Kuka vahtii vartijan kameraa?

Kukaan ei väitä, että Suomenmaan jokainen vartija hiipii partioalueensa hämärissä teleskooppipatukkaa hypistellen ja koulupudokkaan hullunkiilto silmissään mätkittäväksi soveliasta maalia etsien.

Terveen kriittinen taho sen sijaan ei tule kieltäneeksi sitä, etteikö maassa, jossa yksityisten vartijoiden luku jo ylittää poliisihenkilöstön määrän, mukaan mahtuisi mätiäkin omenoita.

Yksityinen vartiointibisnes on ison rahan toimintaa. Pelkästään Helsingin keskustaa valvoo 2000-3000 kameran armada, josta noin 60 linssiluteen arvioidaan kuuluvan poliisille.

Epäkohta-altis detalji sekin, että useimmiten aluetta partioivat vartijat ja sitä zoomaavat kamerat kuuluvat saman yrityksen valvontaan. Tilaisuus saattaa tehdä varkaan, vaikka aie alunperin hyvä olisikin.

Vuoden 2003 järjestyslakimuutoksen jälkeen yksityisiä vartiointifirmoja on siinnyt kuin sieniä sateella. Ala on verrattain nuori, eikä sen tarkoitettua pyrkimystä korvata katukuvassa vähenevien poliisien tointa ole kovinkaan kattavasti valvottu.

Olisiko aika riisua viranomaisuskolta sen turha gloria ja muistaa, ettei mikään ala vapaa väärinkäytöksistä? Kokonaiskuvaahan vartijoiden väärinkäytökset - ja vieläkin enemmän niiden painaminen villaisella - syö: jos kohtaa, kuulee tai olettaa kohtaavansa stevarin kuvaan astuessa asiatonta, ammattitaidotonta ja mielivaltaista toimintaa, tulee harva kunnioittaneeksi sitäkään joukkoon eksyvää, joka hoitaa toimensa moitteetta.

Kiitos vain, pätemistarvetta kokevat nutipäät; teidän ansiotanne se on, ettei alan maine kaikkialla niin ruusuinen ole.

Verisistä viikonpäivistä, karkotuksista ja mielenosoittamisesta

Oliko tv auki viime tiistaina? Toivottavasti myös oikean kanavan kohdalla. Ykköskanavaisen näyttämä kokoperheen elokuvan Bloody Sundayn soisi osuvan monen silmiin; ihan notta muistuttamaan näkökulmasta jos toisestakin, tässä terroristiretoriikan ja mieltäolemisen maailmankaikkeudessa.

Jos yleistiedossa uupuu, tiivistettäköön tarinan pitävän sisällään kappaleen lähihistoriaa: sunnuntaina 1972 Britannia kielsi rauhanomaisen kansalaisoikeuksia penäävän mielenosoituksen Derryn kaupungissa, Irlannissa. Loppumerkki marssille puhui omaa kieltään; brittiarmeija hyökkäsi, ampui kovilla kohti aseettomia mielenosoittajia tappaen 13 ja haavoittaen 14 ihmistä. 70- luvun Irlanti ei lopulta ole kovinkaan kaukana; liian usein vain unohtuu että kaikenlaisia oikeuksia saattavat vaatia monenväriset eläjät monilla maailmankolkilla. Kaikkeuden raja ei kulje Euroopan laidalla.

Tämä on se päivä, josta laulavat U2 ja McCartneyn Paul. Britannian Yleisradio ei muuten kelpuuttanut biisejä soittolistoilleen.

Täällä on kuljettu kappale matkaa Kemin verisestä torstaista kaukana 40 -luvulla; se edellinen kerta kun täällä aseeton mielenosoittaja kuoli viranomaisen toimesta. Silti olisi tärkeä kunkin ymmärtää, miten helposti väkivalta syntyy ja miten se aina synnyttää lisää voimankäyttöä; mistä se kumpuaa ja mikä sitä lietsoo. Eriarvoistumisesta, janan päiden venymisestä liian kauas toisistaan kasvaa sellaista raivoa, ettei sitä taltuta hymyin ja lupauksin. Se purkautuu muilla keinoin. Pelotteita lisäämällä, voimankäytön oikeuttamisesta puhumalla ei päästä puusta pitkään; pampulla hoidetaan vain oiretta itse taudin syyn ollessa toisaalla. Ei se laastarilla parane, jos on kerran syntynyt.

Virkavallan - kansan oikeuttaman esivallan - on pysyttävä aina sinä osapuolena, joki toimii paitsi lain kirjaimen, myös sen hengen mukaan; sen ei sovi aloittaa väkivaltaa vaan osoitettava ymmärrystä ja ammattitaitoa lukea syntyviä tilanteita ja toimia, elää niiden mukaan; elämä ei ole ennakolta käsikirjoitettu prosessi, tässäkään. Huolestuneen huvittuneena seuraan sivusilmällä vuodentakaista Smash Asem -mediaspektaakkelin puintia; mistä lähtien viranomaisesta tuli taho, jolle kyvyttömyys myöntää virheensä ja oppia niistä on hyvä? Kuka tahansa muu tapahtumanjärjestäjä olisi jo julkisesti kivitetty epäammattimaisista toimista ja vaadittu nimiä vastuuseen puutteellisesta suunnittelusta ja johtamisesta. Perkele, ne on minun rahojani jolla sekin pelleily maksettiin.

Kiasman kulmalla seisoa väestöä valtamedian valokuvaajista kokoomusnuoriin, lastenrattaista Perussuomalaisten viestintäpäällikköön ja kotiinpalaaviin kauppakassikansalaisiin saakka. Silti poliisijohdolla riitti pokkaa puhua mitä sylki suuhun toi; en tiedä missä nämä sedät olivat työtään tekemässä, mutta kovasti se näytti poikkeavan ympäristöstä jonka itse näin. 50 humaltunutta varhaisnuortako mellakka? Ja minulle vielä maksetaan siitä, että valvon työssäni suomenkielen oikeellista käyttöä. Miksi kummassa, kun ei siitä suuremmissakaan ympyröissä näytetä piittaavan. Mitä tästä opimme? Melko monessa Kallion baareista mellakoidaan tämän määritelmän mukaan vähintään kerran viikossa. Eikä portsareilla muutan ole jouha -varusteita.

En sano muuta, mutta sanon sen kyllä syövän uskoa virkavallan ammattitaitoon ja kykyyn hoitaa sille asetettuja tehtäviä: katsoa nyt, kun sinikaulus tv-ruudussa tai oikeussalissa kertoo kirkkain silmin jostakin, jota ei koskaan tapahtunut. Saahan sitä satuilla, mutta vain kun on kyse sadunkerronnasta. Ei todenpuhumisesta. Niin sitä ainakin äiti opetti - ehkä hänen äitinsä kertoi pojalleen toisin? Tiedä häntä.

Elokuva loppuu lehdistötilaisuuteen ja kansanedustaja Ivan Cooperin lakoniseen toteamukseen siitä, miten Britannia on toimillaan antanut IRA:lle suurimman voiton jonka se koskaan voi saada. Toimittaja kysyykin mikä on hänen viestinsä niille nuorille, jotka päivän tapahtumien seurauksena hylkäävät väkivallattoman vaikuttamisen tien ja liittyvät IRA:han. Laitetaan suorana sitaattina: "Tämän päivän tapahtumien jälkeen minä en pysty enää moralisoimaan heitä."