Itsenäisyyspäivästä - Kiitos Lenin 1917

Propsit vain kaikille; palasiksi menneille tai palasina palanneille, kaukopartiovärväyksestä tunnustukseksi saadun opiaattiriippuvuuden harhamaan eksyneille, alkoholiin psyykensä myöhemmin haudanneille, perheensä sen rintamamiestalon ohella vasaroineille - elämänsä, nuoruutensa, kaiken kaikkisen terveytensä parin metalliprenikan tai nätisti värjätyn nauhanpalan edestä menemään laittaneille.

Toisaalla se on sanottu jo riittävän osuvasti - ei minun enää tarvitse sen ylitystä yrittää. Voin vain toisten sanat toistaen sanoa, ettei sota ole rikos ainoastaan sen jalkoihin jäävää siviiliväestöä, niitä naisia, lapsia ja vanhuksia kohtaan - se on rikos myös niitä univormuun puettuja ja poliittisten etuuksien nimissä lahdattuja yksinkertaisia nuorukaisia kohtaan, joiden virta vuosisadasta toiseen on valitettavan loputon.

Sanottakoon ääneen seuraavakin:
ennen fennomanian ja kansallistunteen keksimistä - ja silloinkin se keksittiin palvelemaan silloisen yhteiskuntamallin yläluokan poliittisia intressejä - Suomen alueella sotaan suhtauduttiin siten, kuten siihen suhtautua pitää. Värväreiden tulosta kuultaessa nostettiin reput selkään, ravattiin metsään ja sanottiin, ettei tässä kylässä kuulkaas ole sotaväkeen kelpaavia. Menkää muualle.

Ei paljoa kiinnostanut, kuninkaiden lippujen alla vaeltelu. Eivät vaikuttaneet talonpojan tai kengittäjän arkeen, rajanvedot jossain kaukomailla. Tai lähempänäkään. Ja mistäs sen tiesi, jos uusi herra vaikka olisi edellistä parempi - laittaisi vaikka pienemmät verot? Kannatti yrittää, ja pitää itsensä elossa sen nähdäkseen.

Kauas on tultu niistä päivistä. Vaan periaate se vain pysyy samana: isänmaallisin mahdollinen asia jonka sotilas missä tahansa saattaisi näinäkin päivinä tehdä, olisi heittää pysänderi olan yli, kehoittaa herroja komentajia ja päättäjiä vetämään vitun päähänsä ja juoksemaan vuorille sekä todeta, että on tässä elämässä parempaakin tekemistä kuin kuolla ennen aikojaan.

Vaikka jäädä kotirintamalle naimaan sitä vaimoketta. Make love, not war.

Mikä mies se on, joka valitsee boobsien sijasta pommit?

Epäisänmaallisuudesta äkämystyneille sisällytettäköön tähän kohtaan selventävä sanallinen paragrafi. Mikäkö tekee linjanmittaisesta ja rajat ylittävästä pysänderin olan yli heittämisen ajatuksesta niin isänmaallisen?

Silkka käytännön matematiikka: yksinään on paha sotia.

Ilman puskurivyöhykkeenä ja tykinruokana välissä huseeravia sotilaskuntia arvon päättäjät - vuosisadasta toiseen - olisivat yllättävän tilanteen edessä: on luotu ongelma, ja nyt se pitää selvittää. Ihan itse. Kääriä hihat ja käydä kurkkuun kiinni. Jos uskaltaa.

Näihin kauniisiin sanoihin päätettäköön pari vuorokautta myöhässä syntynyt itsenäisyyspäivän messu. Tai melkein: lähiöidemme pilottitakeille ja hallintovallan piilonutipäille omistettakoon Yrjö Kallisen vanhat sanat:

Kyllä vielä sotilaiden kanssa voi keskustella sodastakin ja rauhan asiasta. Sotilaiden, jotka ovat nähneet, mitä sota on. Mutta taivas varjelkoon meitä tavallisilta siviileiltä, jotka ovat isiltä perittyä sotaintoa täynnä. Näiden kanssa on helisemässä"

Siinä teille, Natottajat.

Puolustusvoimista, lippujuhlista ja hiukkanen Marskistakin

Tunnustan. Olen myöhässä. Voimansa yhdistäneet Puolustusvoimain lippujuhlapäivä & Marskin synttärikekkerit olivat ja menivät kuluvan kuun neljäntenä päivänä. Vaan jos Marski olikin tarkka tapakulttuurista ja etiketistä, annan itseni kohdalla armon käydä oikeudesta ja liitän vasta nyt interwebin blogosfääriin mainittuna päivänä parvekkeelleni askartelemani installaation valokuvallisen todistusaineiston.

Kiusaus oli liian suuri. Taloyhtiön siniristiliputus liehui niin liki parvekekopperoani, etten malttanut olla osallistumatta julkisivun somistukseen omalla panoksellani; sisäänpäin hymyillen ja rauhan puolesta sodittavien sotien - "ja hyvin omintunnoin käymme rauhanvastustajat ampumaan/shalalalaa" - kysymysmerkiksi niittasin kansallistunnukseen viereen kooltaan piskuisemman, mutta merkitykseltään sitäkin arvokkaamman kangaskaistaleen; kansainvälisen rauhanlipun.

Ja onpa yhden naisen mielenosoituksessa tottakin toinen puoli. Elintasokakaroiden ja muiden leijonakorukaulojen maailmassa kun tapaa unohtua sodan todempi puoli, kokemuksen syvä rintaääni. Kiitän, kumarran ja jätän loppusanat sotansa sotineen haltuun:

- - - - - - - - -

"Kyllä vielä sotilaiden kanssa voi keskustella sodastakin ja rauhan asiasta. Sotilaiden, jotka ovat nähneet, mitä sota on. Mutta taivas varjelkoon meitä tavallisilta siviileiltä, jotka ovat isiltä perittyä sotaintoa täynnä. Näiden kanssa on helisemässä"

- Yrjö Kallinen

"Akat hiljaa" ja muita suomalaisia kulttuuripoimintoja

Uudenvuoden aattona 2009 koettiin Sellossa kappale liki täydellistä kotoutumista suomalaisen perhe- ja mieskulttuurin saloihin; muutakaan en kykene sanomaan selaillessani tapauksen tutkinnasta raportoivaa päivän journalismia vuoden kääntyessä ihanaksi toukokuun illaksi 2010. Entisen naisystävänsä ja muutaman oheisnumeron ampuneen Ibrahim Shkupollin luetellaan olleen sairaalloisen mustasukkainen, omistushaluinen eron jälkeenkin ja uhkailleen naisystäväänsä toistuvasti jo suhteen kuluessa. Tuttua kauraa - näillä leveysasteilla.

Suomalainen kunniaväkivalta tulee yleensä raportoiduksi - jos siitä nyt ylipäätään tullaan viranomaisille ilmoittaneeksi - lähisuhde- tai perheväkivaltana. Siitä mitä ilmoitetaan, puhuu poliisin vuositilasto omaa kieltään. Yleisimmin, tilaston mukaan, lasta lyö yleensä nainen (siinä teille, jotka ajattelitte ryhtyä vinkumaan jotakin feminismimytologiaa), naista mies ja miestä toinen mies. Seuraava sukupolvi toistaa menestyksekkäästi oppimaansa karusellia.

Miesten välisessä väkivallassa on kaupantekijäisiksi yleensä mukana kulttuurillinen tekijä, joka pitää puolustuskyvytöntä - siis miestä, joka ei vastaa fyysiseen väkivaltaan lyömällä takaisin - heikkona yksilönä; neitimiehenä, heikkona miehenä tai muuna ihme homona. Kahta neidimpi on mies, joka menee ja ottaa pataansa naiselta - ja vielä tunnustaa sen ääneen. Mitä sopii odottaa kulttuuripiirissä, jossa jääkiekkokin on "neitikiekkoa" heti kun kaukalossa pelataan enemmän kuin tapellaan?

Miesten naisiin(sa) kohdistamassa väkivallassa taas tapaa korostua kulttuurin kunnia-ajattelu; "jos en minä niin ei sitten kukaan". Suomessa kuolee - jälleen poliisin tilaston mukaan - perheväkivallan seurauksena vuosittain keskimäärin 27 naista. Parisuhteen piirissä myös raiskataan tuhansia naisia ja lähes joka kolmas nainen kokee fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailemista jonkin suhteensa aikana. Syynä suurimmalle osalle veriteoista on mustasukkaisuus - ja suurin osa teoista tehdään erotilanteen yhteydessä tai eron jälkeen.

Naisten miehiin(sä) kohdistama väkivalta on prosentuaalisesti vähemmistöluokassa, mutta merkityksensä painolastissa se ei häviä vastaparilleen. Päinvastoin; voitaisiin jopa arvella, että naisten jonkin verran kasvanut osuus nyrkinheiluttajien ryhmässä kertoo omaa kieltään siitä, miten perinteisesti heikompi sukupuoli on ryhtynyt omaksumaan väkivallan kulttuuria sen sijaan, että vankempi astia huomaisi asioita olevan mahdollista ratkaista myös ilman pataan pistämistä. Toinen kumma kulttuuripiirre löytyy tämänkin matsaamisen parista; perinteinen sovinismiin taipuvainen ajattelumalli tapaa pitää naista esimerkiksi luonnostaan parempana vanhempana, ja kallistaa vaa'an siten usein esimerkiksi huoltajuuskiistoista naisen hyväksi - vaikka tämä nyt sattuisikin olemaan väkivaltaan taipuvainen.

Perheväkivaltaa esiintyy tasaisesti kaikissa sosiaaliluokissa, mutta poliisi kutsutaan herkemmin hätiin alimpien sosiaaliryhmien pariin: matalamman vuokratason alueilla ei kulisseilla ole niin väliä. Vuositasolla poliisi saa noin 50 000 kotihälytystä, joista kolmannes sisältää perheväkivaltaa. Eipä silti riemastuta: vakavastakin perheväkivallasta poliisin tietoon tulee kaikkiaan noin 10%. Lasten pahoinpitelyrikoksissa tilanne on vieläkin heikompi; ketjun heikoin lenkki korjaa lopulta onnellisen perheen koko sadon.

Jaa mikäkö sitten teki Shkupollin tapauksesta kotoutumisen riemuvoiton? Pääasiassa nämä seikat: sairaalloisen omistushalun ruokkima uhkailu, kunniasyistä suoritettu naisentappo sekä teon päätteeksi suoritettu itsemurha. Albaniassa kun kunniaväkivalta on perinteisesti miesten välinen asia, johon ei akkoja sotketa: tapellaan ja tapetaan keskenään ja kannetaan teon seuraukset pää pystyssä, ilman itsemurhia; olennainen osa kunnian ja miehisyyden lunastamista kun on, että laillisista seuraamuksista piittaamatta pestään kunnia tarpeellisin väkivallan teoin. Mies miestä vastaan ja silleen. Lokaaliin ajattelumalliin ei kuulu entisen akan tappaminen; ennemmin otetaan kunniasyistä henki vaikkapa naisen uudelta mieheltä. Samaten vieras on itsemurha teon päätteeksi: sehän olisi vastuun pakenemista, neitimieheilyä.

Täydellinen Shkupollin teko ei kuitenkaan ollut; täyttääkseen suomalaisen kunniaväkivallan vaateet henkirikosta ei missään nimessä olisi tullut suorittaa käsiaseella eikä julkisella paikalla. Täydellinen suomalainen kunniamurha edellyttää työkaluksi metsästysasetta ja tekopaikaksi lainarahoitteista omakoti- tai pientaloa. Kulissien takaa kuuluu kummia - ja käsiaseiden sijasta tappovälineiden kakkospaikkaa pitävät vuodesta toiseen metsästysaseet, joiden kotona säilyttämistä ei rohkene kyseenalaistaa yksikään kukkahattutäti, ministeri tai pasifismin sanakirjasta löytänyt ituhippi. Maassa maan tavalla, niinku.

20-luvun saksalaisista, Hommafoorumista ja saatanan akoista

"Poliittisesti ja eroottisesti aktiiviset naiset on möyhennettävä veriseksi kasaksi, ulosteen ja ruumiinriekaleiden sotkuksi". - Äärioikeistolaisten Freikorps-joukkojen jäsenet 1920-luvun Saksassa.

Sunnuntai-illan ratoksi kirjoittajanne eksyi menneen vuosikymmenen saksalaisen ääriväen naiskuvan ja perinnettä omalta osaltaan jatkavan homma.fi -forumin pariin. Lueskelun jatkuttua joitakin tunteja alkoi lukijan suupieli väkisin pyrkiä ylemmäs; seitsemässä vuosikymmenessä mainitun ääriväen - tai sellaiseksi mielivien - naiskuva ei vaikuta olennaisilta osin muuttuneen. Vääränväristen ulkomaalaisten ohella suurimmaksi uhaksi suomalaisen kulttuurin - jonka määritelmä Homman teksteissä on hykerryttävän paradoksaalinen, mutta palattakoon siihen toisella kertaa - synonyymille eli suomalaiselle miehelle nostetaan liki myyttiseen asemaan kohonneet feministit, jotka ovat naisten roolin ohella turmelleet kokonaisen maan, kansan ja kulttuurin. Naisten vyöry turmelee työelämän, tekee politiikasta hysteeristä hyysäämistä, estää rehellistä suomalaismiestä saamasta pimpsaa kun huvittaa, rajottaa alkoholiperäistä ajankäyttöä, tuhoaa toimivan talouspolitiikan ja estää mieslähtöisen huoltajuuspolitiikan. Nainen ja feminismi näyttäytyvät samana vihattavana, alistavana synonyymina, jonka vaikutusta vastaan on taisteltava - ennen kuin on liian myöhäistä. (Hommalaisten usein muissa aiheissa käyttämä detalji tosin unohdetaan mainita; forumilla kerrotaan usein "vahvimman kulttuurin" selviävän silkan darwinistisen luonnonlain kautta. Mikäli myyttinen feminismi siis tulee ja jyrää, taitaa se kertoa jotakin kirjoittajien edustamasta mieskulttuurin tulkinnasta.)

Kirjoittajanne lukukokemusta siivitti olennaisilta osin Juha Siltalan kirjauutukainen Sisällissodan psykohistoria.
Siltala poimi yhdeksi innostuksen kohteekseen ahdistuksen historiaa - ja sittemmin kansalaissodan psykohistoriaa - käsittelevään hankkeeseensa saksalaisen psykoteoreetikon Klaus Theweleitin julkaisun Miesfantasiat. Theweleitin mukaan miesten kumpusi oman minuuden epävarmuudesta, joka kanavoi vihan vaikeiden omakohtaisten kysymysten sijasta asetetusta ihanteesta poikkeaviin naisiin tehden heistä miehisten heikkouksien sijaiskärsijöitä.

Perheväkivallan ja apukoulunationalismin maassa tämän lajin teoretisointi ei jää mielessäni tyystin vaille vastakaikua.