Triviaali yksityiskohta huonejärjestyksestä

Hyvä elämäni päiväkirja.

Tajusin tänään taas itsestäni pienen detaljin, edellisten joukkoon.

Ärsyynnyn sängyn sijoittamisesta huoneeseen sillä perimakuuhuoneellisella tavalla, joka jättää sen molemmille sivuille siivun lattiaa ja tilan pittoreskeille yöpöydille vuoteen molemmin puolin.

Ehkä vieroksun sen tuomia porvarillis-aikuisia mielikuvia. Ehkä selkäytimessäni yhä sykkii esivanhempien perimätieto siitä, että vuoteen paikka on nurkassa - seinä selän takana antaa kummasti pontta yllätyshyökkäyksen sattuessa. Turvattu selusta, turvattu uni.

Tämän huomion jälkeen luovuin enemmistä sisustusmuutosajatuksista.

Kun en voi kontrolloida maailmaa, tyydyn kontrolloimaan hallinnoimaani 24 neliötä.

Mieli sisään, musiikki ulos

Musiikin ajatus.

Eilistä yötä istuen kuluttaessani havahduin huomaamaan, miten yksin olen kokoelmani jättänyt.

Valvoin, pitkään. Yrittäen rauhoittaa jälleen yövieraaksi tullutta hysteeristä pelkotilaa toisaalle, pois juuri minun sylistäni. Musiikki; eikö se ole usein auttanut? Ääni, joka peittää muut äänet? Puhuu sisimmästäni ja sisimmälleni, toisten sanoin, silloin kun itse jaksa tai osaa sanoiksi pukea?

Yritin muistaa, milloin viimeksi olen poiminut hyllystäni cd-levyn ja kuunnellut sitä edes kappaleen matkaa. En muistanut.

Joskus elokuussa.

Se on pitkä aika.

Mihin se katosi? Milloin - ja miksi - suljin itseni niin, että musiikki jäi pimeään, tarpeettomuuksien alueelle?

Muistikuvieni mukaan samaan aikaan kun unohdin kuvanteon, jätin tussiterät, kynät, pensselit unohduksiin.

Minä en ole koskaan ollut puhuva ihminen. Puhun tekstissä, puhun kuvin, annan musiikin kuvailla. Mitä jää jäljelle kommunikaatiokyvystä, kun kaksi suurinta leikkautuu pois?

Diagnoosi: F32

Väsyminen.

Sairasloma.

Pitkä sellainen.

Kaksi kuukautta - melkein. Himpun vaille. Tämän jälkeen? En tiedä. En kykene.

Diagnoosi:

keskivaikea masennus, somaattisella oireyhtymällä.

Otan paineita. Poden syyllisyyttä. Uni on kadonnut taito. Sen tilalla kyky valvoa aamukuuteen, nukkua kolme tuntia, herätä kiivaana hakkaavaan pulssiin, stressiin, pelkoon, pahoinvointiin, fyysiseenkin - ajatuksiin siitä, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi ehtiä tehdä, mitä olen nyt mokannut, mitä en osannut - ajatukset kiertävät kehää, pitävät hereillä. Päivä edessä; en tunne tarvetta nousta sängystä. Miksi nousisin? En löydä syytä. Hiljainen asunto ei riitä sellaiseksi. En tahdo ulos, en kuunnella puhetta. Puhelimen ääni kuin mörkö lapsen sängyn alla; sen kuulee liikkuvan eikä tahdo tarkistaa, miltä se näyttää. En vastaa.

Tyrkyttävät pillereitä. Tahtovat puhua suhteesta vanhempiin, lapsuudesta. Miten ne asiat tähän liittyvät? Enemmän liittyy kulunut vuosi, puolitoista. Hävinnyt kyky luottaa, syntynyt usko siihen etten ole mitään. Osaa mitään. Että niin ne kaikki sanoo. Vika on minun. Kaikkeen siihen, mitä puolitoistavuotiseni pitää sisällään. Väärä luulo, sanovat. Mutta sitä ei ole helppo uskoa.

Ajatus töistä saa voimaan pahoin. Jaksanko? Pystynkö? En tiedä jollen yritä. Lintsari. Pelkään sen olevan sana, joka minuun liitetään.

Pyydän listaa töistä, joita poissaollessani, kahden kuukauden aikana, on joku ottanut tehdäkseen. Mikä on valmista, mikä kesken. Sitä en saa.

Pelottaa.