Siinä se nyt on. Julkisanana, pieni artikkelimme. Voiman sivuilla, sen uusimman numeron. Aina se elähdyttää, nähdä tekstinsä jossain - ja säästää itseään toteamalla etten jaksa jokaiselle erikseen avata Saksan matkaani; lukekaa lehdestä miten se meni, arvon herrasväki.
Ja Kuubaan
Kuuba. Edessä vain lyhyt matka, silti jotain, kauan suunnitelleelle. Muistelen olleeni noin 15 -vuotias, kun ensimmäisiä kertoja vastasin "minne tahtoisit ehdottomasti matkustaa?" -kysymyksiin "Kuuba". Aamu lähtöineen odottaa; rinkka nurkassa, odotus mielessä.
Kuuban tullessa puheeksi tapaa joku, vaiheessa tai toisessa, tuoda esiin myös sen toisinajattelijoiden tilan. Kaiken suhteellisuus: niin kriittisiä kuin yksilöt saavat ollakin, arvostella ja ruotia vallankumousta, tuovat aihetta sivuavat kokoukset tai järjestäytymisyritykset usein muassaan visiitin vankilaan. Ja kysymys kuuluu; miksei vallankumous salli poikkeavia näkemyksiä?
Ruotimatta syvemmälti todettakoon, että jokainen yhteiskunta pitää sisällään toisinajattelijoita: niitä, jotka ovat vastaan koko vallitsevaa järjestelmää ja niitä, jotka järjestelmän sisältä kritisoivat osia siitä tai tiettyä osaa harjoitetusta politiikasta. Vaan mikä on lopulta ero, Kuuban ja kotomaan välillä? Ns. markkinademokratiassa julkisesti järjestelmää vastaan olevat eivät päädy telkien taa, vaan marginalisointi hoidetaan taloudellisesti; valta on sillä, jolla on varaa työntää sanansa mediaan suurimmalla präntillä ja siten muokata yleistä mielipidettä. Ei se ole sen vaikeampaa - ja kysymys on lopulta keinojen aste-erosta. Harvoin tässä(kään) maassa toisin suuntautuvia sanoja päästetään valtalehtien sivuille - tai niihin suhtaudutaan asiaankuuluvalla vakavuudella.
Kuubassa toisinajattelija kompastuu usein ajatukseen liittoutumisesta satavuotisen vihollisvaltion kanssa; toisinajattelijasta tulee vihollinen tämän toimiessa symbioosissa vanhan vastaavan kanssa. Miten Suomessa? Toisinajattelija saa usein, näkemyksistään riippumatta, kuulla olevansa kommari - tai uudemman sanaston mukaan "anarkisti" tai vaikkapa "aktivisti". Kielellisen inflaation seurauksena näistäkin on muodostunut jo liki synonyymeja sille sanoista ja syytöksistä pahimmalle; "terroristi".
Yksipuoluejärjestelmä vastaan monipuoluejärjestelmä. Miten mikin niistä lopulta rakentuu; miten kukin maa omansa rakentaa? En usko sokean dogmaattisesti mihinkään itseisarvona, mutta vertailen mielessäni. Toisaalra Gore Vidal lausahti Yhdysvaltojen olevan lopulta kahden oikeiston muodostoma yksipuoluejärjestelmä. On monarkkeja, joita ei valita: Briteissä kuningatar nimittää tietyn määrän ylähuoneen edustajista, Belgiassa kuninkaalla on oikeus nimittää hallituksen päämies; näin ollen hallituksen johtohahmon valitsee kuningas, jota ei ole valitsijanvirkaansa äänestetty. Ja toisaalta Kuuban yksipuoluejärjestelmä on José Martín perintöä, jolla tavoiteltiin yhden puolueen muodostamista useista eri puolueista. On korruptoitunutta demokratiaa ja valistunutta diktatuuria, tässä järjestelmien viidakossa. Yhtä vieraantuneita silti kaikki, ihmisen alkuperäisistä lähtökohdista. Katsokaa simpanssilaumaa, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Tai niitä pieniä sirpaleita pitkin Papua-Uuden Guinean viimeisiä metsiä, joissa ihminen yhä on ihminen. Kaikessa raadollisuudessaankin.
No comments:
Post a Comment