Miten sen voikaan toisinaan unohtaa mielestaan. Miten sen voikaan maistaa uudelleen, elavana, hengittavana, yksinkertaisuudessaan musertavana luonnonvoimana vasta tien paalla, taipaleilla, viivoilla pisteiden valilla?
Sanovat, ettei aina muuttanut omaa kotipaikkaa.
Se ei pida paikkaansa.
Aina muuttanut on maailmassa kiinni, lujemmin, todemmin kuin useimmat nurkkakuntalaiset, yhden seudun kasvatit, vuosikausien kotikulmakertymat omaavat.
Aina muuttanut on kasvattanut juurensa siina missa muutkin.
Mutta ne juuret eivat ole paikassa.
Ne ovat matkassa.
Ajassa ja tilassa.
Miten helposti sen voikaan hetkiseksi unohtaa, jos sallii itsensa jaada liian pitkaksi toviksi, liian pitkiksi hetkiksi, itselleen luonnottomaan tilaan. Miten sen voikaan unohtaa.
Yksinkertaisen totuuden.
- - - - - - - - -
Juna vapisee jalkojen alla/
juna vapisee jalkojen alla/
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
Himmeän sinisessä yössä/
sateen solistessa kadun asfalttiin/
havahdun niin polttavaan ikävään/
että tahtoisin/
tahtoisin olla kuollut/
Ja kaikki minussa huutaa/
miten olisi voinut olla/
Ja ohitseni liukuvat tyhjinä/
elämän ruhtinasyöt
juna vapisee jalkojen alla (aina siellä)/
juna vapisee jalkojen alla (missä en ole)/
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
Kamelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten/
huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku
Ja minä tiedän että ainoa kotini/
on jyrisevä asemahalli/
juuri ennen pikajunan lähtöä/
ja että minua odottaa/
aurinko ja meri
juna vapisee...
- Mika Waltari/Sininen yo
- - - - - - -
Toimittajan huomautus.
En ole koskaan ollut suurista suurin Don Huonot -kuuntelija, parahultainen korkeintaan.
Mutta taman runon biisiksi saattaminen - sen luen rytmiryhman ansioksi.
Kuuntele, hyva lukija.
No comments:
Post a Comment