Kaikelle on vuosipäivänsä. Sillekin, kun eräs liehutukka vaelsi muistiinpanovälineet kainalossaan pitkin itäistä Suomea ja Venäjän Karjalaa keräten sekalaisia sointuja ja sanan säkeitä, joista suurin osa niitti kulttuuriperua suoraan Bysantin ajan tarinoista.
On sille syynsä, miksi itsenäisyyttä janoavassa, vasta kansallistunteen ja yhtenäiskulttuurin poliittisten etujensa ajohevoseksi tehtaileman fennomanian ja kansallisromantiikan liekittämässä maassa karelianismi meni perin nopeasti pois muodista.
Olihan se vähän noloa; yrittää olla suomalaistakin suomalaisempaa ja päätyä olemaan venäläisempiä kuin venäläiset itse.
Eikä viitsitä puhua siitäkään, miten Kalevala tarjoilee seikkaperäiset ohjeistukset siitä, miten vaimo tulee piestä; kehotetaan viemään sisätiloihin tai niin syvälle lepikkoon, ettei huuto ja mäiske häiritse naapureita.
Tässä suhteessa ei pojasta juuri polvi ole parannut.
Mutta annetaan sen nyt olla - ja päätetään Kalevalan päivä pieneen henkilökohtaiseen postikortinomaiseen poimintoon;
Luo'pa luoja luotuhuni,
Elä mielisuotuhuni;
Luotu luoksensa vetävi,
Mielisuotu survoavi.
Tuo Jumala tuota miestä,
Jonka sormukset sopisi,
Jonka kihlat kelpoaisi;
Joka naia nappajaisi,
Kotihinsa koppajaisi;
Jok' ei veisi viertämähän,
Panisi palontekohon.
