Mitä vappu näinä päivinä merkitsee tai on merkitsemättä keskivertokansalaiselle? Pääpaino tähän kysymykseen tulevilla vastauksilla lienee enemmän tai vähemmän käyneellä simalla, tippaleivillä ja yleisellä juhlahuminalla. Nuorempi väestönosa luultavasti mainostaisi vastauksissaan vaihtelevassa järjestyksessä myös ylioppilaslakkeja, haalareita ja vatsalaukun tyhjentämistä liiallisen rasituksen jäljiltä.
Harva hiffaa tai edes tietää vapun alkuperää. Koko kansan ördäysjuhla ja työväen marssipäivä on kulkenut pitkän tien alkuperästään: 700-luvulla elelleen ja kuolla kupsahtaneen abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamisen sijoittamisesta sattumalta juuri germaanien hankalan pakanallisen kesänalkajaispippalon kohdalle. Saatiin sekin perinne käännytettyä kätevän tapakristilliseksi - huolimatta siitä, miten pitkin poikin Eurooppaa ja pohjan perukoita kalistellaan edelleen kelloja ja poltellaan kokkoja, vaikka harmittavan monen mielestä kitkenyt näidenkin kolinoiden alkuperät.
1800-luvulla ylioppilaat havaitsivat kevään alkun soveltuvan punssin ja tippaleipien natusteluun. Raittiusliike vähän häiriköi välissä, mutta mainitusta liemestä suomalaista ei taida pitää erossa kirkko, valtio tai minkään maailman aatteellinen liike. Vaan Atlantin takana kuohahti muukin kuin simapullo: vapun kulmaan osuneiden työselkkausten ja mellakoiden loogisena seurauksena vapusta tuli 1889 vanhallakin mantereella virallinen mielenosoituspäivä. Työväen kevätretkistä sikisi mielenosoituskulkueita, joiden kulku on jatkunut liki keskeytyksettä tähänkin saakka. Siinäpä ketjussa se ajatus, joka allekirjoittaneenkin tönii tuuliselle torille pahemmankin kohmelon kourista.
Nykyään vapun kaksijakoisuus on muodostunut jonkinlaiseksi vakioksi. Ylioppilaiden ja työväen juhla marssii tahoillaan - ja suuri enemmistö ördää sulassa epäsovussa pitkin toreja, turuja ja baaritiskejä. Voi raittiusliikkeen isät ja äidit, jos tämän menon vielä näkisitte!
