Matkaltapalaajan omakuva

"Juna vapisee jalkojen alla
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
himmeän sinisessä yössä
sateen solistessa kadun asfalttiin
Havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
ja kaikki minussa huutaa miten olisi voinut olla
Ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt

Kamelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten
Huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku
Ja minä tiedän, että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä,
ja että minua odottavat
aurinko ja meri
siellä, missä en ole.

Aina siellä, missä en ole.

- Mika Waltari / Sinen yö
- - - - - - - - - - - - - -

Aina sama juttu.

Minä lihana olen takaisin Helsingissä, asunnon kivikohdun sisuksissa. Mutta kestää vielä monta iltaa, ennen kuin henki palaa kotiin sieltä, missä sen koti todellisuudessa on.

Tien päältä.

Kaukomaista, Saksasta ja Kuubasta

Siinä se nyt on. Julkisanana, pieni artikkelimme. Voiman sivuilla, sen uusimman numeron. Aina se elähdyttää, nähdä tekstinsä jossain - ja säästää itseään toteamalla etten jaksa jokaiselle erikseen avata Saksan matkaani; lukekaa lehdestä miten se meni, arvon herrasväki.

Ja Kuubaan
Kuuba. Edessä vain lyhyt matka, silti jotain, kauan suunnitelleelle. Muistelen olleeni noin 15 -vuotias, kun ensimmäisiä kertoja vastasin "minne tahtoisit ehdottomasti matkustaa?" -kysymyksiin "Kuuba". Aamu lähtöineen odottaa; rinkka nurkassa, odotus mielessä.

Kuuban tullessa puheeksi tapaa joku, vaiheessa tai toisessa, tuoda esiin myös sen toisinajattelijoiden tilan. Kaiken suhteellisuus: niin kriittisiä kuin yksilöt saavat ollakin, arvostella ja ruotia vallankumousta, tuovat aihetta sivuavat kokoukset tai järjestäytymisyritykset usein muassaan visiitin vankilaan. Ja kysymys kuuluu; miksei vallankumous salli poikkeavia näkemyksiä?

Ruotimatta syvemmälti todettakoon, että jokainen yhteiskunta pitää sisällään toisinajattelijoita: niitä, jotka ovat vastaan koko vallitsevaa järjestelmää ja niitä, jotka järjestelmän sisältä kritisoivat osia siitä tai tiettyä osaa harjoitetusta politiikasta. Vaan mikä on lopulta ero, Kuuban ja kotomaan välillä? Ns. markkinademokratiassa julkisesti järjestelmää vastaan olevat eivät päädy telkien taa, vaan marginalisointi hoidetaan taloudellisesti; valta on sillä, jolla on varaa työntää sanansa mediaan suurimmalla präntillä ja siten muokata yleistä mielipidettä. Ei se ole sen vaikeampaa - ja kysymys on lopulta keinojen aste-erosta. Harvoin tässä(kään) maassa toisin suuntautuvia sanoja päästetään valtalehtien sivuille - tai niihin suhtaudutaan asiaankuuluvalla vakavuudella.

Kuubassa toisinajattelija kompastuu usein ajatukseen liittoutumisesta satavuotisen vihollisvaltion kanssa; toisinajattelijasta tulee vihollinen tämän toimiessa symbioosissa vanhan vastaavan kanssa. Miten Suomessa? Toisinajattelija saa usein, näkemyksistään riippumatta, kuulla olevansa kommari - tai uudemman sanaston mukaan "anarkisti" tai vaikkapa "aktivisti". Kielellisen inflaation seurauksena näistäkin on muodostunut jo liki synonyymeja sille sanoista ja syytöksistä pahimmalle; "terroristi".

Yksipuoluejärjestelmä vastaan monipuoluejärjestelmä. Miten mikin niistä lopulta rakentuu; miten kukin maa omansa rakentaa? En usko sokean dogmaattisesti mihinkään itseisarvona, mutta vertailen mielessäni. Toisaalra Gore Vidal lausahti Yhdysvaltojen olevan lopulta kahden oikeiston muodostoma yksipuoluejärjestelmä. On monarkkeja, joita ei valita: Briteissä kuningatar nimittää tietyn määrän ylähuoneen edustajista, Belgiassa kuninkaalla on oikeus nimittää hallituksen päämies; näin ollen hallituksen johtohahmon valitsee kuningas, jota ei ole valitsijanvirkaansa äänestetty. Ja toisaalta Kuuban yksipuoluejärjestelmä on José Martín perintöä, jolla tavoiteltiin yhden puolueen muodostamista useista eri puolueista. On korruptoitunutta demokratiaa ja valistunutta diktatuuria, tässä järjestelmien viidakossa. Yhtä vieraantuneita silti kaikki, ihmisen alkuperäisistä lähtökohdista. Katsokaa simpanssilaumaa, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Tai niitä pieniä sirpaleita pitkin Papua-Uuden Guinean viimeisiä metsiä, joissa ihminen yhä on ihminen. Kaikessa raadollisuudessaankin.

Kehitysyhteistyön suhteellisuudesta

Kaikki on niin suhteellista. Uunituoreen kyselyn mukaan kuusi kymmenestä suomalaisesta haluaisi lisätä kehitysapua tuntuvasti - ja yhdeksän kymmenestä pitää kehitysyhteistyötä ylipäätään tärkeänä. Vaan mikä on valtiovallan tulkinta aiheesta? Tällä kertaa nokkela ajatus kuskata sattumalta tarpeettomiksi käyneet kalashnikovit Afganistaniin - kun sitä vielä niin kauniisti pyytävät sekä mainitun maan presidentti että vallan amerikkalainen kenraali. Kyllä kiitos ja kumarrus päälle, sanoo ministeri Häkämies. Pieni esimerkki ja yksityiskohta siinä sattumien ja huomioiden virrassa, joka tuo mieleen vain yhden ajatuksen; edes Neuvostoliiton vielä sijaitessa maailman kartalla ei tässä maassa oltu yhtä suomettuneita ja yhtä rähmällään yhteen ilmansuuntaan. Silloin pidettiin kirjaa kunkin Kremlin vierailuista ja kutsujen määristä - nyt samainen tukkimiehen kirjanpito mittaakin jo yhdysvaltain vierailukutsuja. Liekö nuoren kansakunnan epävarmuutta vai mitä, mutta omilla jaloillaan seisominen tuntuu Suomen 2000-luvun päivänpolitiikassa olevan liki mahdottomuus.

Nyökyttelyn tuoksinassa taisi unohtua sekin pikkuseikka, ettei Suomen laki salli asevientiä sotaa käyviin maihin. Uuden porvarillisen maanjärjestyksen vallitessa tämä kuitenkin lie mahdollista kiertää nimeämällä asevienti kehitysavuksi. Nyt puhutun 100 000 kalashnikovin arvo lahjoituksena olisi noin 30-80 miljoonaa dollaria. Tuleehan se edullisemmaksi kuin nostaa kehitysapu YK:n suosittelemaan 0,7%:n BKT:stä. Tuon summan jälkeen kun jäisi uupumaan vielä 300 miljoonan lisäinvestointi.

Fiksu ministeri siis säästää kansakunnan varoja ja rakentaa samalla vastuunsa tuntevana miehenä rauhaa Afganistaniin. Suomalaisissa pyssyissä kun on lisänä tietty erikoisominaisuus; niillä voivat ampua vain hyvät ihmiset ja niillä on mahdollista osua vain pahoihin ihmisiin.

Kiireinen viikonloppu: vähemmistöjä ja Hesarin korsetteja

Kiireinen viikonloppu. Joku voisi nimittää ajankäyttöäni skitsofreeniseksi, itse en ajanjaossani ristiriitoja näe. Jos Helsinki Priden päätöskulkue ja Tuska -festivaali sattuvat osumaan samalle ajanjaksolle, osallistun toki molempiin. "Mikäs siinä. Asusteet sopii molempiin", todettiin puolestani. Ja siinäpä se.

Korsettien keskellä soittaa myös bändejä
Viitteenä asusteista silti eritoten Hesarille kerrottakoon, että Tuskassa on kyse musiikkitapahtumasta; raskaan musiikin ystävät eivät kokoonnu Kaisaniemen puistoon keskinäisen muotinäytöksen vaan musiikin ja yleisen tunnelman houkuttelemina. En toki ole niin naiivi että kuvittelisin keskivertotoimittajan hoksaavan kirjoittaa muutaman rivin siitä, miksi se Emperorin keikka nyt on niin hieno juttu tai mikä pirskatti on Immortal, mutta hiukan objektiivisempaa otetta toivoisin silti. Vai saanko vastaisuudessa odottaa asiantuntevaa ja oivaltavaa raportointia myös Naisten Kympin ta Tangomarkkinoiden saralta? "Lenkkiasut valtaavat Helsingin katukuvan". "Seinäjoen katumiljöö täyttyy tanssikengistä ja kukkamekoista. Hyvä rouva, miksi ihmeessä olette pukeutunut niin kuin olette?

Helsinki Pride
Tapahtuman päätösmarssi keräsi noin 3000 osallistujaa. Se on kelpo luku. Kaivopuiston päätösjuhlassa perinteinen Asiallisen tiedon omena –tunnustuspalkinto myönnettiin tällä kertaa Vantaan kaupunginmuseolle sen Sateenkaari-Suomi –näyttelyn johdosta. Perinteisen Kunniarotan - antipalkinto, joka myönnetään taholle joka syystä tai toisesta on vaatinut seksuaalivähemmistöjä pysymään piilossa - myöntämisen sijaan Seta nuhteli pikku ”rotanpoikasilla” niitä, jotka tällä kertaa olivat ansioituneimmin kritisoineet tai rajoittaneet vähemmistöjen näkyvyyttä. Palkinnon saivat muusikko Sakari Kuosmanen kehotettuaan seksuaalivähemmistöjä menemään "takaisin kaappiin”, MTV3 Max jolla mainoskampanjan mukaan ei esiinny seksuaalivähemmistöjä sekä Turun Sanomat, jonka kolumnin mukaan homojen liika näkyvyys vaaransi Euroviisuhengen. Omansa saivat oikeutetusti myös Norra svenska församlingin vt. kirkkoherra Torsten Sandell kiellettyään sateenkaarimessun järjestämisen Tuomiokirkon tiloissa sekä Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan seurakuntaneuvosto, joka veisasi viis kirkkoherransa päätöksestä ja esti messun järjestämisen Vantaan Pyhän Laurin Kirkossa.

Miksi naistenlehtiä myydään tisseillä?
Uskonnolliselta ryhmittymältä kykenen, oli se loogista tai ei, ymmärtämään ahdasmielisyyden hiukan paremmin kuin ns. normikansalaisen taholta. En hyväksymään, mutta ymmärtämään; kun oma vakaumus ajaa ja rajoittaa, ovat silmälaput usein tiukassa. Ryhmästä poikkeaminen, yleisen ajatusmallin haastaminen tai omista lähtökohdista ponnistava, kriittinen ajattelu ovat tiukan ryhmäkurin alla haaste monelle. Mutta kun kummalliseen ahdasmielisyyteen - edes leikillisyyden varjolla - kapsahtaa markkinataloutta osaltaan edustava kaupallinen kanava, ollaan pyörteisillä vesillä.

Ajatus kanavan mainostamisesta "seksuaalivähemmistövapaana" kalskahtaa läntisessä mainosyhteiskunnassa elävän naisen korviin perin hassulta ja yllyttää väkisinkin pieneen ajatusleikkiin. Tavallisena heteronpulliaisena olen silloin tällöin ihmetellyt, miksi naisille suunnatut lehdet, vaatekatalogit ja kosteusvoidemainokset täyttyvät vuosi toisensa jälkeen perin vähäpukeisista naisista? Käsi ylös - kuka viimeksi bongasi Cosmopolitanin kannesta paidattoman miehen? Entä kuka pienissä vaatteissa hymyilevän tissi-ihmeen? No sitä minäkin. Entä kuka ei huomaa tai hahmota asiassa mitään hassua? Sitähän minäkin. Entä kuka viimeksi huomasi Tekniikan maailman tai sopivan autolehden kannessa keikistelevän uimapukumiehen? Niin - sitähän minäkin.