Aamuhetkinä ja iltojen pimeillä peilistäni tuijottaa naamataulu, jonka ulkopuolisen määritelmän, henkilökohtaisen kieliopin sekä käytännön politiikan tajun vuoksi - tai ansiosta - saan, saatan tahi joudun lukemaan kuuluvaksi hahmolle nimeltä aktivisti.
Pysäytä kadulla pari tusinaa tallaajaa, pyydä näitä määrittelemään ilmaisu tai nimike "aktivisti" - ja saanet soveliaan kirjavan otannan.
Osalle väestöstä olen sietämätön ituhippi, todellisuudesta vieraantunut herranterttu ja hyvinvointipentu, jolla ei ole elämässään tärkeämpää tekemistä kuin roikkua ikuisesti yliopistolla - tai kortistossa - ja kivittää siinä sivussa turkisliikkeiden ikkunoita, paasata suu vaahdossa veganismin autuaaksitekevästä vaikutuksesta ja matkustaa ympäri maailmaa laukussa aatteen tai ajatusmallin sijaan lähinnä pari polttopulloa, hupparia ja määrittelemätön halu riehua ja rällästää siksi, että mellakointi nyt vaan on niin siistiä.
Toiselle lohkolle taas edustan jotakin, johon suhtaudutaan varovaisen positiivisesti, mutta sopivasti varoen - oma selusta varmistaen; ettei nyt vaan luulla että minä olen niitä - sanoen, että enhän minä periaatteessa laittomuuksia hyväksy ja sillä lailla ja onhan niiden joukossa tietysti monenlaista väkeä, mutta periaatteessa ainakin osa on kyllä ihan hyvälläkin asialla. Että eihän se ilmastonmuutos nyt kai niin kiva asia ole ja kyllä jonkun pitää lapsiakin ajatella, kai se siis on hyvä että joku tekee jotakin, kunhan tekee sillä lailla mukavasti.
Kolmannelle joukkiolle lienen pääasiassa joku, joka sanoo ja tekee sen ja sellaisia asioita joita itsekin haluaisi, muttei syystä tahi toisesta voi tai tohdi. Joku, jolle kerrotaan monin sanoin, miten hyvä on että joku jaksaa, joku viitsii, joku uskaltaa - meidän kaikkien puolesta ja meidän kaikkien asialla. Yrittää, vaikka yritys olisi jo alkumetreillä tuhoon tuomittu. Joku, joka poimitaan tien varresta kyytiin ja ajetaan mielenosoituspaikalle syytäen saatteeksi kannustuksen sanoja, jolle näytetään peukaloa ohiajavan auton ikkunasta, kuiskataan sukukokouksessa että hyvää työtä teet, mutta eikö sinua koskaan pelota.
Ja se lämmittää; kannustus. Ituhippiä huutavan kansanosan lienee vaikea uskoa, miten usein ja yllättävissäkin yhteyksissä sitä kohtaa; suorina sanoina tai varovaisena hyväksyntänä. Lopettaminen - ajattelun, toiminnan, aktiivisuuden - ei ole minulle vaihtoehto. Se merkitsisi minuuden loppua; persoonan kuolemaa.
Siksi kannustava sana siellä, toinen täällä lämmittää. Kun moraalinen selkäranka ja henkilökohtainen etiikka pakottavat jatkamaan, antaa lisäpontta tietää, ettei toimi yksin, ei itselleen - vaan suuremman joukon äänitorvena. Suuremman hyvän puolesta. Muista en tiedä - mutta omassa aktivismissani egotrippailulle tai individualismille ei juuri ole tilaa. Olen, loppujen lopuksi - vain sanomani välikappale.
Aktivismin historia on pitkä. Eritoten ituhippiä ja kommarimokuttajaa huutavia haluankin muistuttaa sanan suomalaisesta etymologiasta: aktivisti tarkoittaa toki yhä suoran toiminnan kannattajaa ja/tai suoraa toimijaa - mutta täällä pohjoisessa käsite yhdistyi alunperin 1900-luvun alussa venäläistämistä vastustaneeseen liikkeeseen, jonka parista karattiin Saksaan sotilasoppiin ja muotouduttiin lopulta jääkäriliikkeeksi. Aktivistiksi kutsuttaessa kannan siis harteillani monenlaisten sukupolvien perua - valkoisesta jääkäristä 60-luvun Amerikan yliopistokampuksilla parempaa maailmaa vaatineisiin rakkauden lapsiin, kivääriin tarttuneesta rotuerottelun vastustajasta 90-luvun minkkihäkkien avaajiin.
Miettikääpä sitä.
Entäpä se Olkiluoto, jonka otsikossa mainitsen? Siirrytäänpä jo siihen.
Olkiluoto Blockade, ydinvoiman vastaisten kansanliikkeiden synnyttämä kokeilu ulkomailta tutusta joukkosaarron metodin käyttämisestä mielenilmaisun välineenä. En minä sinne riehumaan mennyt. En siksi, että poliisia on kiva kiusata ja sakkolaputkin kasvattavat mukavasti skeneuskottavuutta.
Menin, koska se mainittu moraalinen selkäranka niin vaati. Menin, sillä tiesin puhuvani yhä useamman suulla: neljässä vuodessa ydinvoiman kannatus on romahtanut 62%:sta 53%:n - ja tämä mittaus on ajalta ennen kahden uuden ydinvoimalaluvan rakentamista, ennen tietoja rakenteilla olevan Olkiluoto 3:n jätteen seitsenkertaisesta vaarallisuudesta suhteessa edellisiin voimaloihin, ennen Olkiluoto 3:n neljän vuoden myöhästymistä ja - toistaiseksi - kolmen miljardin euron lisälaskua, ennen voimalatyömaalta löydettyä runsasta tuhatta rakennusvirhettä ja vikaa.
Menin, Venäjän maastopalojen yhä riehuessa Chernobylin laskeuma-alueella. Menin, sillä en usko rakennusluvat myöntäneen hallituksen omistavan kristallipalloa, joka kykenisi takaamaan ettei Suomessa esiinny seuraavan 100 000 vuoden aikana maanjäristyksiä, maasto,- metsä- tai kiinteistöpaloja, tulvia, luonnonmullistuksia, poliittisen kentän painotusmuutoksia, ulkoisia tai sisäisiä konflikteja, geopoliittisen aseman muutoksia, rakennusmokia, inhimillisiä virheitä tai muunkaan sortin fiboja.
100 000 vuotta on pitkä lasku siitä hyvästä, että TVO tuli myyneensä taulunsa oikeille tahoille, joiden päitä eivät käännä uraanin maailmanmarkkinahinnan nousu, Arevan ansiot uraanilietevuotojen saralla tai äänestäjäkunnan vastustus suunnitella uraaniakaivantaa Natura-alueillemme.
Siksi menin. Ja mitä kohtasinkaan?
Ei riittänyt, että joukkoamme vahtimaan oli köyrätty puolen Satakunnan poliisit. Paikalle oli vihelletty myös rajavartiolaitos sekä Puolustusvoimat. Näiden vihreiden veikkosten mönkijät risteilivät maastossa ja miehittämätön tiedustelulennokki huristeli ilmatilaa valvomassa. Rauman poliisin tiedottaja Lars Grönroos vahvistaa lennokin paikallaolon - rauhanomainen mielenilmaus keski-ikäisine naisineen oli sille kuulemma sovelias testikenttä.
Sitä, kuka vihreät veikkoset lennokeineen paikalle kutsui, ei enää kerrottukaan: Olkiluodon voimala-aluetta hallinnoiva Teollisuuden Voima Oyj - tuttavallisemmin TVO - sanaili vastuun olevan poliisilla, poliisi TVO:lla. Yhtä kaikki - puolustusvoimain virka-apupyynnöstä Finavia sulki Porin ilmatilan. Vain muutaman hipin tähden.
Asetelma on silmiini suorastaan hellyttävä; puolen Satakunnan poliisit vellovat Olkiluotoon johtavilla teillä, joku isoksi kasvanut pikkupoika leikkii lennokillaan ja rajavartiolaitoksen kopteri lappaa lisäväkeä paikalle - ja kaikesta tästä huolimatta pieni, tässä nimettömäksi jätettävä autonominen aktiivisolu sai kaikessa rauhassa sompailla kahden kilometrin päähän voimalasta ja siirtyä vapaaehtoisesti maantielle odottelemaan poliisia.
Sinällään turvallisuuslapsuksessa ei ole mitään uutta - esimerkiksi Greenpeacen aktivistit vierailivat voimala-alueella viimeksi menneenä keväänä. Mutta jättää se aktiiviselle toimijalle ristiriitaisen tunteen poliisioperaation onnistumisesta: millä tolalla lie voimala-alueen turvallisuus tavallisena arkipäivänä?
Niitä kun mahtuu 100 000 vuoteen melko monta.
- - - - - - -
- Blogin kuvat: Indymedia
- Olkiluoto Blockade
- Blokkaus kuvissa
