Elämää on tämäkin - ja kuinka pitkään?

Sorruin pseudotieteellisen hupitietoyhteiskunnan houkutuksiin. Asetin elämäntapani testin.

Syksyn uutuusohjelman pyhän ja oikeellisen elinkaaren mittaa mittovan laskuaparaatin mukaan elän nykyisillä elintavoillani 87 -vuotiaaksi.

Ajatus on samaan aikaan hykerryttävä ja pelottava.

Päihdeongelma? Tuossa on ovi kadulle, ole hyvä

Opetusministeri Sari Sarkomaa (kok) heitti eilen tiskiin uuden yllätyssektorin. Valitettavasti tämä ei ollut yhtä harmiton ylläri kuin ennen muinoin Onnenpyörästä paljastuneet tuulipuvut ja risteilyliput.

Sarkomaan esitys oli suunnitelma erottaa päihdeongelmaiset opiskelijat sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksista; ministeri Sarkomaan mukaan koulujen tulisi voida erottaa opiskelijat, joiden päihderiippuvuus voi heidän työllistyttyään vaarantaa potilasturvallisuuden. Populismia parhaimmillaan; sen sijaan, että puututtaisiin terveydenhoitoalan yhä paisuvaan resurssipulaan ja palkkaukseen tai nuorten päihdehuollon jamaan, esitetään ratkaisuksi ihmisten syrjäyttämistä ehdoin tahdoin. Näyttäähän se hyvältä otsikoissa, moinen ehdottomuus; kenties rouhaisee jopa pari äänestäjää Perussuomalaisten äänestäjäkaukalolta.

Päihdeongelmat ovat asia, jota ei poisteta tai ratkaista lakaisemalla se maton alle. Oppilaitosten piirissä yksilön ongelmiin kyetään vielä puuttumaan ja ryhtymään tarvittaviin jatkotoimenpiteisiin. Hyvää lupaa sekin, että tällaisessa tapauksessa kyseessä oleva nuori on vielä kiinni yhteiskunnassa; hän ei ole syrjäytynyt ja on omannut riittävästi aktiivisuutta hakeutua opintojen pariin.

Huumeongelma ei ole yksittäinen, rajattu ongelma. Päihdeongelmaisen henkilön taustalla vaikuttavat usein muut seikat; perhe-, mielenterveys- tai talousongelmat. Päihdeongelma syntyy harvoin tyhjästä.
Vaikeuksiin ajautunutta ei tule ehdoin tahdoin ja väkisin syrjäyttää yhteiskunnan piiristä - se ei aja kenenkään etuja. Se on klikki, joka palaa bumerangina heittäjänsä käteen. Syrjäytyminen heijastuu suoraan rikostilastoissa ja muissa yhteiskunnalle koituvissa lisäkuluissa.

On pöyristyttävää, miten Kokoomus yrittää kannustaa populismikampanjaansa uuteen nousuun lehtiotsikoissa esiintyneiden insuliinisurmaajien kustannuksella. Toki se näyttää uutislähetyksessä raflaamammalta kuin vaalilupausten pitäminen: mihin unohtuivat palkankorotukset ja resurssipulan korjaaminen? Miksi se nyt yritetään hukuttaa tämän populismikampanjan alle? Kenties siksi, ettei Kokoomuksella ole aikomustakaan korjata varsinaista ongelmaa.

Lisäksi esitys jättää turhan monia kysymyksiä auki.
Tuomarin rooli halutaan sälyttää oppilaitosten kontolle; niiden asiaksi esityksessä jäisi selvittää ja määrittää huumeongelma. Miten päihdeongelmaiset aiottaisiin esiin poimia: kuka kustantaisi laajamittaiset huumetestit kaikissa sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksissa? Kuka määrittäisi huumeongelman: marisätkä kuukaudessa tietää lähtöä tien päälle, mutta alkoholia saisi lie kaataa kurkkuunsa useamman kerran viikossa?

Entä mitä tapahtuu koulusta potkaisemisen jälkeen: millaisia resursseja Sarkomaa aikoo suunnata siihen, että nämä nuoret saavat jatkohoitoa ja pääsevät takaisin yhteiskunnan pariin? Päätellen siitä, että jo päihdeongelman selvittäminen ja määrittäminen jätetään esityksessä oppilaitosten harteille - ei minkäänlaisia.

Kuluvan päivän alussa, Aamu tv:n lähetyksessä, Sarkomaa esitti alan oppilaitoksessa opiskeluoikeutensa menettäneiden jatkohoidoksi näiden ohjaamista "oikealle alalle". Mikä tämä ala olisi? Missä piilee päihdeongelmaisten oma oppilaitos?

Näyttää siltä, että Kokoomuksen mukaan päihdeongelmaa ei ratkaista tarjoamalla yksilölle mahdollisuutta kuntoutua - vaan ongelma ratkaistaan poistamalla yksilö.

Suomenlinnan kallioilta, ajan ääriltä

Kävin viikonloppuna paikoissa, joista osa vei takaisin johonkin josta ei koskaan lähtenytkään. Niistä kenties vielä joskus, nyt vain toisesta. Tai ehkä kolmannesta.

Lauantai. Suomenlinna. Tapaamisen jälkeen, josta voisi olla montaa mieltä. Minä pidän sen mielen itselläni; oma valintani, monessa suhteessa.
Hiljainen hetki kalliolla. Kirja sylissä. Pidän joistakin paikoista vasta sitten, kun ihmisten virrat ovat ne jättäneet. Suomenlinna on yksi niistä.

Selasin kirjaa, annoin sivujen viedä syksyiseen Ruotsiin. Nukuin hetken väsymystä pois, kallion notkelmassa, auringonläikässä. Saman tein, vahingossa, Hangossa seuraavana päivänä. Luomeni ovat raskaammat kuin jaksan tiedostaa.

Itse asiaa en jaksanut miettiä, kummallakaan kalliolla. En antanut itseni. Se on päätetty, ja minä elän sen päätöksen mukaan.

Sen sijaan katselin hetken kauempana itsestäni istuvaa vanhempaa naista. Kallion kärjellä, itsekseen, laukku vieressä. Pitkä, hoikka, hiukset harmaina ajasta. Katse kauas suunnattu. Ja itsekseen.
Mietin, katsonko oikeastaan häntä vai itseäni tulevaisuudessa.

- - - - - - - - - - -
"minä muistan kuvat
minä muistan sanat
ihmisten äänet
minä muistan suuren pienuuteni

ja katson suoraan aurinkoon
se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä
katson kuiluun sisälläni
ei porttia, ei ikkunaa
ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää
vaik´ eletty on puoli elämää"

Verisistä viikonpäivistä, karkotuksista ja mielenosoittamisesta

Oliko tv auki viime tiistaina? Toivottavasti myös oikean kanavan kohdalla. Ykköskanavaisen näyttämä kokoperheen elokuvan Bloody Sundayn soisi osuvan monen silmiin; ihan notta muistuttamaan näkökulmasta jos toisestakin, tässä terroristiretoriikan ja mieltäolemisen maailmankaikkeudessa.

Jos yleistiedossa uupuu, tiivistettäköön tarinan pitävän sisällään kappaleen lähihistoriaa: sunnuntaina 1972 Britannia kielsi rauhanomaisen kansalaisoikeuksia penäävän mielenosoituksen Derryn kaupungissa, Irlannissa. Loppumerkki marssille puhui omaa kieltään; brittiarmeija hyökkäsi, ampui kovilla kohti aseettomia mielenosoittajia tappaen 13 ja haavoittaen 14 ihmistä. 70- luvun Irlanti ei lopulta ole kovinkaan kaukana; liian usein vain unohtuu että kaikenlaisia oikeuksia saattavat vaatia monenväriset eläjät monilla maailmankolkilla. Kaikkeuden raja ei kulje Euroopan laidalla.

Tämä on se päivä, josta laulavat U2 ja McCartneyn Paul. Britannian Yleisradio ei muuten kelpuuttanut biisejä soittolistoilleen.

Täällä on kuljettu kappale matkaa Kemin verisestä torstaista kaukana 40 -luvulla; se edellinen kerta kun täällä aseeton mielenosoittaja kuoli viranomaisen toimesta. Silti olisi tärkeä kunkin ymmärtää, miten helposti väkivalta syntyy ja miten se aina synnyttää lisää voimankäyttöä; mistä se kumpuaa ja mikä sitä lietsoo. Eriarvoistumisesta, janan päiden venymisestä liian kauas toisistaan kasvaa sellaista raivoa, ettei sitä taltuta hymyin ja lupauksin. Se purkautuu muilla keinoin. Pelotteita lisäämällä, voimankäytön oikeuttamisesta puhumalla ei päästä puusta pitkään; pampulla hoidetaan vain oiretta itse taudin syyn ollessa toisaalla. Ei se laastarilla parane, jos on kerran syntynyt.

Virkavallan - kansan oikeuttaman esivallan - on pysyttävä aina sinä osapuolena, joki toimii paitsi lain kirjaimen, myös sen hengen mukaan; sen ei sovi aloittaa väkivaltaa vaan osoitettava ymmärrystä ja ammattitaitoa lukea syntyviä tilanteita ja toimia, elää niiden mukaan; elämä ei ole ennakolta käsikirjoitettu prosessi, tässäkään. Huolestuneen huvittuneena seuraan sivusilmällä vuodentakaista Smash Asem -mediaspektaakkelin puintia; mistä lähtien viranomaisesta tuli taho, jolle kyvyttömyys myöntää virheensä ja oppia niistä on hyvä? Kuka tahansa muu tapahtumanjärjestäjä olisi jo julkisesti kivitetty epäammattimaisista toimista ja vaadittu nimiä vastuuseen puutteellisesta suunnittelusta ja johtamisesta. Perkele, ne on minun rahojani jolla sekin pelleily maksettiin.

Kiasman kulmalla seisoa väestöä valtamedian valokuvaajista kokoomusnuoriin, lastenrattaista Perussuomalaisten viestintäpäällikköön ja kotiinpalaaviin kauppakassikansalaisiin saakka. Silti poliisijohdolla riitti pokkaa puhua mitä sylki suuhun toi; en tiedä missä nämä sedät olivat työtään tekemässä, mutta kovasti se näytti poikkeavan ympäristöstä jonka itse näin. 50 humaltunutta varhaisnuortako mellakka? Ja minulle vielä maksetaan siitä, että valvon työssäni suomenkielen oikeellista käyttöä. Miksi kummassa, kun ei siitä suuremmissakaan ympyröissä näytetä piittaavan. Mitä tästä opimme? Melko monessa Kallion baareista mellakoidaan tämän määritelmän mukaan vähintään kerran viikossa. Eikä portsareilla muutan ole jouha -varusteita.

En sano muuta, mutta sanon sen kyllä syövän uskoa virkavallan ammattitaitoon ja kykyyn hoitaa sille asetettuja tehtäviä: katsoa nyt, kun sinikaulus tv-ruudussa tai oikeussalissa kertoo kirkkain silmin jostakin, jota ei koskaan tapahtunut. Saahan sitä satuilla, mutta vain kun on kyse sadunkerronnasta. Ei todenpuhumisesta. Niin sitä ainakin äiti opetti - ehkä hänen äitinsä kertoi pojalleen toisin? Tiedä häntä.

Elokuva loppuu lehdistötilaisuuteen ja kansanedustaja Ivan Cooperin lakoniseen toteamukseen siitä, miten Britannia on toimillaan antanut IRA:lle suurimman voiton jonka se koskaan voi saada. Toimittaja kysyykin mikä on hänen viestinsä niille nuorille, jotka päivän tapahtumien seurauksena hylkäävät väkivallattoman vaikuttamisen tien ja liittyvät IRA:han. Laitetaan suorana sitaattina: "Tämän päivän tapahtumien jälkeen minä en pysty enää moralisoimaan heitä."

Kodin tekemisen ja rutiinin hienonhienosta erosta

Missä lopulta kulkeekaan käsitteiden raja. Kotiutuminen; aloilleen asettumista? Kotiutuminen; väliaikaisen pesäpaikan muodostamista? Aloilleen asettuminen; kangistumista kuluneisiin kaavoihin - turvallisuuden vuoksi, mielikuvituksettomuudenko? Vai siksi ettei osaa, ymmärrä muutakaan elämäänsä muodostaa?

Käsitteitä, käsitteitä, itseeni kuulumattomia. En osaa ajatella, tuntea asettuvani; siksi kai toiminkin kuin hiukan sitä pelkäisinkin. Muutan toisinaan tietoisesti reittiä jota kävelen töistä kotiin. En valmista liian usein samaa ruokaa. Kantabaari, mikä se on? Niitä on oltava useampia.

Juokseeko sitä sitten karkuun ajatusta iästä, aikuistumisesta vai vähän niistä kaikista, sitä en tiedä. Sen sen sijaan tiedään, että välttelen tietoisesti sitä ajatusta, joka mieleeni on vuosien kuluessa sanalle "vakiintuminen" muodostunut: Sotkan pelargoniat, omistusasunto, tieto siitä missä on kuuden vuoden kuluttua.

Mutta onko se laskettavissa kaavoitetulle polulle eksymisestä, että istuutuessa siihen samaan kulman ravintolaan tarjoilija kaataa automaattisesti tutun juoman ja kysyy, otanko jälleen alkupalaksi sipulirenkaita?