Inhottava luonto

Se on vaarallinen paikka. Epähygieeninen. Käytöstavaton. Vaatteisiinkin tarttuu roskia. Eivätkä muurahaisetkaan usko, kun niitä komentaa suksimaan helvettiin eväistä. Ampua pitäisi.

Onneksi Ruotsissa on tämäkin asia huonommin. Suomenniemellä lentelevät paarmat päin näköä, muurahaiset suorittavat joukkoitsemurhan kevätjuhlan mehukannuun ja merimetsot syövät kesämökit saarista, mutta Ruotsissa - siellä nämä hyväkkäät hyökkäävät täydellä laidalla!

Katsokaa nyt tätäkin - miten hirvennenäsaivartaja roiskaisi toukkia naisen silmään.

Vaihtelevia maaseutupitäjiä kansoittaneena ja hygieenisen kaupunkielämänkin puolet nähneenä esitänkin tapauksen johdosta nyt seuraavia argumentteja. On vain ajan kysymys, koska debantti aiheesta on aiheellinen lahden tälläkin puolen.

1. Siis tapahtuuko tällaista oikeasti nykyaikana? Aikuisten oikeasti? Siis että hyönteiset rupeaa roiskimaan päälle ja ties mitä? Eiks nyt olekaan 2000-luku? Siis eikö näitä loisia ookaan hävitetty? Kai Partioaitta myy näille jotain karkotetta? Emmä tienny että näin voi vielä käydä. Hyi helvetti, en kyllä enää mene mökille. Vai voiks sen ympärille laittaa vaikka jonkun verkon?

2. Miksi päättäjät eivät tee mitään?!

3. Juuri tätähän ne viherpiipertäjät haluavat. Kohta nämä elukat jo syövät lapset kouluteiltä ja mun EU-tuet viedään, kun en noudata jotain ötökänsuojeludirektiiviä. Kyllä heti pistän OFFia naamalle jos minun metsiin uskaltautuu. Tai sitten kaadan sen metsän, niin ei tuokaan elukka enää kukkoile.

4. Helsingin herrat eivät ymmärrä näiden metsästyslupakysymysten päälle. Helppo se on siellä Kehä ykkösen sisällä. Tässä ei auta kuin yksi asia: hirvien kaatolupia on lisättävä. Hirvet levittävät näitä elukoita ja sitten nämä elukat käyvät ihmisten päälle. Tämä on kuulkaa turvallisuuskysymys.

5. Haha, siis se saivartaja luuli sen naisen silmää hirven sieraimeksi? No ei hei ihme että svedut on sellasta homojengiä, kai se nyt näkyy jos akat näyttää hirviltä, ha ha.

6. Oliko kyseessä varmasti pohjoismaista perua oleva hyönteinen eikä etelästä muuttanut tai siirtolaisten mukana tullut vieraslaji? Maahanmuuton riskeistä on puhuttava avoimesti.

Sananen joulurauhasta ja yleiskarjalaisesta luontosuhteesta

Joulunajan Suomen syrjäseutujen matkaaja ei osannut tyystin sulkea silmiään ympärilleen levittäytyneeltä paikalliskulttuurilta luontosuhteineen. Lumiukko -animaation ohella verkkokalvoille omat jouluiset näkynsä ehtivät tuoda esimerkiksi lokaalin pienpetoyhdistyksen valoisa tarina pikku Jasminista, 10 vuotta, jonka lempipuuhaa on mäyräin ampuminen ja salakaadetusta karhusta, jonka kohdalla suurin porunaihe oli lain langettama kielto olla myymättä lihoja ja siten jäädä vaille rikoksen tuomaa taloudellista hyötyä - paitsi ettei se salakaato olekaan, sattumalta kun pesälle aina osutaan.

Sesonkijuhlan kunniaksi on toisinaan hyvä kerrata kerrostumia maabrändien ja matkailukrääsän takana.

Suomalainen luontosuhde – tuo kalevalaisten mielikuvien värittämä, myyttinen yhteys, jota Euroopan luonnollisimmaksi mainostetaan. Alkuperäinen pohjolan kansa, jonka sopusointua ja harmoniaa koskemattoman erämaansa kanssa uhkaavat korkeintaan EU:n tai Helsingin herrat, jotka luonnostavieraantuneisuudessaan ja kaupunkilaisessa typeryydessään eivät ymmärrä susien popsivan lehmät kouluteiltä ja lapset navetoista. Sitäkään eivät ymmärrä, että syrjäseuduilla sattuma vain toimii toisin: sattumalta karhuun tai muuhun suurpedoksi luokiteltavaan törmäävät kulkijat ovat aina sattumalta asetta kantavia sattumanvaraisia kulkijoita. Saman sattuman oikusta aseetta kulkevan niskaan eivät pedot hyöki – fiksumpi saattaisi tästä päätellä, että ruudin tai pyssyrasvan tuoksu on petosille kissanmintun kaltainen vastustamaton houkutintuoksu, jota kohti on hyökättävä vaikka kesken talviunien. Rohkenevatkin epäillä, että kyseessä olisi toistuvan sattuman sijasta tahallinen toiminta, mokomat kaupunkilaisherrat.

Yhtä kaikki ja alkuperäiseen palatakseni: Pohjois-Karjala, sen myyttinen luontosuhde ja salakaatojen kirjoittamaton jokamiehenoikeus. Paikallislehtien arkipäivä leikkasi hykerryttävästi yksiin joulunajan lukemistovalikoiman historiallisen kirjallisuuden kanssa: Heikki Lehikoisen Ole siviä sikanen – suomalaiset eläinuskomukset tarjoili perinnedokumentaatiota tavalla, jonka aiemmin mainittu paikallislehdistö voisi – jos nyt hiukan ilkeäksi heittydyn – julkaista totena tänäkin päivänä.

Suomen luonnon tutkijana ansioitunut piispa Olaus Magnuson (älkääkä ipiskö siellä ruotsinkielisestä nimestä – tuohon maailmanaikaan kaikki nyky-Suomen alueen luku- ja kirjoitustaitoiset nyt vain sattuivat bamlaamaan kotikielenään svenskaa) dokumentoi kärppien tehokkaita hirvijahteja, valisti korppikotkiin kuuluvan metson popsivan jänikset ja ketut ihmisten näpeistä ja kotkien kieputtavan haudonnan sijasta munansa saaliseläintensä nahkoihin. Vielä 1900-luvun puolella onnettomat nuoret naiset toisinaan hyppivät koskiin tai muilla keinoin surman suuhun pelätessään herenneensä kantaviksi koirille tahi käärmeille – liekö tässä perimätiedon osassa hitunen alitajuista kulttuuriperua, joka yhä pistää pelkäämään metsän eläinten kohtaamista?

Yhtä kaikki: Magnuson saa nykypäivänä arvoisensa kollegan esimerkiksi paikallisesta riistayhdistyksen päälliköstä, jonka asiantuntemus määritti puuhun karanneen oravan ilvekseksi – tai paikallisesta metsästysseurasta, jonka jäljitystaito transformoi pienehkön koiran talvisen polun suden jäljiksi. Tämä susi totta vie löysikin tiensä pihapiiriin – ja suoraan keittiön ovesta sisään. Punahilkan hukalle sukua, tulkitsen, vaikken metsästyskorttia omaakaan.

Alkavan vuoden tarinoita verenhimoisista ilveksistä, EU-tukiaiset syövistä susista, lapset popsivista supikoirista ja Helsingin herroista odotellen.

Ja jos koira pihasta syödään, niin älköön kukaan koskaan kysykö mitä se isännän paras ystävä teki yöllä yksinään hangessa ketjunnenän somisteena (vastaus: oikea metsästyskoira on hangessa asuva erakkoeläin ja siellä ihan tyytyväinen) tai kuka sen hirvijahdin sijaan koiransyöjäksi päätyneen yksinäisen suden lauman hajotti.

Eikä lajimääritykselläkään ole susihukkasten kohdalla aina niin nuukaa: koirakin sudeksi kelpaa, paremman puutteessa.

Suomenlinnan kallioilta, ajan ääriltä

Kävin viikonloppuna paikoissa, joista osa vei takaisin johonkin josta ei koskaan lähtenytkään. Niistä kenties vielä joskus, nyt vain toisesta. Tai ehkä kolmannesta.

Lauantai. Suomenlinna. Tapaamisen jälkeen, josta voisi olla montaa mieltä. Minä pidän sen mielen itselläni; oma valintani, monessa suhteessa.
Hiljainen hetki kalliolla. Kirja sylissä. Pidän joistakin paikoista vasta sitten, kun ihmisten virrat ovat ne jättäneet. Suomenlinna on yksi niistä.

Selasin kirjaa, annoin sivujen viedä syksyiseen Ruotsiin. Nukuin hetken väsymystä pois, kallion notkelmassa, auringonläikässä. Saman tein, vahingossa, Hangossa seuraavana päivänä. Luomeni ovat raskaammat kuin jaksan tiedostaa.

Itse asiaa en jaksanut miettiä, kummallakaan kalliolla. En antanut itseni. Se on päätetty, ja minä elän sen päätöksen mukaan.

Sen sijaan katselin hetken kauempana itsestäni istuvaa vanhempaa naista. Kallion kärjellä, itsekseen, laukku vieressä. Pitkä, hoikka, hiukset harmaina ajasta. Katse kauas suunnattu. Ja itsekseen.
Mietin, katsonko oikeastaan häntä vai itseäni tulevaisuudessa.

- - - - - - - - - - -
"minä muistan kuvat
minä muistan sanat
ihmisten äänet
minä muistan suuren pienuuteni

ja katson suoraan aurinkoon
se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä
katson kuiluun sisälläni
ei porttia, ei ikkunaa
ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää
vaik´ eletty on puoli elämää"