Arkipäivän havainnointia.
Ihmiset odottamassa illan Lost -jaksoa, osa puhumassa aiheesta kuin kyse olisi todellisuudestakin tutuista hahmoista, todellisista henkilöistä. Kuuntelen, tarkkailen. Aikansa elämysteollisuutta tämäkin; luodaan kollektiivista kokemusta fiktiivisen tarinan, keksittyjen hahmojen ympärille. Ei katsota, kuunnella kuin vaikkapa hyvää kirjaa - "mitä sitten tapahtuu, mitä stooriin on keksitty seuraavaksi, mikä ässä käsikirjoittajatiimillä nyt on hihassaan?" - vaan puhutaan kuin siskontytöistä ja sauvakävelykavereista, näiden kuulumisista ja sattumuksista.
TV nykyajan leirinuotiona. Perhesarja Metsoloiden vielä pyöriessä ruudussa muistan törmänneeni tv-alan tuottajan haastatteluun, jossa tämä totesi suomalaisen ja keskieurooppalaisen katsojaperinteen eron; Suomessa aikaihmiset nykivät tv-sarjan lääkäriä hihasta pyydellen tältä neuvoja vaivoihinsa, toisaalla lapset lähettivät käsikirjoittajille ehdotuksiaan juonenkäänteistä tai suosikkiroolihahmonsa muokkaamisesta. Maassa maan tavalla - jääpä sitä joskus itsekin katsomaan ohikulkijaa miettien, että mistä minä tuon tunnen. Ai niin. Telkkarista.
(Loppujen lopuksi kyse lienee siitä että minä olen huono sarjaihminen. En osaa eläytyä, näen aina sieluni silmin kuvan ulkopuolelle rajatut karvamikrofonit ja johtokimput. Enkä muista koskaan avata tv:tä ajoissa. Kirja on reikäjuustopään kaveri; sen sivu ei karkaa katsojalta, jos taas muistaa kellonajat väärin.)
No comments:
Post a Comment