Joulunajan Suomen syrjäseutujen matkaaja ei osannut tyystin sulkea silmiään ympärilleen levittäytyneeltä paikalliskulttuurilta luontosuhteineen. Lumiukko -animaation ohella verkkokalvoille omat jouluiset näkynsä ehtivät tuoda esimerkiksi lokaalin pienpetoyhdistyksen valoisa tarina pikku Jasminista, 10 vuotta, jonka lempipuuhaa on mäyräin ampuminen ja salakaadetusta karhusta, jonka kohdalla suurin porunaihe oli lain langettama kielto olla myymättä lihoja ja siten jäädä vaille rikoksen tuomaa taloudellista hyötyä - paitsi ettei se salakaato olekaan, sattumalta kun pesälle aina osutaan.
Sesonkijuhlan kunniaksi on toisinaan hyvä kerrata kerrostumia maabrändien ja matkailukrääsän takana.
Suomalainen luontosuhde – tuo kalevalaisten mielikuvien värittämä, myyttinen yhteys, jota Euroopan luonnollisimmaksi mainostetaan. Alkuperäinen pohjolan kansa, jonka sopusointua ja harmoniaa koskemattoman erämaansa kanssa uhkaavat korkeintaan EU:n tai Helsingin herrat, jotka luonnostavieraantuneisuudessaan ja kaupunkilaisessa typeryydessään eivät ymmärrä susien popsivan lehmät kouluteiltä ja lapset navetoista. Sitäkään eivät ymmärrä, että syrjäseuduilla sattuma vain toimii toisin: sattumalta karhuun tai muuhun suurpedoksi luokiteltavaan törmäävät kulkijat ovat aina sattumalta asetta kantavia sattumanvaraisia kulkijoita. Saman sattuman oikusta aseetta kulkevan niskaan eivät pedot hyöki – fiksumpi saattaisi tästä päätellä, että ruudin tai pyssyrasvan tuoksu on petosille kissanmintun kaltainen vastustamaton houkutintuoksu, jota kohti on hyökättävä vaikka kesken talviunien. Rohkenevatkin epäillä, että kyseessä olisi toistuvan sattuman sijasta tahallinen toiminta, mokomat kaupunkilaisherrat.
Yhtä kaikki ja alkuperäiseen palatakseni: Pohjois-Karjala, sen myyttinen luontosuhde ja salakaatojen kirjoittamaton jokamiehenoikeus. Paikallislehtien arkipäivä leikkasi hykerryttävästi yksiin joulunajan lukemistovalikoiman historiallisen kirjallisuuden kanssa: Heikki Lehikoisen Ole siviä sikanen – suomalaiset eläinuskomukset tarjoili perinnedokumentaatiota tavalla, jonka aiemmin mainittu paikallislehdistö voisi – jos nyt hiukan ilkeäksi heittydyn – julkaista totena tänäkin päivänä.
Suomen luonnon tutkijana ansioitunut piispa Olaus Magnuson (älkääkä ipiskö siellä ruotsinkielisestä nimestä – tuohon maailmanaikaan kaikki nyky-Suomen alueen luku- ja kirjoitustaitoiset nyt vain sattuivat bamlaamaan kotikielenään svenskaa) dokumentoi kärppien tehokkaita hirvijahteja, valisti korppikotkiin kuuluvan metson popsivan jänikset ja ketut ihmisten näpeistä ja kotkien kieputtavan haudonnan sijasta munansa saaliseläintensä nahkoihin. Vielä 1900-luvun puolella onnettomat nuoret naiset toisinaan hyppivät koskiin tai muilla keinoin surman suuhun pelätessään herenneensä kantaviksi koirille tahi käärmeille – liekö tässä perimätiedon osassa hitunen alitajuista kulttuuriperua, joka yhä pistää pelkäämään metsän eläinten kohtaamista?
Yhtä kaikki: Magnuson saa nykypäivänä arvoisensa kollegan esimerkiksi paikallisesta riistayhdistyksen päälliköstä, jonka asiantuntemus määritti puuhun karanneen oravan ilvekseksi – tai paikallisesta metsästysseurasta, jonka jäljitystaito transformoi pienehkön koiran talvisen polun suden jäljiksi. Tämä susi totta vie löysikin tiensä pihapiiriin – ja suoraan keittiön ovesta sisään. Punahilkan hukalle sukua, tulkitsen, vaikken metsästyskorttia omaakaan.
Alkavan vuoden tarinoita verenhimoisista ilveksistä, EU-tukiaiset syövistä susista, lapset popsivista supikoirista ja Helsingin herroista odotellen.
Ja jos koira pihasta syödään, niin älköön kukaan koskaan kysykö mitä se isännän paras ystävä teki yöllä yksinään hangessa ketjunnenän somisteena (vastaus: oikea metsästyskoira on hangessa asuva erakkoeläin ja siellä ihan tyytyväinen) tai kuka sen hirvijahdin sijaan koiransyöjäksi päätyneen yksinäisen suden lauman hajotti.
Eikä lajimääritykselläkään ole susihukkasten kohdalla aina niin nuukaa: koirakin sudeksi kelpaa, paremman puutteessa.
