Väsyminen.
Sairasloma.
Pitkä sellainen.
Kaksi kuukautta - melkein. Himpun vaille. Tämän jälkeen? En tiedä. En kykene.
Diagnoosi:
keskivaikea masennus, somaattisella oireyhtymällä.
Otan paineita. Poden syyllisyyttä. Uni on kadonnut taito. Sen tilalla kyky valvoa aamukuuteen, nukkua kolme tuntia, herätä kiivaana hakkaavaan pulssiin, stressiin, pelkoon, pahoinvointiin, fyysiseenkin - ajatuksiin siitä, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi ehtiä tehdä, mitä olen nyt mokannut, mitä en osannut - ajatukset kiertävät kehää, pitävät hereillä. Päivä edessä; en tunne tarvetta nousta sängystä. Miksi nousisin? En löydä syytä. Hiljainen asunto ei riitä sellaiseksi. En tahdo ulos, en kuunnella puhetta. Puhelimen ääni kuin mörkö lapsen sängyn alla; sen kuulee liikkuvan eikä tahdo tarkistaa, miltä se näyttää. En vastaa.
Tyrkyttävät pillereitä. Tahtovat puhua suhteesta vanhempiin, lapsuudesta. Miten ne asiat tähän liittyvät? Enemmän liittyy kulunut vuosi, puolitoista. Hävinnyt kyky luottaa, syntynyt usko siihen etten ole mitään. Osaa mitään. Että niin ne kaikki sanoo. Vika on minun. Kaikkeen siihen, mitä puolitoistavuotiseni pitää sisällään. Väärä luulo, sanovat. Mutta sitä ei ole helppo uskoa.
Ajatus töistä saa voimaan pahoin. Jaksanko? Pystynkö? En tiedä jollen yritä. Lintsari. Pelkään sen olevan sana, joka minuun liitetään.
Pyydän listaa töistä, joita poissaollessani, kahden kuukauden aikana, on joku ottanut tehdäkseen. Mikä on valmista, mikä kesken. Sitä en saa.
Pelottaa.
No comments:
Post a Comment