Lähihistorian häpeä, suomalainen kotoutuminen ja alkoholin sikamainen paine

60- ja 70- lukujen taitteessa Suomen työvoimallisella kentällä eivät juhlaviirit liehuneet. Töitä ei ollut - tai sitten ne olivat ojankaivuun ja käpyjen keruun henkisinä perillisinä toteutettuja työllistämistöitä, pääosin kompassin oikealla laidalla sijainneiden puolueiden urheita mutta todellisuudesta vieraantuneita pyrkimyksiä kansakunnan pelastamiseksi pakkotöiden voimalla.

Samaa mentaliteettia voidaan nähdä 2000-luvun Suomenkin työharjoittelu-, kurssitus- ja perusturvaleikkuupolitiikassa, mutta se on jo toinen tarina.

Tämän kertomuksen pääosaa kun näyttelevät ne suomalaiset, jotka töiden puutteessa muuttivat maasta. Pakkasivat kimpsunsa, kampsunsa ja kakaransa ja suksivat Ruotsiin leveämmän leivän toivossa.

Kaikilla kotoutuminen uuteen yhteiskuntaan ei uponnut voittoputkeen. Alkoholismista tuli suomalaispainotteisten lähiöiden kansantauti, sen sivuvaikutuksista ja oheisoireista ruotsalaisten sosiaalityöntekijöiden ja järjestyspoliisin arkipäivää. Kantaväestö valitti asutusalueiden arvon laskusta. Suomalaislähiöille vakiintui se kuulu nimikin: sikalat. Svinalängorna.

Spekuloida voidaan sillä, mikä tähänkin johti. Kukaties se oli juurettomuuden tunne, huonona jatkunut taloudellinen tilanne, toiveiden särkymisestä kasvanut, lasipohjaisesta astiasta virrannut korvikemaailma. Ehkä Ruotsissa ei osattu kotouttaa. Osa lähtijöistä oli niitäkin, joille kotimaasta ei töitä löytynyt jo olemassaolevien ongelmien vuoksi; juopon hitsarin liian monet potkut ajoivat uusille apajille.

Susanna Alakoski raapaisi kasaan ajanjaksoa fiktiivisen tarinan kautta kuvaavaan, pystinkin napanneen ja nyt Sovinto -nimikkeellä elokuvaksi kääntyneen romaaninsa Sikalat. Miljöönä se käsittelee Ystadilaiseen Fridhem -lähiöön 1960- ja 70-lukujen taitteessa suurin toivein ja promillehuuruisin tuloksin asettuvaa suomalaissiirtolaisten perheyksikköä ja sen vetisistä lähtökohdista luokkaretken, klassresan, kautta ponnistavan siirtolaisten tyttären sinuiksi tuloa menneisyytensä kanssa. Tarina on rankemmalla puolella, mutta enemmän luotaava kuin ahdistava.

Tässä itsessään ei ole mitään erikoista. Kansallista menneisyyttä on ennenkin peilattu henkilökohtaisten tarinoiden kautta ja niistä on keitetty monenlaista fiktiota.

Mielenkiintoisinta oli elokuvan tiimoilta selailemani keskustelupalstojen kansalaispalaute.

"Ihmettelen, miksei tätä elokuvaa kutsuta rasistiseksi. Eikös tällaiset stereotypiat ole sitä aina?"

"Valitettavasti ruotsalaisille suomalainen kelpaa vain väkivaltaisena juoppona. Tuskin Ruotsissa olisi roolia tasapainoisesta suomalaisesta pidetty kovinkaan uskottavana."

"Alakoski tietää, mistä narusta vetää. Hän tietää, että ruotsalaiset katsovat mielellään rappiokuvauksia juuri suomalaisista. Omistaan ei niinkään."

"Inhoan tällaisia leffoja. Annetaan vanhan kuvan antamista ja tylytystä."

"Miksi teokset joissa on paha suomalaisen looseri saavat aina näin paljon huomiota?!"

Ja tämä oli kilteimmästä päästä. HS:n palstoilla nyt kuitenkiin surffailtiin.

Miten tätä sitten tulkita. Maahanmuuton parjaamisen kulta-aikoina muistutus suomalaisten kuonolleen menneestä kotoutumisesta saattavat olla joillekin ikäviä yksityiskohtia kansakunnan lähihistoriasta. Yleinen häpeä, savisaappaisen ja savutupaisen Suomen kansallistauti kuvitteellisen sivistys-Euroopan edessä se toinen; "mitä ne tämänkin jälkeen meistä ajattelee?" Nuorilla kansakunnilla on usein tarve kiillottaa kylkiään ja piilotella historiansa harvahampaisemmat hetket liiterin taakse; siitähän se kummunnee, tälläkin kertaa.

Vai eikö omaa historiaa toisaalta tunneta riittävän hyvin, jotta siihen osattaisiin suhtautua edes parahultaisen objektiivisesti?

Olennaisin ero lienee kahden mainitun kansakunnan tavassa katsoa ja painottaa. Heitän loppuun arveluun ja analysointiin pohjaavan pohdintokotin:
svenski katsoo alkoholismia kaikessa rujoudessaan, ilmiönä, tautina - vaan ei automaattisena kansallispiirteenä. Lähiöalueiden kokoisena osa-aikaruttona se antaa tilaisuuden itseruoskinnalle ja peilaamiselle; missä sosiaalityöntekijämme ja järjestelmälle meni vikaan, oli kyvytön ratkomaan ja auttamaan. Kun svenski katsoo yhteiskunnan vastuuta, näkee suomalainen konttaavan yksilön.

Nykyäänhän on jälleen perin muodikasta muistuttaa yksilön "vastuusta itsestään" ja kutsua mitä rujoimpia perusturvaleikkauksia "kannustimiksi".

"Akat hiljaa" ja muita suomalaisia kulttuuripoimintoja

Uudenvuoden aattona 2009 koettiin Sellossa kappale liki täydellistä kotoutumista suomalaisen perhe- ja mieskulttuurin saloihin; muutakaan en kykene sanomaan selaillessani tapauksen tutkinnasta raportoivaa päivän journalismia vuoden kääntyessä ihanaksi toukokuun illaksi 2010. Entisen naisystävänsä ja muutaman oheisnumeron ampuneen Ibrahim Shkupollin luetellaan olleen sairaalloisen mustasukkainen, omistushaluinen eron jälkeenkin ja uhkailleen naisystäväänsä toistuvasti jo suhteen kuluessa. Tuttua kauraa - näillä leveysasteilla.

Suomalainen kunniaväkivalta tulee yleensä raportoiduksi - jos siitä nyt ylipäätään tullaan viranomaisille ilmoittaneeksi - lähisuhde- tai perheväkivaltana. Siitä mitä ilmoitetaan, puhuu poliisin vuositilasto omaa kieltään. Yleisimmin, tilaston mukaan, lasta lyö yleensä nainen (siinä teille, jotka ajattelitte ryhtyä vinkumaan jotakin feminismimytologiaa), naista mies ja miestä toinen mies. Seuraava sukupolvi toistaa menestyksekkäästi oppimaansa karusellia.

Miesten välisessä väkivallassa on kaupantekijäisiksi yleensä mukana kulttuurillinen tekijä, joka pitää puolustuskyvytöntä - siis miestä, joka ei vastaa fyysiseen väkivaltaan lyömällä takaisin - heikkona yksilönä; neitimiehenä, heikkona miehenä tai muuna ihme homona. Kahta neidimpi on mies, joka menee ja ottaa pataansa naiselta - ja vielä tunnustaa sen ääneen. Mitä sopii odottaa kulttuuripiirissä, jossa jääkiekkokin on "neitikiekkoa" heti kun kaukalossa pelataan enemmän kuin tapellaan?

Miesten naisiin(sa) kohdistamassa väkivallassa taas tapaa korostua kulttuurin kunnia-ajattelu; "jos en minä niin ei sitten kukaan". Suomessa kuolee - jälleen poliisin tilaston mukaan - perheväkivallan seurauksena vuosittain keskimäärin 27 naista. Parisuhteen piirissä myös raiskataan tuhansia naisia ja lähes joka kolmas nainen kokee fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailemista jonkin suhteensa aikana. Syynä suurimmalle osalle veriteoista on mustasukkaisuus - ja suurin osa teoista tehdään erotilanteen yhteydessä tai eron jälkeen.

Naisten miehiin(sä) kohdistama väkivalta on prosentuaalisesti vähemmistöluokassa, mutta merkityksensä painolastissa se ei häviä vastaparilleen. Päinvastoin; voitaisiin jopa arvella, että naisten jonkin verran kasvanut osuus nyrkinheiluttajien ryhmässä kertoo omaa kieltään siitä, miten perinteisesti heikompi sukupuoli on ryhtynyt omaksumaan väkivallan kulttuuria sen sijaan, että vankempi astia huomaisi asioita olevan mahdollista ratkaista myös ilman pataan pistämistä. Toinen kumma kulttuuripiirre löytyy tämänkin matsaamisen parista; perinteinen sovinismiin taipuvainen ajattelumalli tapaa pitää naista esimerkiksi luonnostaan parempana vanhempana, ja kallistaa vaa'an siten usein esimerkiksi huoltajuuskiistoista naisen hyväksi - vaikka tämä nyt sattuisikin olemaan väkivaltaan taipuvainen.

Perheväkivaltaa esiintyy tasaisesti kaikissa sosiaaliluokissa, mutta poliisi kutsutaan herkemmin hätiin alimpien sosiaaliryhmien pariin: matalamman vuokratason alueilla ei kulisseilla ole niin väliä. Vuositasolla poliisi saa noin 50 000 kotihälytystä, joista kolmannes sisältää perheväkivaltaa. Eipä silti riemastuta: vakavastakin perheväkivallasta poliisin tietoon tulee kaikkiaan noin 10%. Lasten pahoinpitelyrikoksissa tilanne on vieläkin heikompi; ketjun heikoin lenkki korjaa lopulta onnellisen perheen koko sadon.

Jaa mikäkö sitten teki Shkupollin tapauksesta kotoutumisen riemuvoiton? Pääasiassa nämä seikat: sairaalloisen omistushalun ruokkima uhkailu, kunniasyistä suoritettu naisentappo sekä teon päätteeksi suoritettu itsemurha. Albaniassa kun kunniaväkivalta on perinteisesti miesten välinen asia, johon ei akkoja sotketa: tapellaan ja tapetaan keskenään ja kannetaan teon seuraukset pää pystyssä, ilman itsemurhia; olennainen osa kunnian ja miehisyyden lunastamista kun on, että laillisista seuraamuksista piittaamatta pestään kunnia tarpeellisin väkivallan teoin. Mies miestä vastaan ja silleen. Lokaaliin ajattelumalliin ei kuulu entisen akan tappaminen; ennemmin otetaan kunniasyistä henki vaikkapa naisen uudelta mieheltä. Samaten vieras on itsemurha teon päätteeksi: sehän olisi vastuun pakenemista, neitimieheilyä.

Täydellinen Shkupollin teko ei kuitenkaan ollut; täyttääkseen suomalaisen kunniaväkivallan vaateet henkirikosta ei missään nimessä olisi tullut suorittaa käsiaseella eikä julkisella paikalla. Täydellinen suomalainen kunniamurha edellyttää työkaluksi metsästysasetta ja tekopaikaksi lainarahoitteista omakoti- tai pientaloa. Kulissien takaa kuuluu kummia - ja käsiaseiden sijasta tappovälineiden kakkospaikkaa pitävät vuodesta toiseen metsästysaseet, joiden kotona säilyttämistä ei rohkene kyseenalaistaa yksikään kukkahattutäti, ministeri tai pasifismin sanakirjasta löytänyt ituhippi. Maassa maan tavalla, niinku.