Tänään tunnen, jälleen, vanhenneeni. Ennen aikojani. En hyvällä tavalla, en viisastuen, en uusia näkökulmia saaden, en löytäen tai arvostaen. Vain kyynistyen, väsyen, nähden liikaa ja liiankin tarkkaan.
Sama ympyrä, kehä, rata, kiertää itseään uudelleen ja uudelleen. Samat kilometripylväät saman tien pielissä, samat maamerkit samoin tarkoituksin. Ei saisi tai pitäisi valittaa, tuntea näin - Afrikassa niillä on vielä huonommin, mutta mitä tehdä jos maasto rintalastan alla on yhtä suurta afrikkalaista kuivakautta nälänhädällä ja koleraepidemialla? Tai paremmin, osuvammin ilmaistuna aikaa epidemian ja nälän niiton jälkeen: kun jäljellä on vain hiekka, ruumiit ja muisto jota kukaan muista.
Sanovat, että ulkopuolelta, kauempaa näkee asiat usein selvemmin. Kenties. Enkä minä pidä siitä mitä näen. Otan mieluummin luottamuksen sileästä turkista pitävän otteen ja taitan sen niskan sormieni väliin. Naps - mitä jää jäljelle?
Into, mihin lie menit. Asioihin ja ihmisiin, tekemiseen ja tuntemiseen. Mihin katosi lapsi, mistä tuli tilalleni tämä itsensä sivuun nostanut ja pois luovuttanut vanhus?
No comments:
Post a Comment