Matkasanoja, pieniä loitsuja, pieniä unia

Usein se on sanottu, vaan lausuttakoon yhä uudelleen;
matka tuo kappaleen likemmäksi itseä.

Ei kaukomaa vie kauas, ei maailmaa toiseksi taio.

Itsen se vain tuo likemmäs. Oikoo pois, arjen verhot, peittämästä. Näyttää selkeämmin; tarkemmin kuin kodin peili koskaan voisi.

Joskus liiankin.

Vaatii sisua, katsoa takaisin. Suoraan ja räpyttelemättä.

Siinäpä maailman enemmistön pelko. Ei murtovaras tai tuhotulva, tulipalo tai tuntematon murhamies. Vaan itse.

Kysymyksiä, joiden vastaukset mieli tietää, mutta pienuuteensa pakenee; ei uskalla myöntää, vielä vähemmän toimia. Peittää korvat, kun yö huutaa vastaan. Väittää, ettei kuule. Elää muille, kun ei itselleen uskalla.

Mukavuudenhalusta. Miellyttämisenhalusta. Kun on ollut tapana. Älä keikuta venettä; pienet aallot voi teeskennellä pois, isommista jo tulisi märkä syli.
Meillä on kaikki hyvin. Ei puhuta siitä nyt. Tähänkin asti tämä on toiminut.

Halveksittavaa.

Pystypäin ja yksin; itsensä, mieluummin. Itsensä myynyt tietää aina huoraavansa. Vaikka silmät kiinni teeskentelisikin.

* * * *

Mieli tuo. Kutoo, kehrää, kokoaa. Yön laskeutuessa, vuorovesien laskiessa, jättäessä merenpohjan tummaksi kävellä. Maailman nukkuessa sykkeen kuulee selkeämmin.

Kun melkein taittaa niskansa, louhikkoa kiivetessään, aaltojen rajaa tavoittaessaan, majakan hahmon valvoessa yllä. Euroopan läntisin kärki - kuin hakisi mielelle rajoja kartan viivoilta.

Sitä tervehtii Atlanttia, kylmää jättiläistä; toista samanlaista. Hiukset, aina säntilliset, tuulen uudelleen solmimina. Puhuri iholla kuin kosketus, kauan sitten.