Työstä identiteetti vai identiteetistä työtä?

"Työuupumus on määritelty kolmiulotteoseksi häiriöksi, jolle on
ominaista kokonaisvaltainen jatkuva väsymys, kyynistyneisyys ja
ammatillisen itsetunnon heikkeneminen. Väsymys tuntuu joka tilanteessa
eikä enää liity yksittäisiin kuormitushuippuihin. Kyynistyneisyys
näkyy työn ilon katoamisena, työn mielekkyyttä koskevana epävarmuutena
ja työn merkityksen kyseenalaistamisena."
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Minua fiksumpien ja asiaansa perehtyneempien tahojen tekstiä Oulun korkeudelta. Arvon kahden vaiheilla, tunnistanko määritelmästä itseni - ja jos, johtuuko mainittu seikka, minusta, työstä vai elämästä yleensä. Yhden seikan syyttäminen varaa ikävästi mahdollisuuden väsyneelle mielelle uskoa taikatemppuihin ja yksittäisen, tehtävissä olevan muutoksen kaiken parantavaan voimaan. Sitä välttääkseni listaan olotilani ainesosiin monta sattumaa, ainesosia yhden e-koodin sijaan.

Vaan uhraanpa märehtimisen sijasta tovin ajastani yleisen työetiikan ja työn merkityksen pohtimiseen. Työ elämän sisältönä, työ instituutiona - vai työ sinä mitä se joskus oli näilläkin leveysasteilla; hengissäselviämisen ja itsensä elättämisen ainoana tienä?

Työn merkitys on aina vaihdellut - ja vaihtelee - kuluvan ajan hengen mukaan.
Toimenkuvat ja niille - sekä työnteolle yleisesti - sanoissa osoitettu merkitys tuo esiin perin kouriintuntuvasti kunkin ajanjakson vallitsevaa ilmapiiriä ja ideologisia virtauksia. Alkuperäisessä merkityksessään - jos näin voi sanoa - on työ minun silmissäni, maalaisjärkeni mukaan, ollut ihmisen välttämätöntä toimintaa oman selviämisensä - tai "elämänlaatunsa", kuten nykyään sanottaisiin - kannalta. Ja jos näinä päivinä, myös menneinä aikoina työllä on toki kaiken ohella myös sosiaalinen merkityksensä; työllään yksilö jäsennetään osaksi yhteiskuntaa, sen yhdeksi, toimivaksi ja sitä osaltaan ylläpitäväksi mutteriksi. Henkilökohtaisella tasolla yksilö palkitaan antamalla hänen täten tuntea itsensä tarpeelliseksi, yhteisön jäseneksi, osaksi jotakin. Loistava keksintö, aikansa populisteilta; kun suomalaisuutta ruosinkielisen sivistyneistön toimesta ryhdyttiin fennomanian kynnyksellä rakentamaan, brändättiin ja markkinoitiin suurella menestyksellä ajatus ahkerasta, tunnollisesta kansasta joka "työllään lunastaa oman arvonsa"; ei valiteta, sisussa suomalaisuuden syvyys ja olemus. Lorvailla ei sovi, tyhjänpanttina olla. Vain konkreettista tulosta tuottava työ on työtä, muu hippien höpötystä.

Tänä länsimaisen automaatiohapatuksen ja elämää käytännön selviämistoimien kannalta helpottavien keksintöjen aikana työhön ladataan monin tahoin muitakin arvoja; sen tulisi olla mielekästä, tekijälleen "onnistumisen kokemuksia", "elämänsisältöä" ja muita henkisiä elementtejä tarjoavaa. (Kysyä voi, kuinka paljon samaa tässä lopulta vanhan yhteiskuntaan kytkemisen ja tarpeelliseksi tekemisen klikin kanssa.)'

Työn merkitys yksilölle riippuu silti monista seikoista; henkilön käytössä olevista voimavaroista ja siitä miten niitä arvostaa. Luoko työ perustaa identiteetille vai identiteetti työlle? Sitäpä miettinee jokunen elämänsisältönsä kanssa kipuileva kolmekymppinen, jonka työ ei tarjoakaan jatkuvia "onnistumisen kokemuksia" vaan tuntuu hetkittäin ihan siltä mitä onkin: työltä. Ja tarvitseeko sen toisaalta, lopulta, muuta ollakaan?