Mitä on taas uupua. Tuntea saattavansa hautaan yhtä lapsuuden unelmaa muiden jatkoksi, pitkään jonoon, pilkuksi edellisille.
Lyhytaikaista mielipahaa tai elämänkriisiä, en tiedä. Ainakin pettymystä ja menetyksen surua. Loukatun uupumista. Normaalina itsenään löytäisi balanssin pian, asettuisi uomiinsa, jälleen, taas. Nyt ei, vielä, kuitenkaan. Lumipallo rinteessä, kasvaen hitaasti. Kaikki ikävä mitä on koettu - se etsii taas tiensä pintaan, aikojen takaa, jatkoksi uudemmille. Ruokkivat toisiaan, saatanat.
Pessimismiä tulevasta, pahaa oloa nykyisestä. Unikaan ei tahdo armahtaa, löytää tietään seinieni sisään. Tahdosta tarmottomaksi; mihin lie sen polun varrelle hymynikin hukannut. Ulos se vielä näkyy, sisään ei. Negatiivinen minäkuva - onko minulla enää muutakaan?
Kylmyyttä on monenlaista. Minä pelkään, osaten nimetä sen syistä yhtäaikaa liian vähän ja liikaakin.
Menneisyydelle ei voi muuta kuin hyväksyä osaksi itseään, joka silti on vielä olemassa ja toimii... Tulevaisuudelle voi tehdä vaikka mitä.. tämä hetki sisältää kaikki avaimet - valinnan mahdollisuudet ovat olemassa. lumipalloilla voi käydä sotaa ja tehdä lyhdyn, mutta siltikin kaipaa kynttilää...
ReplyDeleteTulevaisuudelle saatan, sitä muovaavalle ympäristölle en, en lopulta kovinkaan paljoa. Lopulta yllättävän vähän. Päästää irti ja hyväksyä moinen, uskoa (viimein?) suhteellisuudenkin rajallisuus. Uskosta johonkinko se kynttilä, vaan mitä tehdä sydänlangan kastuttua lumeen.
ReplyDelete