Informaatioähkyn sekä virikkeitä, stimulantteja ja energiavarkaita sisältävän mediatulvan keskeltä eksyi toimistotyöläisen sähköpostiini pieni, yksinkertaisuudessaan virkistävä sähköposti. Annetaan sanojen puhua;
- - - - - - - - - - - - - -
"Hyvä vastaanottaja,
Tähän viestiin ei tule reagoida. Sen on annettava vain möllöttää
lukemisensa ajan, ja se on poistettava välittömästi kun tätä poistamisen
tointa ei enää voida pitää pelkkänä reagoimisena. Toistamme: älä reagoi
tähän viestiin millään tavoin. Ja katso, kun kuuntelet itseäsi oikein
tarkkaan, huomaat että sinun on mahdollista olla täysvaltaisesti
vastaamatta viestiin millään tavoin. Annat vain reagoimishalusi virrata
lävitsesi. Kyllä, tunnet sen oranssina tunteena, josta lopulta päästät
irti. Se lipuu sormiesi välistä ja jättää sinut täydellisen
rauhoittuneisuuden tilaan. Maailma on läsnä - sinä itse olet läsnä:
hiljaa, reagoimatta ja hengittäen. Alat ehkä kuulla lintujen laulua tai
haistat keskikesään kasvavan ruohoniityn tuoksun lämpimässä tuulessa.
Kunnes ruohojen seasta ylös pomppaa Herkko-hiiri karjuen jotain
ärripurri-kekseistä.

Terveisin,
Helsingin yliopiston tietotekniikkajärjestelmän automaattinen
rentoutusviestikeskus"

Työstä identiteetti vai identiteetistä työtä?

"Työuupumus on määritelty kolmiulotteoseksi häiriöksi, jolle on
ominaista kokonaisvaltainen jatkuva väsymys, kyynistyneisyys ja
ammatillisen itsetunnon heikkeneminen. Väsymys tuntuu joka tilanteessa
eikä enää liity yksittäisiin kuormitushuippuihin. Kyynistyneisyys
näkyy työn ilon katoamisena, työn mielekkyyttä koskevana epävarmuutena
ja työn merkityksen kyseenalaistamisena."
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Minua fiksumpien ja asiaansa perehtyneempien tahojen tekstiä Oulun korkeudelta. Arvon kahden vaiheilla, tunnistanko määritelmästä itseni - ja jos, johtuuko mainittu seikka, minusta, työstä vai elämästä yleensä. Yhden seikan syyttäminen varaa ikävästi mahdollisuuden väsyneelle mielelle uskoa taikatemppuihin ja yksittäisen, tehtävissä olevan muutoksen kaiken parantavaan voimaan. Sitä välttääkseni listaan olotilani ainesosiin monta sattumaa, ainesosia yhden e-koodin sijaan.

Vaan uhraanpa märehtimisen sijasta tovin ajastani yleisen työetiikan ja työn merkityksen pohtimiseen. Työ elämän sisältönä, työ instituutiona - vai työ sinä mitä se joskus oli näilläkin leveysasteilla; hengissäselviämisen ja itsensä elättämisen ainoana tienä?

Työn merkitys on aina vaihdellut - ja vaihtelee - kuluvan ajan hengen mukaan.
Toimenkuvat ja niille - sekä työnteolle yleisesti - sanoissa osoitettu merkitys tuo esiin perin kouriintuntuvasti kunkin ajanjakson vallitsevaa ilmapiiriä ja ideologisia virtauksia. Alkuperäisessä merkityksessään - jos näin voi sanoa - on työ minun silmissäni, maalaisjärkeni mukaan, ollut ihmisen välttämätöntä toimintaa oman selviämisensä - tai "elämänlaatunsa", kuten nykyään sanottaisiin - kannalta. Ja jos näinä päivinä, myös menneinä aikoina työllä on toki kaiken ohella myös sosiaalinen merkityksensä; työllään yksilö jäsennetään osaksi yhteiskuntaa, sen yhdeksi, toimivaksi ja sitä osaltaan ylläpitäväksi mutteriksi. Henkilökohtaisella tasolla yksilö palkitaan antamalla hänen täten tuntea itsensä tarpeelliseksi, yhteisön jäseneksi, osaksi jotakin. Loistava keksintö, aikansa populisteilta; kun suomalaisuutta ruosinkielisen sivistyneistön toimesta ryhdyttiin fennomanian kynnyksellä rakentamaan, brändättiin ja markkinoitiin suurella menestyksellä ajatus ahkerasta, tunnollisesta kansasta joka "työllään lunastaa oman arvonsa"; ei valiteta, sisussa suomalaisuuden syvyys ja olemus. Lorvailla ei sovi, tyhjänpanttina olla. Vain konkreettista tulosta tuottava työ on työtä, muu hippien höpötystä.

Tänä länsimaisen automaatiohapatuksen ja elämää käytännön selviämistoimien kannalta helpottavien keksintöjen aikana työhön ladataan monin tahoin muitakin arvoja; sen tulisi olla mielekästä, tekijälleen "onnistumisen kokemuksia", "elämänsisältöä" ja muita henkisiä elementtejä tarjoavaa. (Kysyä voi, kuinka paljon samaa tässä lopulta vanhan yhteiskuntaan kytkemisen ja tarpeelliseksi tekemisen klikin kanssa.)'

Työn merkitys yksilölle riippuu silti monista seikoista; henkilön käytössä olevista voimavaroista ja siitä miten niitä arvostaa. Luoko työ perustaa identiteetille vai identiteetti työlle? Sitäpä miettinee jokunen elämänsisältönsä kanssa kipuileva kolmekymppinen, jonka työ ei tarjoakaan jatkuvia "onnistumisen kokemuksia" vaan tuntuu hetkittäin ihan siltä mitä onkin: työltä. Ja tarvitseeko sen toisaalta, lopulta, muuta ollakaan?

Itsepaljastus

Mitä on taas uupua. Tuntea saattavansa hautaan yhtä lapsuuden unelmaa muiden jatkoksi, pitkään jonoon, pilkuksi edellisille.

Lyhytaikaista mielipahaa tai elämänkriisiä, en tiedä. Ainakin pettymystä ja menetyksen surua. Loukatun uupumista. Normaalina itsenään löytäisi balanssin pian, asettuisi uomiinsa, jälleen, taas. Nyt ei, vielä, kuitenkaan. Lumipallo rinteessä, kasvaen hitaasti. Kaikki ikävä mitä on koettu - se etsii taas tiensä pintaan, aikojen takaa, jatkoksi uudemmille. Ruokkivat toisiaan, saatanat.

Pessimismiä tulevasta, pahaa oloa nykyisestä. Unikaan ei tahdo armahtaa, löytää tietään seinieni sisään. Tahdosta tarmottomaksi; mihin lie sen polun varrelle hymynikin hukannut. Ulos se vielä näkyy, sisään ei. Negatiivinen minäkuva - onko minulla enää muutakaan?

Kylmyyttä on monenlaista. Minä pelkään, osaten nimetä sen syistä yhtäaikaa liian vähän ja liikaakin.

Todellisuus ihan Lostissa?

Arkipäivän havainnointia.

Ihmiset odottamassa illan Lost -jaksoa, osa puhumassa aiheesta kuin kyse olisi todellisuudestakin tutuista hahmoista, todellisista henkilöistä. Kuuntelen, tarkkailen. Aikansa elämysteollisuutta tämäkin; luodaan kollektiivista kokemusta fiktiivisen tarinan, keksittyjen hahmojen ympärille. Ei katsota, kuunnella kuin vaikkapa hyvää kirjaa - "mitä sitten tapahtuu, mitä stooriin on keksitty seuraavaksi, mikä ässä käsikirjoittajatiimillä nyt on hihassaan?" - vaan puhutaan kuin siskontytöistä ja sauvakävelykavereista, näiden kuulumisista ja sattumuksista.

TV nykyajan leirinuotiona. Perhesarja Metsoloiden vielä pyöriessä ruudussa muistan törmänneeni tv-alan tuottajan haastatteluun, jossa tämä totesi suomalaisen ja keskieurooppalaisen katsojaperinteen eron; Suomessa aikaihmiset nykivät tv-sarjan lääkäriä hihasta pyydellen tältä neuvoja vaivoihinsa, toisaalla lapset lähettivät käsikirjoittajille ehdotuksiaan juonenkäänteistä tai suosikkiroolihahmonsa muokkaamisesta. Maassa maan tavalla - jääpä sitä joskus itsekin katsomaan ohikulkijaa miettien, että mistä minä tuon tunnen. Ai niin. Telkkarista.

(Loppujen lopuksi kyse lienee siitä että minä olen huono sarjaihminen. En osaa eläytyä, näen aina sieluni silmin kuvan ulkopuolelle rajatut karvamikrofonit ja johtokimput. Enkä muista koskaan avata tv:tä ajoissa. Kirja on reikäjuustopään kaveri; sen sivu ei karkaa katsojalta, jos taas muistaa kellonajat väärin.)

Fundamentalismista ja pornosta

"Uskonto on niin perverssiä että. Oletko huomannut, että kaikki uskonnot perustuvat seksuaaliseen tukahduttamiseen. Kristinusko ja islam perustuvat molemmat siihen, että Jumala antaa sinulle luonteen ja kropan, mutta jos käytät niitä, sinun pitää kieriskellä synnintunnossa. Uskonnon peruskivi on häpeä."
- Roman Schatz, City- lehti 10/2006

Niitä päiviä, joina harhaileva mieli etsii kummilta kulmilta, törmää huomaamattaan yhtäläisyyksiin hevosenkengän oletetuissa ääripäissä, sattuu kohdalle silloin tällöin. Ajatus, toinen – ja kling, johtopäätös ja arkinen havainto on syntynyt. Montako mielenmutkaa ja kahvikuppia tarvitaan, jotta aivosolukko huomaa yhtäläisyyden länsimaisen teinipornon ja kovan linjan islamin välillä? Ei lopulta kovinkaan montaa.

Yksi uskonnollisuuden perusmekanismeista; pelon lisänä tai itsellisenä toimijana häpeä on tehokas operaattori. Häpeä tai sen pelko saa noudattamaan moraalikoodistoa – älä tee noin tai näin, muutoin sinut hukka perii tai ainakin muutut kelvottomaksi avioliittoon, yhteiskuntaan, uskosi pyhäköihin ja Kunnon Ihmisyyteen – tai mihin vain, mitä nyt yksilö sitten pelkääkään menettävänsä. Poikkeuksen luoja-voiman, normin, sanaan tuo vain ihmisen tulkinta. Älä tapa, sanovat, mutta silloin tällöin omavalintainen uskonsa asiamies ottaa ristikseen tulkita, millaisesta tappamisesta normissa onkaan kyse. Kun poistettavat massat muuttuvat lukumääriltään riittävän suuriksi tai poistettava yksilö on rikkonut yhteisönsä normia vastaan – esimerkiksi tappamalla – on pyyhintä elävien kirjoista oikeutettua. Maallinen rangaistus ennen korkeinta tuomiota.

Väkivalta, seksi, valta. Kolminaisuus, joita useimmat yhteisöistä pyrkivät keskuudessaan säätelemään. On epäpyhää, hävettävää, mellastaa esiaviollisen riettailun parissa tai rikkoa puolisoaan kohtaan – mutta turbaaninsa kireälle kiertänyt taho lupaa ruumiinsa sankarillisesti uhranneelle tuonpuoleisessa bonuspisteiksi 72 neitsyttä. Yhtä hävettävää ja yhteisön silmissä tuomittavaa on rikkoa yhteiskunnan normia tai avioliittoa vastaan hakemalla maallinen riemunsa lapsilta aikuisten ruumiissa – mutta simulaatioavuksi tarjotaan täysi-ikäisten ammattiesiintyjien markkeeraamaa mielikuvitusviihdettä, teatteria lasten aikuisuudesta ja näiden vihkimisestä nautintojen saloihin. ”Postitamme tuotteemme huomaamattomassa paketissa”, sanoo kauppakatalogi. Häpeän mekanismi – miksi näin, jos ketään ei hävettäisi? (Piilotetun toiminnan lisäksi toinen luonnollinen mekanismi yrittää torjua syntyvää häpeää on lyödä asia leikiksi, huudella sopimattomuuksia tai kertoa ostoksistaan äänenpainoin, jotka varmistetusti kaikuvat riittävän laajalle. Kukapa ei olisi koulun pihalla kuralammikkoon kaatuessaan yrittänyt itse nauraa äänekkäimmin, tehdä häpeästään hauskan vitsin?)

Sankarillisesta marttyyrikuolemasta suloisenhalukkaan teinin mestarillisesta initoinnista seksin hedelmätarhoihin – missä lopulta se perimmäinen ero?

Ekshibitionismin olemuksesta - maailma muuttuu, Eskoseni

Sananlevityksestä huolehtivat sentraalisantrat, taksikuskit, uteliaat posteljoonit ja naapurin pitsiverhon takana piilottelija - miten uusia muotoja ne ajan saatossa saavatkaan.

Internet on foorumina yhä monilta osin lapsenkengissään - ja silti "uusimmilta innovaatioiltaan" yhtä monin osin vanhempi kuin vanhimmatkin sananlevittäjistä. Sentraalisantrojen rinnalle ilmestyneen julkisen kirjoittelun jokamiehenoikeuden myötä on syntynyt julkisia foorumeita, jotka monin osin vertautuvat perinteiseen torikokoukseen. Merkittävin ero lienee lähinnä siinä, että bitteihin painettu sana on periaatteessa ikuista - ja periaatteessa kenen hyvänsä käytettävissä, kopioitavissa, muistettavissa. Sentraalisantrojen puheet ovat huomisen kalankäärettä, mutta bitti on pysyväisempää. Silti sanoistaan arat ja itsestään ujot suoltavat julkiseen tilaan tekstiä joskus syvältäkin sisimmästään. Asuuko meissä kaikissa pieni ekshibitionisti vai onko kyse luontaisesta kuulluksitulemisen tarpeesta - ja paljonko ne lopulta eroavat toisistaan?

Kyberavaruuden ruokottoman tasa-arvoisessa atmosfäärissä ei voi valita lukijoitaan. Tekstinsä voi suunnata kohderyhmäajattelun mukaan, mutta julkisella foorumilla operoidessa on mahdoton tietää sanojensa kantomatkaa. Siksikö tai siitä huolimatta sanotaan sanomasta päästyä?

Puhumattakaan sitten tarpeesta sanoa sanansa paremmin, innovatiivisemmin ja lukijaa stimuloivammin kuin kukaan koskaan aiemmin. "Onko tämän sanonut paremmin joku jossain jo aiemmin?" - kilpailuviettiäkö se kaikki vain onkin?

Toivoa kapeilla harteilla

"Minne tahansa menemmekin, olemme muukalaisia, sanoi Anatoly synkästi ja jatkoi sitten: - Me olemme syntyneet muukalaisiksi. Kun ajattelen äitiä, Varvaraa, Katerinaa ja itseäni, minusta tuntuu kuin kaikilla meillä olisi levottomuus veressämme ja siksi emme voi tuntea mitään paikkaa kodiksemme. Kaikki me olemme kaivanneet saavuttamattomia, olleet parantumattomia uneksijoita, jokainen omalla tavallaan. Minulle ovat unelmani merkinneet pelastusta, muutoin en olisi kestänyt kasarmielämää. Mutta nyt ymmärrän, että on nurinkurista elää epätodellisessa haavemaailmassa,nauttia kuvitellusta onnesta ja kauneudesta, joka ei ole olemassa, jos kadottaa terveen harkintakykynsä ja toimintatarmonsa. Meidän muukalaisten täytyy oppia etsimään kaunista ja hyvää ympäriltämme, todellisesta elämästä eikä vain unelmista.

Moista sekasotkua en käsitä, sanoi Varjenka vakaasti. Sinähän puhut kuin olisit ollut tyttöopistossa ja leikkinyt palapeleillä! Ei meidän tarvitse olla muukalaisia. Onhan meillä toinen toisemme. Kaikki tulee vielä hyväksi, saatpa nähdä. Sinä menet naimisiin, minä menen naimisiin, äiti tulee vanhaksi ja me työnnämme häntä rullatuolissa. Sitten on meidän lastemme vuoro." Anatoly katsoi sisartaan ymmärtämättä oliko tämä tosissaan vai laskiko leikkiä.
- Me emme saa olla heikkoja, jatkoi Varjenka. - Meidän pitää olla vahvoja, kovia kuin kivi. 'Tai pehmeitä kuin silkki, Anatoly sanoi. Pehmeys on yhtä hyvä ase kuin kovuus. Nöyriä, Varjenka, meidän tulee olla nöyriä ja kiitollisia. Vaikeuksistakin meidän tulee kiittää."
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Onko elämässä ainoatakaan hetkeä, johon lohduttajaa, valoa tai selvennystä ei kykenisi löytämään sanoista myyttisen itärajan takaa, venäläisen kirjallisuuden päättymättömiltä sivuilta ja laulumailta? Kun illan pimetessä miettii aikuistumisen mysteeriä, elämänsä suuntaa, arjen pieniä ja silti niin suuria kysymyksiä, mihin muuhun illan kulkija suuntaa kulkunsa kuin kirjattujen sanojen poluille?

Jascha Golowanjuk, 1903-1974, Ruotsiin 1930-luvulla kulkeutunut Venäjän juutalainen sijoitti ylläkirjatun vuoropuhelun kahden nuoren sisaruksen, Anatolyn ja Varjenkan, lausuttavaksi näiden paetessa vallankumouksen sekasorron näyttämäksi muuttamasta Pietarista. Symbolismia lapsen sanoissa, tulevaisuuden hento toivo nuorilla harteilla?

"Kun he tulivat metsänreunasta polulle, he pysähtyivät ja tähystivät taivaanrantaan. Ukkonen jyrisi etelässä, Pietarin ylle olivat kerääntyneet sysimustat ukkospilvet, mutta pohjoisessa, heidän matkansa määrän yllä, oli taivas sininen ja kirkas kuin Anatolyn katse."