Inhottava luonto

Se on vaarallinen paikka. Epähygieeninen. Käytöstavaton. Vaatteisiinkin tarttuu roskia. Eivätkä muurahaisetkaan usko, kun niitä komentaa suksimaan helvettiin eväistä. Ampua pitäisi.

Onneksi Ruotsissa on tämäkin asia huonommin. Suomenniemellä lentelevät paarmat päin näköä, muurahaiset suorittavat joukkoitsemurhan kevätjuhlan mehukannuun ja merimetsot syövät kesämökit saarista, mutta Ruotsissa - siellä nämä hyväkkäät hyökkäävät täydellä laidalla!

Katsokaa nyt tätäkin - miten hirvennenäsaivartaja roiskaisi toukkia naisen silmään.

Vaihtelevia maaseutupitäjiä kansoittaneena ja hygieenisen kaupunkielämänkin puolet nähneenä esitänkin tapauksen johdosta nyt seuraavia argumentteja. On vain ajan kysymys, koska debantti aiheesta on aiheellinen lahden tälläkin puolen.

1. Siis tapahtuuko tällaista oikeasti nykyaikana? Aikuisten oikeasti? Siis että hyönteiset rupeaa roiskimaan päälle ja ties mitä? Eiks nyt olekaan 2000-luku? Siis eikö näitä loisia ookaan hävitetty? Kai Partioaitta myy näille jotain karkotetta? Emmä tienny että näin voi vielä käydä. Hyi helvetti, en kyllä enää mene mökille. Vai voiks sen ympärille laittaa vaikka jonkun verkon?

2. Miksi päättäjät eivät tee mitään?!

3. Juuri tätähän ne viherpiipertäjät haluavat. Kohta nämä elukat jo syövät lapset kouluteiltä ja mun EU-tuet viedään, kun en noudata jotain ötökänsuojeludirektiiviä. Kyllä heti pistän OFFia naamalle jos minun metsiin uskaltautuu. Tai sitten kaadan sen metsän, niin ei tuokaan elukka enää kukkoile.

4. Helsingin herrat eivät ymmärrä näiden metsästyslupakysymysten päälle. Helppo se on siellä Kehä ykkösen sisällä. Tässä ei auta kuin yksi asia: hirvien kaatolupia on lisättävä. Hirvet levittävät näitä elukoita ja sitten nämä elukat käyvät ihmisten päälle. Tämä on kuulkaa turvallisuuskysymys.

5. Haha, siis se saivartaja luuli sen naisen silmää hirven sieraimeksi? No ei hei ihme että svedut on sellasta homojengiä, kai se nyt näkyy jos akat näyttää hirviltä, ha ha.

6. Oliko kyseessä varmasti pohjoismaista perua oleva hyönteinen eikä etelästä muuttanut tai siirtolaisten mukana tullut vieraslaji? Maahanmuuton riskeistä on puhuttava avoimesti.

Lähihistorian häpeä, suomalainen kotoutuminen ja alkoholin sikamainen paine

60- ja 70- lukujen taitteessa Suomen työvoimallisella kentällä eivät juhlaviirit liehuneet. Töitä ei ollut - tai sitten ne olivat ojankaivuun ja käpyjen keruun henkisinä perillisinä toteutettuja työllistämistöitä, pääosin kompassin oikealla laidalla sijainneiden puolueiden urheita mutta todellisuudesta vieraantuneita pyrkimyksiä kansakunnan pelastamiseksi pakkotöiden voimalla.

Samaa mentaliteettia voidaan nähdä 2000-luvun Suomenkin työharjoittelu-, kurssitus- ja perusturvaleikkuupolitiikassa, mutta se on jo toinen tarina.

Tämän kertomuksen pääosaa kun näyttelevät ne suomalaiset, jotka töiden puutteessa muuttivat maasta. Pakkasivat kimpsunsa, kampsunsa ja kakaransa ja suksivat Ruotsiin leveämmän leivän toivossa.

Kaikilla kotoutuminen uuteen yhteiskuntaan ei uponnut voittoputkeen. Alkoholismista tuli suomalaispainotteisten lähiöiden kansantauti, sen sivuvaikutuksista ja oheisoireista ruotsalaisten sosiaalityöntekijöiden ja järjestyspoliisin arkipäivää. Kantaväestö valitti asutusalueiden arvon laskusta. Suomalaislähiöille vakiintui se kuulu nimikin: sikalat. Svinalängorna.

Spekuloida voidaan sillä, mikä tähänkin johti. Kukaties se oli juurettomuuden tunne, huonona jatkunut taloudellinen tilanne, toiveiden särkymisestä kasvanut, lasipohjaisesta astiasta virrannut korvikemaailma. Ehkä Ruotsissa ei osattu kotouttaa. Osa lähtijöistä oli niitäkin, joille kotimaasta ei töitä löytynyt jo olemassaolevien ongelmien vuoksi; juopon hitsarin liian monet potkut ajoivat uusille apajille.

Susanna Alakoski raapaisi kasaan ajanjaksoa fiktiivisen tarinan kautta kuvaavaan, pystinkin napanneen ja nyt Sovinto -nimikkeellä elokuvaksi kääntyneen romaaninsa Sikalat. Miljöönä se käsittelee Ystadilaiseen Fridhem -lähiöön 1960- ja 70-lukujen taitteessa suurin toivein ja promillehuuruisin tuloksin asettuvaa suomalaissiirtolaisten perheyksikköä ja sen vetisistä lähtökohdista luokkaretken, klassresan, kautta ponnistavan siirtolaisten tyttären sinuiksi tuloa menneisyytensä kanssa. Tarina on rankemmalla puolella, mutta enemmän luotaava kuin ahdistava.

Tässä itsessään ei ole mitään erikoista. Kansallista menneisyyttä on ennenkin peilattu henkilökohtaisten tarinoiden kautta ja niistä on keitetty monenlaista fiktiota.

Mielenkiintoisinta oli elokuvan tiimoilta selailemani keskustelupalstojen kansalaispalaute.

"Ihmettelen, miksei tätä elokuvaa kutsuta rasistiseksi. Eikös tällaiset stereotypiat ole sitä aina?"

"Valitettavasti ruotsalaisille suomalainen kelpaa vain väkivaltaisena juoppona. Tuskin Ruotsissa olisi roolia tasapainoisesta suomalaisesta pidetty kovinkaan uskottavana."

"Alakoski tietää, mistä narusta vetää. Hän tietää, että ruotsalaiset katsovat mielellään rappiokuvauksia juuri suomalaisista. Omistaan ei niinkään."

"Inhoan tällaisia leffoja. Annetaan vanhan kuvan antamista ja tylytystä."

"Miksi teokset joissa on paha suomalaisen looseri saavat aina näin paljon huomiota?!"

Ja tämä oli kilteimmästä päästä. HS:n palstoilla nyt kuitenkiin surffailtiin.

Miten tätä sitten tulkita. Maahanmuuton parjaamisen kulta-aikoina muistutus suomalaisten kuonolleen menneestä kotoutumisesta saattavat olla joillekin ikäviä yksityiskohtia kansakunnan lähihistoriasta. Yleinen häpeä, savisaappaisen ja savutupaisen Suomen kansallistauti kuvitteellisen sivistys-Euroopan edessä se toinen; "mitä ne tämänkin jälkeen meistä ajattelee?" Nuorilla kansakunnilla on usein tarve kiillottaa kylkiään ja piilotella historiansa harvahampaisemmat hetket liiterin taakse; siitähän se kummunnee, tälläkin kertaa.

Vai eikö omaa historiaa toisaalta tunneta riittävän hyvin, jotta siihen osattaisiin suhtautua edes parahultaisen objektiivisesti?

Olennaisin ero lienee kahden mainitun kansakunnan tavassa katsoa ja painottaa. Heitän loppuun arveluun ja analysointiin pohjaavan pohdintokotin:
svenski katsoo alkoholismia kaikessa rujoudessaan, ilmiönä, tautina - vaan ei automaattisena kansallispiirteenä. Lähiöalueiden kokoisena osa-aikaruttona se antaa tilaisuuden itseruoskinnalle ja peilaamiselle; missä sosiaalityöntekijämme ja järjestelmälle meni vikaan, oli kyvytön ratkomaan ja auttamaan. Kun svenski katsoo yhteiskunnan vastuuta, näkee suomalainen konttaavan yksilön.

Nykyäänhän on jälleen perin muodikasta muistuttaa yksilön "vastuusta itsestään" ja kutsua mitä rujoimpia perusturvaleikkauksia "kannustimiksi".

"Akat hiljaa" ja muita suomalaisia kulttuuripoimintoja

Uudenvuoden aattona 2009 koettiin Sellossa kappale liki täydellistä kotoutumista suomalaisen perhe- ja mieskulttuurin saloihin; muutakaan en kykene sanomaan selaillessani tapauksen tutkinnasta raportoivaa päivän journalismia vuoden kääntyessä ihanaksi toukokuun illaksi 2010. Entisen naisystävänsä ja muutaman oheisnumeron ampuneen Ibrahim Shkupollin luetellaan olleen sairaalloisen mustasukkainen, omistushaluinen eron jälkeenkin ja uhkailleen naisystäväänsä toistuvasti jo suhteen kuluessa. Tuttua kauraa - näillä leveysasteilla.

Suomalainen kunniaväkivalta tulee yleensä raportoiduksi - jos siitä nyt ylipäätään tullaan viranomaisille ilmoittaneeksi - lähisuhde- tai perheväkivaltana. Siitä mitä ilmoitetaan, puhuu poliisin vuositilasto omaa kieltään. Yleisimmin, tilaston mukaan, lasta lyö yleensä nainen (siinä teille, jotka ajattelitte ryhtyä vinkumaan jotakin feminismimytologiaa), naista mies ja miestä toinen mies. Seuraava sukupolvi toistaa menestyksekkäästi oppimaansa karusellia.

Miesten välisessä väkivallassa on kaupantekijäisiksi yleensä mukana kulttuurillinen tekijä, joka pitää puolustuskyvytöntä - siis miestä, joka ei vastaa fyysiseen väkivaltaan lyömällä takaisin - heikkona yksilönä; neitimiehenä, heikkona miehenä tai muuna ihme homona. Kahta neidimpi on mies, joka menee ja ottaa pataansa naiselta - ja vielä tunnustaa sen ääneen. Mitä sopii odottaa kulttuuripiirissä, jossa jääkiekkokin on "neitikiekkoa" heti kun kaukalossa pelataan enemmän kuin tapellaan?

Miesten naisiin(sa) kohdistamassa väkivallassa taas tapaa korostua kulttuurin kunnia-ajattelu; "jos en minä niin ei sitten kukaan". Suomessa kuolee - jälleen poliisin tilaston mukaan - perheväkivallan seurauksena vuosittain keskimäärin 27 naista. Parisuhteen piirissä myös raiskataan tuhansia naisia ja lähes joka kolmas nainen kokee fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailemista jonkin suhteensa aikana. Syynä suurimmalle osalle veriteoista on mustasukkaisuus - ja suurin osa teoista tehdään erotilanteen yhteydessä tai eron jälkeen.

Naisten miehiin(sä) kohdistama väkivalta on prosentuaalisesti vähemmistöluokassa, mutta merkityksensä painolastissa se ei häviä vastaparilleen. Päinvastoin; voitaisiin jopa arvella, että naisten jonkin verran kasvanut osuus nyrkinheiluttajien ryhmässä kertoo omaa kieltään siitä, miten perinteisesti heikompi sukupuoli on ryhtynyt omaksumaan väkivallan kulttuuria sen sijaan, että vankempi astia huomaisi asioita olevan mahdollista ratkaista myös ilman pataan pistämistä. Toinen kumma kulttuuripiirre löytyy tämänkin matsaamisen parista; perinteinen sovinismiin taipuvainen ajattelumalli tapaa pitää naista esimerkiksi luonnostaan parempana vanhempana, ja kallistaa vaa'an siten usein esimerkiksi huoltajuuskiistoista naisen hyväksi - vaikka tämä nyt sattuisikin olemaan väkivaltaan taipuvainen.

Perheväkivaltaa esiintyy tasaisesti kaikissa sosiaaliluokissa, mutta poliisi kutsutaan herkemmin hätiin alimpien sosiaaliryhmien pariin: matalamman vuokratason alueilla ei kulisseilla ole niin väliä. Vuositasolla poliisi saa noin 50 000 kotihälytystä, joista kolmannes sisältää perheväkivaltaa. Eipä silti riemastuta: vakavastakin perheväkivallasta poliisin tietoon tulee kaikkiaan noin 10%. Lasten pahoinpitelyrikoksissa tilanne on vieläkin heikompi; ketjun heikoin lenkki korjaa lopulta onnellisen perheen koko sadon.

Jaa mikäkö sitten teki Shkupollin tapauksesta kotoutumisen riemuvoiton? Pääasiassa nämä seikat: sairaalloisen omistushalun ruokkima uhkailu, kunniasyistä suoritettu naisentappo sekä teon päätteeksi suoritettu itsemurha. Albaniassa kun kunniaväkivalta on perinteisesti miesten välinen asia, johon ei akkoja sotketa: tapellaan ja tapetaan keskenään ja kannetaan teon seuraukset pää pystyssä, ilman itsemurhia; olennainen osa kunnian ja miehisyyden lunastamista kun on, että laillisista seuraamuksista piittaamatta pestään kunnia tarpeellisin väkivallan teoin. Mies miestä vastaan ja silleen. Lokaaliin ajattelumalliin ei kuulu entisen akan tappaminen; ennemmin otetaan kunniasyistä henki vaikkapa naisen uudelta mieheltä. Samaten vieras on itsemurha teon päätteeksi: sehän olisi vastuun pakenemista, neitimieheilyä.

Täydellinen Shkupollin teko ei kuitenkaan ollut; täyttääkseen suomalaisen kunniaväkivallan vaateet henkirikosta ei missään nimessä olisi tullut suorittaa käsiaseella eikä julkisella paikalla. Täydellinen suomalainen kunniamurha edellyttää työkaluksi metsästysasetta ja tekopaikaksi lainarahoitteista omakoti- tai pientaloa. Kulissien takaa kuuluu kummia - ja käsiaseiden sijasta tappovälineiden kakkospaikkaa pitävät vuodesta toiseen metsästysaseet, joiden kotona säilyttämistä ei rohkene kyseenalaistaa yksikään kukkahattutäti, ministeri tai pasifismin sanakirjasta löytänyt ituhippi. Maassa maan tavalla, niinku.

Maassa maan tavalla ja muita urbaanilegendoja

Maassa maan tavalla - tai maasta pois. Ehdoton vaade, josta ei sovi tinkiä. Onneksi me, suomalaiset, syntyperäiset, näytämme hyvää esimerkkiä - tarvittaessa paitsi tänne muuttaneille, myös muualla asustaville. Lainkuuliaisuus on synnynnäinen ominaisuutemme, josta on mahdollista kiillottaa eräs mainostetun suomibrändin kirkkaimmista kruununjalokivistä.

Suomalainen ei koskaan tapa. Lakihan kieltää sen.
Suomalainen ei koskaan raiskaa. Lakihan kieltää sen.
Suomalainen ei koskaan suorita minkään sortin ryöstöä. Lakihan kieltää sen.
Suomalainen ei lyö naista, lasta tai miestä. Lakihan kieltää sen.
Suomalainen ei kiusaa koulussa tai työpaikoilla. Lakihan kieltää sen.
Suomalainen ei aja jurrissa tai ylinopeutta. Lakihan kieltää sen.

Olemme mallikansaa.

Käymme töissä. Pienestä pitäen. Aina ja kuuliaisesti. Siitä huolimatta, että kenialaiset ja romanialaiset maahantulijat jo ohittivat kantaväestön työssäkäyntitilastoissa. Sama tilasto vielä toiseenkin kertaan, "kriitikkojen" ja skeptismiä potevien sitä kuitenkin vaatiessa.

Suomalainen ei turhaan yhteiskunnan tukia käytä. Mieluummin painetaan duunia pienemmälläkin palkalla, sillä se on kunnon kansalaisen velvollisuus. Siksi Työvoimatoimiston listoilta ei koskaan löydykään yhtään täyttämätöntä siivoojan, lehdenjakajan tai telemarkkinoijan provisiopalkkaista tointa. Kaikki kelpaa - paitsi työttömyys.

Eikö?

Osakeomistaja palmuöljypelistä pois

Videoleike: osakkeenomistajan puheenvuoro Nesteen yhtiökokouksessa.

- - - - - - - - - -

"Kaikki ovat tasa-arvoisia - jotkut vain tasa-arvoisempia kuin toiset", tavataan sanoa niissä piireissä, joissa peräänkuulutetaan hiukan toisenlaista yhteiskuntavastuuta kuin ympyröissä, joissa tavataan olla huolissaan lähinnä tuloskasvun ja vapaiden markkinoiden elinmahdollisuuksista.

Hokema sisältää osin todenmukaisenkin ajatuspäätelmän siitä, miten omistavalla - pääomaa omaavalla - on sitä tasa-arvoakin hitusen isompi siivu. Vaan jokaiseen sääntöön löytyy poikkeus: Neste Oil Oyj:n vuosikokous Helsingissä 14.4. osoitti, ettei edes kappale sitä kuuluista pääomaa takataskussa suo yksilölle tasa-arvoa suhteessa muihin samalla pääomalla – eli tässä tapauksessa osakkeilla - leikkiviin.

Kritiikki on suurille toimijoille yleensä – ellei jopa aina - kiusallista. Tällä kertaa se oli kiusallista jo siinä määrin, että Neste koki tarpeelliseksi kohdistaa luovaa voimankäyttöä omistajakuntaansa: vartijat poistivat kokouksesta reippaasti kantaen seitsemän Greenpeace -taustaista kriittiseksi heittäytynyttä osanottajaa, joista kolme oli osakkeenomistajia, neljä heidän avustajiaan.

Greenpeace on monen muun ympäristöjärjestön ohella kampanjoinut jo pitkään Nesteen palmuöljytuotannon epäkohdista. Se vaatii yhtiöltä mm. tarkempaa selkoa öljytuottajiensa ja eritoten laittomista metsäraivauksista alkuperäiskansan alueilla tuomitun malesialaisen IOI-Groupin, Nesteen suurimman toimittajan, taustoista. Yhtiö on kuitenkin toistaiseksi kieltäytynyt vastaamasta mainittuihin kysymyksiin ja ilmoittaa hankkivansa öljyä vain kestäviltä toimittajilta – ja etteivät palmuöljytuotannon ongelmat näin ollen sitä koske. Ignorance is a bliss, kuten nimeltämainitsematon poppistarba ysäriaikoina lauleskeli.

Neste Oil on maailman palmuöljytuottajista suurin. Valtaosa sen palmuöljystä tulee Kaakkois-Aasiasta, jossa sademetsäkatso on nopeinta maailmassa. Eniten metsää taas kaataa palmuöljyviljely – ja sademetsäkato puolestaan tuottaa viidenneksen maailman kasvihuonekaasupäästöistä: plantaasiksi myllätty metsänpohja vapauttaa kertarysäyksellä kymmeniä tuhansia vuosia maahan sitomansa kasvihuonekaasut saastuttaen siten vuodessa enemmän kuin maailman liikenne yhteenlaskettuine päästöineen. Suloinen yhtälö, jonka lopputulema ei ole kaunista katsottavaa: taloudellista voittoa tavoitellessa eivät parit inkkari-pinkkarit ja orangit paina – ympäristöpakolaisuudesta ja paikallisten elinkeinomahdollisuuksien tuhosta puhumattakaan.

Mitä tekoa tällä sitten on kriittisten osakeomistajien tai Suomen kanssa, mitä sijaa tavallisen matti tai maija meikäläisen elämässä? Vastaus on helppo: ilmastonmuutos vaikuttaa melko olennaisesti siihen, mihin saakka vesi mökkirannoilla nousee, kuinka hallaisiksi heinäkuut muodostuvat ja moniko joutuu muuttamaan maata elinmahdollisuuksia etsiessään.

Yksi virsi ei kuitenkaan muutu. Isot joet kasvavat pienistä puroista, mutta suurten pelaajien maailmassa ei yksittäisen omistajan mielipide juuri paina suuromistajan edessä: Suomen valtio omistaa Neste Oilista 50,1 prosenttia. Vastuuta, arvon päättäjät. Muista en tiedä, mutta itse haluaisin vastaisuudessakin pitää Hangon ja Turun saariston vetten päällä, eikä niiden alla.

- - - - -
Kauniiksi lopuksi kirjattakoon vielä ikuisten skeptikoiden vaatimat linkit ja lähteet:

- IOI -raportti/Maan ystävät

- Neste Oil: Tyytyväinen IOI:in
- Neste Oil: Tyytyväinen IOI:in: a)
- Neste Oil: tyytyväinen IOI:in b)

- Greenpeace: IOI-Group

- USDA Foreign Agricultural Service, Table 11: Palm Oil, World Supply and distribution

Masentaako maahanmuutto, ahdistaako asekontrolli?

Masentaako maahanmuutto, jonka hallinnalle hyysäripoliitikot, vihertävät kukkahattumokuttajat, viherpiipertäjät ja muut kommarit eivät halua, viitsi tai näe syytä tehdä mitään - eikä varsinkaan rajoittaa?

Ahdistaako asekontrolli, jonka nimissä rohjetaan edes teoreettisessa mielessä pohtia sitä, pitäisikö viisitoistakesäisen rajoittamatonta oikeutta tarkastella ympäristöään haulikon avustamana hiukan hillitä?

Pistääkö vihaksi, ettei niitä hyysättyjä vähemmistöläisiä saa pistää kuriin silloin, kun mokomat unohtavat maan tavat ja lait, jättävät niitä noudattamatta ja mokuttajien korruptoima virkavaltakin jättää puuttumatta tapahtumiin?

Onneksi Teille, arvon turhautuneet maahanmuuttokriitikkomme ja muut hyysäriallergiset, löytyy reaalinen vaihtoehto: Somalia.

Eivät hyysärit hyssytä, kontrolloijat rajoita ja sosiaalietuuksiakin luetaan vain niille, joille on rukiista rannetta niitä kerätä.