin, lippusiin, lappusiin; erilaisiin medioihin vaihtelevalla menestyksellä, levikillä ja kohderyhmällä. Tällä kertaa pyynnöstä.

Olkaa hyvä; osuuteni löydätte kolumnin keskivaiheilta, itsekkäästi sitatoituna:

- - - - - - - - - - - - - - -
Mekin olemme vasemmisto

”Vasemmisto tarkoittaa yhteiskunnallisissa kysymyksissä jyrkkää uudistustoimintaa kannattavia poliittisia ryhmittymiä”, määrittää Wikipedia.Me kolme – anarkisti, sitoutumaton, kommunisti – miellämme itsemme kuuluvaksi vasemmistoon Wikipedian ja vuosisataisen historian määrittelemällä tavalla, vaikka Vasemmistoliitto juhlikin keväällä 20-vuotista olemassaoloaan lyhentämällä puolueen kutsumanimen muotoon Vasemmisto.Yksi puolue ei voi omia suomen kielen yleistermiä. Siksi haluamme perustella, miksi mekin määritämme itsemme kuuluvaksi vasemmistoon.

* * *

Jos jokin yksittäinen ryhmittymä omii termin vasemmisto, mihin se jättää meidät kaikki loput? Vasemmistoa eivät ole ainoastaan puoluekartalla punaisen lipun alla marssivat joukot, vaan myös me puoluepolitiikan ulkopuolelle jättäytyvät poliittiset toimijat. Anarkistit ja autonomit olemme myös yhtä lailla vasemmistoa, vaikka lippumme olisivat mustat tai emme sellaisia tunnustaisi. Ympäri eurooppaa meidät tunnetaan ”radikaalivasemmistona”, mutta vasemmistona yhtä lailla. Me olemme jo marginaalissa: mitään ei voiteta sillä, että aiheutamme hajaannusta pienen joukkomme kesken. Minä liputan yhtenäisyyden puolesta.

* * *

Sitoutumaton vasemmistolaisuuteni ei löydy oppikirjoista, jäsenkorteista tai piirileikeistä. Se on henkilökohtainen etiikka, jonka on synnyttänyt elämä itse. Omakohtaiset kokemukset epäoikeudenmukaisuudesta, epätasa-arvosta, vääryyksistä; moraalinen selkäranka, jolla epäkohtia kohdatessaan on vain yksi vaihtoehto – reagoida.Se selkäranka ei ymmärrä tapaa etsiä eriävyyksiä yhteneväisyyksien sijaan. Se selkäranka halveksii piileskelyä poliittisten sanaleikkien takana; vääryyksiä ei tänäänkään voiteta makeiskorein tai korulausein. Epäoikeudenmukaisuuden haastaminen – saatika selättäminen – vaatii rohkeutta ottaa riskejä, puhua suoraan, puhua totta – asioista niiden oikeilla nimillä. Se on haaste, joka menestyäkseen vaatii tuekseen yhtenäisyyttä.

* * *

Kommunismi on minulle tietoisuutta siitä, että kapistalismissa elämme luokkayhteiskunnassa, johon kuuluu sisäänrakennettuna riisto. Me kommunistit emme nojaa ”vastuulliseen markkinatalouteen” vaan sosialismiin. Myös tämä on syvää vasemmistolaisuutta.Ymmärrämme, ettei maailma ole parannettavissa vain hyvällä tahdolla tai vain parlamentaarisin keinoin. Tarvitsemme rakenteellisia yhteiskunnallisia muutoksia, suunnitelmallista toimintaa ja todellista taistelua kapitalismia vastaan. Niinpä olemmekin esittäneet keskusteluja yhteisistä tavoitteista ja yhteistoimintaa sosialidemokraateille, vasemmistoliittolaisille ja muille politiikan suunnan muutosta haluaville.

* * *

Oikeistovoimat on voitettava ja kapistalismin tilalle sytyttävä ihmisyyden valo. Siihen tarvitaan yhteistyötä, ei hajaannusta tai sanaleikkejä. Ollaan yhdessä vasemmisto!

Suvi Auvinen, Riia Colliander & Juha Säijälä

- Kolumni Tiedonantajassa 3.9: Mekin olemme vasemmisto

- Auvinen on anarkisti ja teatteritaiteen maisteriopiskelija. Colliander on sitoutumaton punavihreä aktivisti ja järjestötyöntekijä. Säijälä on kommunisti ja vapaa toimittaja. 

Koko perheen säteilevä piknik -tapahtuma

Useimmille lie tuttu tuo Kauko Röyhkän mainio kesäbiisi, jossa perhe pakkaa autonsa kesäretkelle asianmukaisen täydeksi ja isäkin syö kermajäätelöä. (Kappale, jonka pääni sisäinen jukeboksi pyöräyttää soimaan aina Suomen kesäteillä matkaa taittaessa ja observoidessa takaikkunaa myöten täyteen ahdettuja perheautoja, joiden takapenkeillä pyörivät kiljuvat mukulat, vanhempien leukapielet jatkavat kiristymistään, uimarenkaat ja kylmälaukut ovat pudota ikkunain raoista ja käytetyimmät puheenparret alkavat olla "turvat kiinni, meillä on nyt kivaa!", "ei voi olla taas pissahätä kun vasta justiinsa käytiin" ja "sä vain kuvittelet että sua oksettaa".)

Kyllästyttääkö se hikinen auto tai suomalaisen mökki-idyllin hyttysten syömä todellisuus sinilevän, hyttysten, grillin mustaksi värjäämän makkarapaistoksen ja naapurin urpoilijain vesiskootterein katveessa? Ei hätää - loppukesäksi suloinen Suomenmaa tarjoaa astetta rakentavan koko perheen retkeilykohteen.

Espanjalla on oma Sagrada Familiansa, tuo ikuinen rahallinen moolokinsa ja arkkitehtien kestokäyttöön tehty kiistakapulansa. Pohjoinen serkkunsa, tuo Olkiluodon Monty Python -sketsistä karannut ydinpyhäkkö. Olkiluotoon pystytetään maailman suurinta ja soveliaan kokeiluluontoista EPR-ydinreaktoria; valmistetta, jota esimerkiksi Britannian viranomaiset pitävät liian riskialttiina edes kokeiltavaksi. Suomea, tuota ydinvoiman siirtomaaksi halajavaa pohjoista tasavaltaa, ei moinen haitannut - meillä luotetaan insinöörin viisauteen kuin farisealaiseen ylipappiin ja lasketellaan sujuvaa munkkilatinaa loppuratkaisuista, jotka kyllä työn edetessä hiljalleen selviävät.

Merkkinä jumalisesta uskostaan insinöörin kaikkivoipaisuuteen maamme hallitus on tuonut pöytään ehdotuksen peräti kahden uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Terveen kriittisyyden nimissä tarjoammekin tilaisuutta kyseenalaistaa ydinvoimalobbareiden munkkilatina silkalla selkosuomella: vastauksena hallituksen edesvastuuttomaan toimintaan on joukko huolestuneita kansalaisia aikeissa sulkea Olkiluodon tiet vuorokauden ajaksi 28. elokuuta 2010. Pakkaa mukaan lapset, koirat, piknik -korit ja muut tarpeelliset seuralaiset - huvin ja hyödyn mainiosti yhdistävälle retkueelle kesän viime metreillä.

Lisätietoja tarjoaa internetin ihmemaa:
- Olkiluodon blokkausretki

- Olkiluodon blokkausretki virallisemmassa muodossa

Kaukomaista, Saksasta ja Kuubasta

Siinä se nyt on. Julkisanana, pieni artikkelimme. Voiman sivuilla, sen uusimman numeron. Aina se elähdyttää, nähdä tekstinsä jossain - ja säästää itseään toteamalla etten jaksa jokaiselle erikseen avata Saksan matkaani; lukekaa lehdestä miten se meni, arvon herrasväki.

Ja Kuubaan
Kuuba. Edessä vain lyhyt matka, silti jotain, kauan suunnitelleelle. Muistelen olleeni noin 15 -vuotias, kun ensimmäisiä kertoja vastasin "minne tahtoisit ehdottomasti matkustaa?" -kysymyksiin "Kuuba". Aamu lähtöineen odottaa; rinkka nurkassa, odotus mielessä.

Kuuban tullessa puheeksi tapaa joku, vaiheessa tai toisessa, tuoda esiin myös sen toisinajattelijoiden tilan. Kaiken suhteellisuus: niin kriittisiä kuin yksilöt saavat ollakin, arvostella ja ruotia vallankumousta, tuovat aihetta sivuavat kokoukset tai järjestäytymisyritykset usein muassaan visiitin vankilaan. Ja kysymys kuuluu; miksei vallankumous salli poikkeavia näkemyksiä?

Ruotimatta syvemmälti todettakoon, että jokainen yhteiskunta pitää sisällään toisinajattelijoita: niitä, jotka ovat vastaan koko vallitsevaa järjestelmää ja niitä, jotka järjestelmän sisältä kritisoivat osia siitä tai tiettyä osaa harjoitetusta politiikasta. Vaan mikä on lopulta ero, Kuuban ja kotomaan välillä? Ns. markkinademokratiassa julkisesti järjestelmää vastaan olevat eivät päädy telkien taa, vaan marginalisointi hoidetaan taloudellisesti; valta on sillä, jolla on varaa työntää sanansa mediaan suurimmalla präntillä ja siten muokata yleistä mielipidettä. Ei se ole sen vaikeampaa - ja kysymys on lopulta keinojen aste-erosta. Harvoin tässä(kään) maassa toisin suuntautuvia sanoja päästetään valtalehtien sivuille - tai niihin suhtaudutaan asiaankuuluvalla vakavuudella.

Kuubassa toisinajattelija kompastuu usein ajatukseen liittoutumisesta satavuotisen vihollisvaltion kanssa; toisinajattelijasta tulee vihollinen tämän toimiessa symbioosissa vanhan vastaavan kanssa. Miten Suomessa? Toisinajattelija saa usein, näkemyksistään riippumatta, kuulla olevansa kommari - tai uudemman sanaston mukaan "anarkisti" tai vaikkapa "aktivisti". Kielellisen inflaation seurauksena näistäkin on muodostunut jo liki synonyymeja sille sanoista ja syytöksistä pahimmalle; "terroristi".

Yksipuoluejärjestelmä vastaan monipuoluejärjestelmä. Miten mikin niistä lopulta rakentuu; miten kukin maa omansa rakentaa? En usko sokean dogmaattisesti mihinkään itseisarvona, mutta vertailen mielessäni. Toisaalra Gore Vidal lausahti Yhdysvaltojen olevan lopulta kahden oikeiston muodostoma yksipuoluejärjestelmä. On monarkkeja, joita ei valita: Briteissä kuningatar nimittää tietyn määrän ylähuoneen edustajista, Belgiassa kuninkaalla on oikeus nimittää hallituksen päämies; näin ollen hallituksen johtohahmon valitsee kuningas, jota ei ole valitsijanvirkaansa äänestetty. Ja toisaalta Kuuban yksipuoluejärjestelmä on José Martín perintöä, jolla tavoiteltiin yhden puolueen muodostamista useista eri puolueista. On korruptoitunutta demokratiaa ja valistunutta diktatuuria, tässä järjestelmien viidakossa. Yhtä vieraantuneita silti kaikki, ihmisen alkuperäisistä lähtökohdista. Katsokaa simpanssilaumaa, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Tai niitä pieniä sirpaleita pitkin Papua-Uuden Guinean viimeisiä metsiä, joissa ihminen yhä on ihminen. Kaikessa raadollisuudessaankin.

Matkailu avartaa - G8 -tunnelmia Saksasta

Unikoiden kukkiessa ja hippien edetessä

Matkailu avartaa. 31.5.-10.6. vaihdoin Helsingin tutut kadut ja toimistoympäristön astetta luonteenomaisempaan. Matka kulki Saksan Rostockiin, G8-kokouksen vastatapahtumaan. Siltä varalta että G8 on käsitteenä jollekulle vieras, täsmennettäköön sitä hiukan: G8-klubi käsittää kahdeksan suurinta teollisuusmahtia, joiden kokouksiin ei toisinajattelijalla tai medialla ole pääsyä. Kuten ennenkin, näytti kokouksen varsinainen lopputulema jäävän kokolailla sanahelinän tasolle: vaikka kokousedustajat Bush ja Merkel mukaan lukien ilmaisivat huolensa esimerkiksi ilmastonmuutoksen suhteen, rakentuivat tapaamisessa käsitellyt aiheet luultavasti ennemmin suurten talousmaiden etujen ajamiseen kuin ympäristöuhista keskustelun varaan. Kun muistaa G8:n edustavan globaalia taloudellista eliittiä, vaikuttaa epätodennäköiseltä että se tuntisi tarvetta ryhtyä purkamaan maailman jakoa rikkaisiin ja köyhiin valtioihin; palveleehan halvan raaka-aineen ja työvoiman virta läntisen teollisuuden tarpeita.

Jo Saksaan saapuminen antoi osviittaa tulevasta: tulliin ajaessamme vastassa oli huomattava seurakunta mellakkavarusteisia poliiseja. Osa seurueestamme komennettiin ulos bussista, mutta muuten virkavalta käyttäytyi perin hillitysti. Syy tälle oli yksinkertainen: maahantuloamme oli ikuistamassa saksalainen tv-ryhmä. Toisella lautalla saapuneet tanskalaiset oli tarkastettu jo toiseen malliin. Kysyä sopii, miksi tällaiseen "perustarkastukseen" ei tunnettu tarvetta tv-kameran läsnäollessa? Siviilipoliisiauton saimme kuitenkin saattajaksi - liekö tuon tarkastuksen puutetta?

Pääosa viikon mielenilmauksista sujui mielenosoittajien taholta mallikkaasti - mutta tähän aiheeseen palaan tarkemmin tuonnenpana, toisen tekstin parissa.


Hajota ja hallitse
Keskiviikkona oli edessä viikon päätapahtuma, Block G8 -mielenosoitus. Mielenilmauksen tarkoitus oli sulkea rauhanomaisesti mutta sitäkin päättäväisemmin kokouspaikalle johtavat tiet. Poliisi luonnollisesti esti pääsyn kokouspaikan tuntumaan teitä pitkin, mutta kukapa moisista piittaa, jos vieressä on mielin määrin peltoa jalan kulkea? Niinpä noin 10 000 osanottajan protestimme suuntasi teiden sijasta kulkunsa pelloille, jossa auton on mahdoton seurata ja mellakkavarusteissa hankala kulkea.

Osanottajat kulkivat alkutaipaleen "nyrkkinä", suurina massoina. Saapuessamme ensimmäiselle poliisin miehittämälle tielle jakautui joukko ennalta määrättyjen värikoodien mukaisiin "sormiin" jatkaen kukin kulkuaan omaan suuntaansa. Yksinkertainen toimintametodi; yhtä suurta, kiinteää ihmismassaa odottanut poliisi pakotettiin jakamaan miehistönsä useampaan paikkaan ja levittämään rivinsä kunkin jonon kohdalla yhä laajemmalle - ja yhä harvemmiksi.
Matkalle jouduimme murtautumaan läpi kahdesta poliisilinjasta joiden kohdalla joukkovoiman riittävyys testata - ja tällä kertaa se riitti. Poliisin varustuksesta huolimatta oli lukumäärämme sellainen, että suurin osa pääsi juoksemaan läpi suluista. Oli käytössä millainen haarniska tai pamppu tahansa, ei yksi ihminen veny loputtomiin.

Ensimmäisen poliisilinjan ylitys taittoi jännitykseltä siivet; lähtökäskyn lopulta kajahtaessa oli vain juostava; ajattelematta sitä, miten oma eteneminen saattaisi koska tahansa katketa pamppuun, pippurikaasuun tai suojahanskan vahvistamaan nyrkkiin.
Ylittäessämme ensimmäisten joukossa toista vesitykein, poliisiautoin ja mellakkapoliisein (kyllä, nissä varusteissa kuka tahansa muistuttaa enemmän esinettä kuin ihmistä) tukittua tietä suljimme silkan viivytyksen vuoksi hetkeksi osan tiestä järjestäytymällä ihmisketjuksi sen poikki. Sitoessamme osan poliiseista ketjumme hajottamiseen pääsivät loput tulijoista helpommin tien yli ja seuraavaan peltoon, kohti tietä jota varsinaisesti olimme matkalla sulkemaan.

Tässä vaiheessa vielä hymyilytti: vesitykki vasta jurnasi lähemmäs eikä pienen viivytyssulkumme purkua oltu vielä aloitettu.

Suurimman osan ketjustamme poliisi hajotti vesitykillä. Loput se repi irti kovin ottein. Irtauduttuamme lähdimme muiden perään, kohti kokouspaikalle johtavaa itäistä, pienen taajaman halki kulkevaa tietä. Poliisi yritti jälleen kovaotteisesti estää väkivallattoman protestimme, mutta hävisi - eikä vähiten mukanamme pellossa juosseen median vuoksi. Tien varren omakotitalojen asukkaat olivat alkumetreiltä lähtien puolellamme. Poliisin katkaistessa vedenjakelun koko lähialueelta hakivat asukkaat vettä toisaalta, toimittaen sitä meillekin - huopien, ruoan ja kahvin ohella.

Tuntien kuluessa tuli tieto protestin onnistumisesta: kokouksen avajaispäivän ohjelma peruttu. Saarron läpi oli päässyt vain Bush delegaatioineen, mutta edes mahtavan USA:n edustajisto ei yksinään saa aikaiseksi kummoistakaan kokousta.

Poliisi piiritti teille järjestäytyneet sulut käyttäen vaihtelevia taktiitoita niiden purkuyrityksiin. Sulkujen paikoittaisesta hajottamisesta huolimatta tilanne pysyi käytännössä ennallaan: jos tietä ei tukkinut varsinaisen protestiryhmä, sen tukki varustearmadansa kanssa poliisi, joka mielenosoittajien läsnäolon vuoksi ei kyennyt takaamaan kokousdelegaateille esteetöntä pääsyä turva-aitansa sisään. Sulut pysyivät lopulta paikoillaan yli 40 tuntia, kohdaten lopulta perjantaiaamuna symbolisen loppumarssin muodossa läheisessä Bad Doberanin kaupungissa ja liittyen myöhemmin Rostockissa G8 -vastatapahtuman päätöskulkueeseen.

Tämänkaltaista joukkovoimaa ja solidaarisuuden tunnetta ei yksittäinen toimija usein saa kokea. Poliisin väkivaltaisista otteista huolimatta protestit onnistuivat pitäytymään rauhanomaisina. Vain aika näyttää, mikä on pienen ponnistuksemme lopputulos pitkällä kantamalla.

Vain Suomessa se on riskiä vailla

"TVO: Mielenosoituksesta ei turvallisuusriskiä"

Teollisuuden Voiman (TVO) mukaan Greenpeacen maanantainen mielenosoitus ei aiheuttanut turvallisuusriskiä. TVO ei ota kantaa siihen, miten mielenosoittajien pääsy aidatulle rakennustyömaalle oli mahdollista.

'En kommentoi asiaa muutoin kuin että TVO on aina tietoinen, mitä alueella tapahtuu', sanoi Olkiluoto 3:n projektijohtaja Martin Landtman STT:lle."
- - - - - - -
Nyt onkin selvittämättä enää se, kuka pahat aktivistit paikalle päästi; kanttiinin vanha Maisa, porukkaa siivoojiksi luullut huoltomies Kalle-Petteri vai varhaiseen aamuvuoroon tullut Risto Rivityöläinen; "kun ei sitä pirukaan jaksa pysyä kartalla siitä että keitä täällä milloinkin on töissä."


"Länsi-Suomen läänin lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero pitää tapausta periaatteessa vakavana. 'Selvitämme tarkkaan, miten mielenosoittajat pääsivät sisään ja kenen vastuulla alueen vartiointi on.'

Paatero muistuttaa, että työmaa-alueen vartioiminen ei ole poliisin tehtävä. Tapaus antaa kuitenkin Paateron mukaan aihetta tarkastella ydinvoimalatyömaan turvallisuustilannetta uudelleen."
- - - - - - - -
Jatkossa varmaa lienee vain se, että hipit ovat yhä pahoja - ja että vain Suomessa ydinvoima on ja tulee olemaankin riskiä vailla. Antaneehan jo ansioitunut työmaiden vartiointi osviittaa siitä, ettei täällä - kuten länsinaapurissa - valmiinkaan voimalan työtehtäviin palkata ketä sattuu tai nähdä syytä satunnaiselle työntekijäkunnan puhallutuksille. Uraani se siellä vain rauhassa halkeaa.