Öisin maailma on hiljaa. Mittaan katuja. En unettomuuttani osaa muutakaan. Se painaa, se jolle en mitään voi. Odottaa vain.
Täti valkoisissa kirjoitti sairaslomaa. Olisipa kyvykäs kirjoittamaan jotakin, joka nostaisi painon rinnalta.
Huudan itsekseni, ihan hiljaa. Odotan vastakaikua.
Öisin maailma on hiljaa. Ajatus ei tao enää mielessä, se takoo kylkiluiden alla, sydänalassa, siellä missä henkeni kulkee. Öisin se ääni ei häiriinny mistään. Öisin voin vain kuulla sen. En rauhoittaa. Olen liioitellusti hukassa, jokaöisissä ajatuksissa. Uni pysyy poissa. Luen huonoa tekstiä, yritän hukuttaa mielen hollywood -tarinaan. Odottaa. Jotakin. Ratkaisua.
Analysointi on kuin kömpelö elukka. Ei minulla ole rahkeita siihen. On rahkeita vain odottaa, kokeilla. Toivoa.
Lumihiutaleita ei näy, ei ilmassa, ei maassa. Niitä ei laskeudu. Omaan ilmakehääni tuli jotakin, joka on ensimmäisyydessään ainutlaatuista. Todellista. Seurasin sitä, toivoin. Toivon, että seuraan vastakin. Nyt on harteilla vain koko piirini talvi. Kylmä, hiljainen odotus
