Radio Luxemburgilta. Kapinarakkaudella.

Tuli muistojen yö, tuli rakkaudella Venäjältä. Menikin. Jätti mennessään pienen hymyn, jätti pohtimaan itseä. Kahvissa liikaa kanelia, repussa sovelias lukema runoutta. Junan ikkunassa Pohjanmaa. Latomeri. Liikkeessä taas koti.

Maailmanpelastaja. Miten minusta tuli maailmanpelastaja. Henkilökohtaisia hankauspintoja suhteessa järjestelmään sietävä, sakkolappuja kirjojensa väliin kerryttävä tulevan päivänkoiton soturi. Päivänkoiton, jonka koitosta ei takeita ole, ei Pirulla, Paavalilla eikä väliinjäävillä asteillakaan. Miksi annoin mennä, turvallisen uran ja miedon mediaanimielipiteen. Miksi valitsi turvattomuuden. Teki epävarmuudesta varmuuden.

Helppoa. Jos se on valinta, se voi olla vaikea. Jos se on sisällä huhuava etiikka, se on vain itsensä myöntämistä. Kompromisseja voi solmia moneen suuntaan. Kukaties laitonta. Silti oikein. Mitä maailmasta olisi tullut, jos jokainen olisi ajasta aikaan tyytynyt paheksumaan hiljaisuudessa tai riehumaan päätä, tavoitetta vailla.

Muutos ottaa uhrinsa. Joskus näyttävät, joskus unohtuvat. Joskus yritys kantaa hedelmää. Toisinaan ei. On niitäkin muutoksia, jotka kumuloituvat vasta kun alullepanijat, pyörän pyörittäjät ja epilogin pisteet jo pukkaavat maitohorsmaa.

Idealistien rotu. Ajasta aikaan. Siihen on hyvä kuulua.

”Miten sinä aina jaksat?” Helposti. Ei se ole jotakin sellaista mitä tekisi. Se on jotakin sellaista jota on.

Entä sinä? Jollet löydä sitä syntymämerkistä, katso syvemmälle. Agitaation huulet ovat silkkiä, samettia, kultaa ja mirhaa. Silti pieniä palkintoja verrattuna siihen mannaan, joka sisikunnasta itsestään virtaa.

* * *

Haudo vihaasi pitkään, unikeko.
Älä haaskaa sitä mellakointiin.
Älä sotke sitä aatteiden vyyhteen.
Paholainen ei salli minun puhua,
hän antaa ainoastaan vihjata sinun olevan orja.
Kurjuutesi on tietoinen menettelytapa niille
joiden orjuudessa kärsit
ja joita kannattelee sinun epäonnesi.

Julmuudet siellä, sisäinen lamaannus täällä -
tyydyttääkö jako?
Olet ruuvipihdeissä.
Sinut siitettiin tuskaan.
Paholainen sitoo kieleni kannat.

Minä puhun sinulle,
”raapustetun elämäni ystävä”.
Olet tullut niiden valloittamaksi
jotka osaavat valloittaa näkymättömästi.
Verhot liikkuvat niin kauniisti,
jonkin vanhan suloisen salajuonen pitsiuutimet:
Paholainen viekottelee minua
luopumaan aikeistani varoittaa siitä.

Minun on siis sanottava tämä nopeasti:
kaikki jotka kuuluvat elämääsi,
ne jotka vahingoittavat sinua,
ne jotka auttavat sinua,
ne jotka tunnet
ja ne joita et tunne -
päästä heidät pinteestä, auta heidät irti.
Tunnista ahdinko.

Kuuntelet vastarintaliikkeen radiota.

- Leonard Cohen: S.O.S 1995

Kaukomaista, Saksasta ja Kuubasta

Siinä se nyt on. Julkisanana, pieni artikkelimme. Voiman sivuilla, sen uusimman numeron. Aina se elähdyttää, nähdä tekstinsä jossain - ja säästää itseään toteamalla etten jaksa jokaiselle erikseen avata Saksan matkaani; lukekaa lehdestä miten se meni, arvon herrasväki.

Ja Kuubaan
Kuuba. Edessä vain lyhyt matka, silti jotain, kauan suunnitelleelle. Muistelen olleeni noin 15 -vuotias, kun ensimmäisiä kertoja vastasin "minne tahtoisit ehdottomasti matkustaa?" -kysymyksiin "Kuuba". Aamu lähtöineen odottaa; rinkka nurkassa, odotus mielessä.

Kuuban tullessa puheeksi tapaa joku, vaiheessa tai toisessa, tuoda esiin myös sen toisinajattelijoiden tilan. Kaiken suhteellisuus: niin kriittisiä kuin yksilöt saavat ollakin, arvostella ja ruotia vallankumousta, tuovat aihetta sivuavat kokoukset tai järjestäytymisyritykset usein muassaan visiitin vankilaan. Ja kysymys kuuluu; miksei vallankumous salli poikkeavia näkemyksiä?

Ruotimatta syvemmälti todettakoon, että jokainen yhteiskunta pitää sisällään toisinajattelijoita: niitä, jotka ovat vastaan koko vallitsevaa järjestelmää ja niitä, jotka järjestelmän sisältä kritisoivat osia siitä tai tiettyä osaa harjoitetusta politiikasta. Vaan mikä on lopulta ero, Kuuban ja kotomaan välillä? Ns. markkinademokratiassa julkisesti järjestelmää vastaan olevat eivät päädy telkien taa, vaan marginalisointi hoidetaan taloudellisesti; valta on sillä, jolla on varaa työntää sanansa mediaan suurimmalla präntillä ja siten muokata yleistä mielipidettä. Ei se ole sen vaikeampaa - ja kysymys on lopulta keinojen aste-erosta. Harvoin tässä(kään) maassa toisin suuntautuvia sanoja päästetään valtalehtien sivuille - tai niihin suhtaudutaan asiaankuuluvalla vakavuudella.

Kuubassa toisinajattelija kompastuu usein ajatukseen liittoutumisesta satavuotisen vihollisvaltion kanssa; toisinajattelijasta tulee vihollinen tämän toimiessa symbioosissa vanhan vastaavan kanssa. Miten Suomessa? Toisinajattelija saa usein, näkemyksistään riippumatta, kuulla olevansa kommari - tai uudemman sanaston mukaan "anarkisti" tai vaikkapa "aktivisti". Kielellisen inflaation seurauksena näistäkin on muodostunut jo liki synonyymeja sille sanoista ja syytöksistä pahimmalle; "terroristi".

Yksipuoluejärjestelmä vastaan monipuoluejärjestelmä. Miten mikin niistä lopulta rakentuu; miten kukin maa omansa rakentaa? En usko sokean dogmaattisesti mihinkään itseisarvona, mutta vertailen mielessäni. Toisaalra Gore Vidal lausahti Yhdysvaltojen olevan lopulta kahden oikeiston muodostoma yksipuoluejärjestelmä. On monarkkeja, joita ei valita: Briteissä kuningatar nimittää tietyn määrän ylähuoneen edustajista, Belgiassa kuninkaalla on oikeus nimittää hallituksen päämies; näin ollen hallituksen johtohahmon valitsee kuningas, jota ei ole valitsijanvirkaansa äänestetty. Ja toisaalta Kuuban yksipuoluejärjestelmä on José Martín perintöä, jolla tavoiteltiin yhden puolueen muodostamista useista eri puolueista. On korruptoitunutta demokratiaa ja valistunutta diktatuuria, tässä järjestelmien viidakossa. Yhtä vieraantuneita silti kaikki, ihmisen alkuperäisistä lähtökohdista. Katsokaa simpanssilaumaa, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Tai niitä pieniä sirpaleita pitkin Papua-Uuden Guinean viimeisiä metsiä, joissa ihminen yhä on ihminen. Kaikessa raadollisuudessaankin.