60- ja 70- lukujen taitteessa Suomen työvoimallisella kentällä eivät juhlaviirit liehuneet. Töitä ei ollut - tai sitten ne olivat ojankaivuun ja käpyjen keruun henkisinä perillisinä toteutettuja työllistämistöitä, pääosin kompassin oikealla laidalla sijainneiden puolueiden urheita mutta todellisuudesta vieraantuneita pyrkimyksiä kansakunnan pelastamiseksi pakkotöiden voimalla.
Samaa mentaliteettia voidaan nähdä 2000-luvun Suomenkin työharjoittelu-, kurssitus- ja perusturvaleikkuupolitiikassa, mutta se on jo toinen tarina.
Tämän kertomuksen pääosaa kun näyttelevät ne suomalaiset, jotka töiden puutteessa muuttivat maasta. Pakkasivat kimpsunsa, kampsunsa ja kakaransa ja suksivat Ruotsiin leveämmän leivän toivossa.
Kaikilla kotoutuminen uuteen yhteiskuntaan ei uponnut voittoputkeen. Alkoholismista tuli suomalaispainotteisten lähiöiden kansantauti, sen sivuvaikutuksista ja oheisoireista ruotsalaisten sosiaalityöntekijöiden ja järjestyspoliisin arkipäivää. Kantaväestö valitti asutusalueiden arvon laskusta. Suomalaislähiöille vakiintui se kuulu nimikin: sikalat. Svinalängorna.
Spekuloida voidaan sillä, mikä tähänkin johti. Kukaties se oli juurettomuuden tunne, huonona jatkunut taloudellinen tilanne, toiveiden särkymisestä kasvanut, lasipohjaisesta astiasta virrannut korvikemaailma. Ehkä Ruotsissa ei osattu kotouttaa. Osa lähtijöistä oli niitäkin, joille kotimaasta ei töitä löytynyt jo olemassaolevien ongelmien vuoksi; juopon hitsarin liian monet potkut ajoivat uusille apajille.
Susanna Alakoski raapaisi kasaan ajanjaksoa fiktiivisen tarinan kautta kuvaavaan, pystinkin napanneen ja nyt Sovinto -nimikkeellä elokuvaksi kääntyneen romaaninsa Sikalat. Miljöönä se käsittelee Ystadilaiseen Fridhem -lähiöön 1960- ja 70-lukujen taitteessa suurin toivein ja promillehuuruisin tuloksin asettuvaa suomalaissiirtolaisten perheyksikköä ja sen vetisistä lähtökohdista luokkaretken, klassresan, kautta ponnistavan siirtolaisten tyttären sinuiksi tuloa menneisyytensä kanssa. Tarina on rankemmalla puolella, mutta enemmän luotaava kuin ahdistava.
Tässä itsessään ei ole mitään erikoista. Kansallista menneisyyttä on ennenkin peilattu henkilökohtaisten tarinoiden kautta ja niistä on keitetty monenlaista fiktiota.
Mielenkiintoisinta oli elokuvan tiimoilta selailemani keskustelupalstojen kansalaispalaute.
"Ihmettelen, miksei tätä elokuvaa kutsuta rasistiseksi. Eikös tällaiset stereotypiat ole sitä aina?"
"Valitettavasti ruotsalaisille suomalainen kelpaa vain väkivaltaisena juoppona. Tuskin Ruotsissa olisi roolia tasapainoisesta suomalaisesta pidetty kovinkaan uskottavana."
"Alakoski tietää, mistä narusta vetää. Hän tietää, että ruotsalaiset katsovat mielellään rappiokuvauksia juuri suomalaisista. Omistaan ei niinkään."
"Inhoan tällaisia leffoja. Annetaan vanhan kuvan antamista ja tylytystä."
"Miksi teokset joissa on paha suomalaisen looseri saavat aina näin paljon huomiota?!"
Ja tämä oli kilteimmästä päästä. HS:n palstoilla nyt kuitenkiin surffailtiin.
Miten tätä sitten tulkita. Maahanmuuton parjaamisen kulta-aikoina muistutus suomalaisten kuonolleen menneestä kotoutumisesta saattavat olla joillekin ikäviä yksityiskohtia kansakunnan lähihistoriasta. Yleinen häpeä, savisaappaisen ja savutupaisen Suomen kansallistauti kuvitteellisen sivistys-Euroopan edessä se toinen; "mitä ne tämänkin jälkeen meistä ajattelee?" Nuorilla kansakunnilla on usein tarve kiillottaa kylkiään ja piilotella historiansa harvahampaisemmat hetket liiterin taakse; siitähän se kummunnee, tälläkin kertaa.
Vai eikö omaa historiaa toisaalta tunneta riittävän hyvin, jotta siihen osattaisiin suhtautua edes parahultaisen objektiivisesti?
Olennaisin ero lienee kahden mainitun kansakunnan tavassa katsoa ja painottaa. Heitän loppuun arveluun ja analysointiin pohjaavan pohdintokotin:
svenski katsoo alkoholismia kaikessa rujoudessaan, ilmiönä, tautina - vaan ei automaattisena kansallispiirteenä. Lähiöalueiden kokoisena osa-aikaruttona se antaa tilaisuuden itseruoskinnalle ja peilaamiselle; missä sosiaalityöntekijämme ja järjestelmälle meni vikaan, oli kyvytön ratkomaan ja auttamaan. Kun svenski katsoo yhteiskunnan vastuuta, näkee suomalainen konttaavan yksilön.
Nykyäänhän on jälleen perin muodikasta muistuttaa yksilön "vastuusta itsestään" ja kutsua mitä rujoimpia perusturvaleikkauksia "kannustimiksi".
No comments:
Post a Comment