Itsepäisyyspäivä lähestyy - juhuu, onko poliisi valmis?

Aika nykäistä foliohattu tiukemmin korville ja päivittää blogiin linkki, joka, mikäli ammattilaistahoja uskominen on, asettaa läntisen siiliaation, valtakunnan yhteiskuntarauhan ja hiukan kaiken sen sorttisen vakavaan vaaraan. Varokaa! Täti on vihainen ja ärsytettynä vaarallinen! 57 kiloa silkkaa yhteiskuntarauhan uhkaa! Mur!

Mustien tonttujen päivät 6.-9.12.

Pahoittelen syvästi, etten aio listata alle tarkasti eriteltyjä aikeita pommittaa Presidentinlinna tai uhata poliisia patongilla. (Kyseinen leipomotuotehan Smash Asemin ansioituneissa kuulusteluhetkissä virallisesti lyömäaseeksi luokiteltiin. Pistän toivoni siihen, että määrittelyssä oli kyse lähinnä paperia kirjanneen sinisen miehen äidinkielellisestä ilmaisulapsuksesta, mutta voiko sitä koskaan olla ihan varma?) Aion sen sijana pitkästyttää lukijaa kulttuuriantropologisella pohdinnalla sekä muutamilla siteerauksilla valtakunnan juorulehdistöstä.

Tonttujen kokoontuminen. En arvuuttele nimen kehittäneen syvempiä aatoksia, mutta pistän hykerrellen merkille tonttuhattujen ja karnevaaliperinteen historian kansoittamamme kulttuurikaistaleen historiassa.

Itse tonttupäähineet periytyvät liki sellaisinaan antiikin aikain pakanallisista jouluriennoista. Silloisessa karnevaaliperinteen kukassa orjat ja palvelijat, yhteiskuntamallin vähempiarvoinen aines, sonnustautui ja juhli roolien hetkeksi kääntyessä: väärän kuninkaan juhlassa vapaat kansalaiset palvelivat orjiaan, tehden ajanjaksosta erityisesti orjien ja palvelijoiden juhlapyhän.

Tämä, kuten rituaalinomaiset, usein tarkasti roolitetut karnevaalit ylipäätään, omasi tietyn yhteiskunnallisia paineita purkaneen väylän osan. Kun sana sanotaan "hallitun kaaoksen" tapahtumassa, ennaltajärjestetyn tapahtumakehyksen ja roolituksen puitteissa, se tarjosi - ja tarjoaa - turvallisen foorumin ilmaista erilaisia, myös poikkipuolisia tuntoja vallitsevasta tilanteesta: omasta tai yhteiskunnan.

Tietyn, osapuolille selvän marssijärjestyksen käyttäminen ei myöskään tarjoa eikä tuo todelista uhkaa vallitsevalle järjestykselle: kun orja juhlii päivän herransa herrana, se ei suunnittele kapinaa seuraavan päivän aamuksi. Tarkasti rajatun leikkikentän tarjoava "hallitun kaaoksen" tila lähinnä lujittaa vallitsevaa järjestystä, ei kyseenalaista eikä kysele. Aamun tullen väärän kuninkaan naamio asetetaan odottamaan seuraavaa leikkihetkeä - ja kas, konsensus on jälleen saavutettu.

Suurimmat roolivaritaatiot tarjoutuvat näkyville lähinnä murroskausina: kun kaikki on hyvin, on väärän kuninkaan soveliasta juhlia rauhassa. Vaan kun rakenteen pinnasta löytyy särö, tahdotaan kuninkaan maskin kuminauhan pitävyyttä varmistella - tai kyseenalaistaa roolileikin harmittomuus.

IS: Ei selkeitä uhkakuvia Linnan itsenäisyysjuhliin

"Selkeitä uhkakuvia ei ole ilmaantunut häiritsemään Tasavallan presidentin itsenäisyyden 90- juhlavuoden tilaisuutta itsenäisyyspäivänä ensi torstaina Helsingissä.

- Yhtä tilaisuutta tarkkaillaan, sanoo ylikomisario Teuvo Saikkonen Keskustan poliisipiiristä. Kyseinen "Mustien tonttujen" joukkio on ilmoittanut järjestävänsä mielenilmauksen samana päivänä klo 17.30. Se kerää joukkojaan Eiran sairaalan läheiseen ns. kukkapuistoon ja marssii Hakaniemeen.

Reitti voi mennä Presidenttilinnan sivuitse.

- Pyrimme siihen, että presidentti Tarja Halosen vieraat pääsevät normaalisti linnan eteen. Suotavaa olisi myös, että presidenttipari pääsee tervehtimään ylioppilaiden soihtukulkuetta ennen virallisten juhlien alkamista, totesi poliisin tiedottajana itsenäisyysasioissa toimiva Saikkonen.

Poliisi ei sanottavasti "masentunut" eduskunnan apulaisoikeusasiamieheltä saamistaan nuhteista Smash Asem-mielenosoituksen torjunnasta toissa kesänä.

- Monet asiat olivat yksittäistapauksia. Otamme tietenkin niistäkin opiksi, kuittaa Saikkonen.

IS:n tietojen mukaan Linnan juhlia turvaamaan saapuu Helsingin poliisin lisäksi lähinympäristön poliiseja, joukkojenhallitayksiköitä ja poliisi saa henkilö- ja kalustoapua myös rajavartiolaitokselta, puolustuvoimilta ja Helsingin pelastuslaitoksesta."

Jonkin rajan tietää aina saavutetun silloin, kun ns. yhteiskunnalliseen varoventtiiliin aletaan suhtautua todellisena uhkana. Kuka pönkittää ja kenen asemaa - mikä rooli kenellekin kääntyy? Roudaamalla paikalle Puolustusvoimat, rajavartijat ja pari helikopteria valtiovalta lausuu vähintään sen, ettei kourallinen erimielisiä ole sille yhdentekevä - sekä rivien välissä sen, että jossain toisaalla on aihe, josta huomio tahdotaan vetää pois.

Kuka kirjaisi kissankorkuiset otsikot Hurstin itsenäisyyspäiväjuhlasta? Kuka asettaisi syrjäytymisen ja kasvavien tuloerojen kasvoille valtakunnan merkittävimmän uhkatekijän naamion? Sitä ei nähdä, sillä köyhyysrajan alle valumista tai julkisen terveydenhuollon jonoja ei korjata lennättämällä paria kopteria sinne tänne. Älkääkä kysykö ainakaan sitä, mitä kopterin lentominuutti maksaa - ja kuka sen maksaa.

Sairaan kaunista terveydenhuoltoa

Tehykohun ja suurimman porun jo hiukan laannuttua raavin kasaan muutaman rivin aiheesta. Eduskuntavaalin tulosten julkistamisen jälkeen muistelen lausuneeni ennustuksen siitä, kuinka pitkään porvarihallitukselta ottaakaan romuttaa oma suosionsa ja ajaa maa orastavaan kaaokseen. Vaali-iltana veikkasin tulokseksi vuotta. Pystyessään täyttämään valistuneen arvaukseni noin puolessa vuodessa istuva hallitus siis ylitti itsensä ja hurjimmatkin odotukseni.

Antaa ymmärtää vaan ei ymmärrä antaa

Sitä luulee elävänsä 2000-luvun demokratiassa siitäkin huolimatta, että vallan kahvaa toistaiseksi pitelee kovin oikeistolainen ote. Olihan se sentään vapaissa vaaleissa valittu, pitkältä Kokoomuksen koreaksi brändätyn ”Suomen toivo” –kampanjan ja ”pienipalkkaisille, koulutetuille naisaloille” luvattujen kolminumeroisten palkankorotusten vuoksi. Se ei ollut yllätys, että muutamia vuorokausia vaalien jälkeen muun muassa luvatut korotukset nimettiinkin ”väärinkäsitykseksi”. Siitäkin huolimatta, ettei edes Kataisesta kestohymyineen löytynyt ymmärrystä oikaista ”julkisuudessa syntynyttä väärinkäsitystä” ennen vaali-iltaa.
Mutta se oli, että demokraattisen maan hallituksesta löytyi potkua runnoa maahan pakkotyölaki ”matalapalkkaisten, koulutettujen naisten” lähdettyä vaatimaan etujaan työtaistelun kautta.

Pakkotyölaki. Suomessa armon vuonna 2007? Pääministeri Vanhanen veisteli kauniita puheita lain oikeutukseksi: emmehän voi antaa viattomien ihmispolojen kuolla Tehyn lakon vuoksi. Emmehän. Eikä hallituksen sovi antautua moisen kiristyksen edessä. Eihän. Muita vaihtoehtoja ei siis jää, kuin säätää mainittu laki. Viis siitä, että hallitus budjetoi kaksi miljardia euroa ylimääräistä velan maksuun ruutupaperivihkon kulma näyttää verokertymästäkin jäävän toista miljardia ylimääräistä käyttörahaa. Rahasta siis ei ollut kyse. Vain periaatteesta. Eivät suuret sanat suuta halkaise, jos ei suu sanoja.

Iltauutisissa toimittaja osoitti loistavaa objektiivisuutta tiedonvälityksessä lausumalla, miten vasemmiston tulee päättää asioiden tärkeysjärjestys: ihmiselämä vai lakko-oikeus? Miksei toimittaja kysy, miksi hallituksen prioriteeteissa korkeimmalle ei nouse julkisen terveydenhuollon jatkuva resurssipula, alimiehitys ja kasvavat hoitojonot, joihin hoitoonpääsyä odottavia on kuollut tasaiseen tahtiin jo vuosia ennen Tehyn työtaistelua? Miksi ei kysytty, kuka kaiken alun perin aiheutti – kuka lupasikaan palkankorotukset ja jätti ne tekemättä?

Vaan poikipa työtaistelu myös aitoa tragikomiikkaa. Pakkotyölakia eduskuntatalon edessä vastustanut mielenosoitus pääsi kuulemaan aitiopaikalta Ben-sedän huutavan, ettei teidän kannata äänestää lainkaan: kun eivät ne äänet olisi kokoomukselle tulleetkaan. Onhan se hienoa kuulla päättäjän itsensä suusta, kuinka paljon hän demokraattisen valtion toimintaperiaatteita arvostaakaan.

Iranista, sarjakuvista ja sanoista

">

Parhaimmillaan nähty kuva tekee lähtemättömän vaikutuksen. Toisinaan hyvin kerrottu tarina kuljettaa ajatukset pintaa syvemmille raiteille. Silloin tällöin elokuva onnistuu tuomaan katsojalle visuaaliseen viihteeseen piilotetun sanoman, joka toisessa asussa jäisi kukaties vastaanottamatta. Ja joskus - näistä useampi onnistuu yhdistymään. Silloin päällimmäiseksi jää kokonaisvaltainenelämys, tyytyväisyys. Kuten Marjane Satrapin sarjakuvaromaanin filmatisoinnin jäljiltä.

Satrapin (s. 1969) Persepolis on monessa suhteessa merkittävä teos. Se on ensimmäinen iranilainen sarjakuvaromaani; kertomus Iranin murroskaudesta 1970- ja 1980-lukujen välissä ja tekijän omasta lapsuudesta syntyvän historian pyörityksessä.

Kertojan perhe on osa Iranin yläluokkaan; vasemmistolainen älymystöperhe, jolle vallankumous ja shaahin kukistuminen olivat voitto paljosta pahasta, jolle on kauhistus nähdä vallankumouksen kääntyvän itseään vastaan: uuden toivon sijasta islamilaisen fanatismin nousu pysäyttää demokratiakehityksen, hunnuttaa naiset ja muuttaa yhteiskuntaa yhä rajummin. Lapset ovat silti lapsia, eläen elämäänsä muutosten keskellä. Kertoja kuvaa onnistuneesti alunperin varsin maallistuneen Iranin nopeaa muutosta uskonnollisten äärimielipiteiden temmellyskentäksi; mitä tapahtuu bussiin juostessa, miten sujuu taideopiskelijoilta elävän mallin piirustus? Entä varhaisteini-Marijanen raapustaessa takkinsa selkämykseen "Punk's not dead"?

Tarina tuo esiin myös sen, miten fanaattinen uskonnollisuus on suurelle enemmistölle silkkaa kuorta. Suljettujen verhojen takana soitetaan musiikkia, tanssitaan ja juodaan alkoholia kuten vanhan vallan aikana - islamistikaartilaisten suorittamien ratsioiden varalta vain on pidettävä vahtia ja oltava valmiita pakenemaan. Väkivalta ja sen merkitys tuodaan esiin myös Iranin ja Irakin välisen sodan kuvauksessa: sota on fanaattisimmille hyväksi - se antaa oivan tekosyyn pönkittää hirmuhallintoa entisestään.

Tarina kerrotaan lapsesta varhaiseen teini-ikään varttuvan Marjanen näkökulmasta. Pikkuvanha, älykäs tyttö antaa islamistiopettajiensa kuulla mielipiteensä - kehityskulku, joka on kehittyä vaaralliseksi ja saa vanhemmat lopulta lähettämään tytön ulkomaille.

Tarina avaa näkymän valtamedian uutiskuvien taakse, tuo tapahtumat ja syntyneen historian lähelle ihmistä. Romaanin animaatioversio voitti Cannesin elokuvafestivaalin tuomaristopalkinnon - ja ansaitusti.

Mikä ajatus lopulta jäi päällimmäiseksi lukijan, katsojan käteen? Tätä maailma tarvitsee; tätä sanottava tarvitsee. Ei lapsellisia pilapiirroksia tai tyhjää höpinää sananvapaudesta. Sananvapautta on turha selittää palveltavan keinoin, jotka jättävät aidon keskustelun synnyttämättä - eivät anna sille tilaa tai keinoja, vaan eristäytymällä omaan karsinaansa tuottavat vapauden sijasta vain raja-aitojen kohoamista entisestään. Ei ole olennaista huomata tai ruotia sitä, mikä on erilaista - vain sitä, mikä on samanlaista. Konsensus ja yhteinen alue löytyy siitä; myös niille alueille, jotka niin kovin erilaisilta vaikuttavat.

Elämää on tämäkin - ja kuinka pitkään?

Sorruin pseudotieteellisen hupitietoyhteiskunnan houkutuksiin. Asetin elämäntapani testin.

Syksyn uutuusohjelman pyhän ja oikeellisen elinkaaren mittaa mittovan laskuaparaatin mukaan elän nykyisillä elintavoillani 87 -vuotiaaksi.

Ajatus on samaan aikaan hykerryttävä ja pelottava.

Päihdeongelma? Tuossa on ovi kadulle, ole hyvä

Opetusministeri Sari Sarkomaa (kok) heitti eilen tiskiin uuden yllätyssektorin. Valitettavasti tämä ei ollut yhtä harmiton ylläri kuin ennen muinoin Onnenpyörästä paljastuneet tuulipuvut ja risteilyliput.

Sarkomaan esitys oli suunnitelma erottaa päihdeongelmaiset opiskelijat sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksista; ministeri Sarkomaan mukaan koulujen tulisi voida erottaa opiskelijat, joiden päihderiippuvuus voi heidän työllistyttyään vaarantaa potilasturvallisuuden. Populismia parhaimmillaan; sen sijaan, että puututtaisiin terveydenhoitoalan yhä paisuvaan resurssipulaan ja palkkaukseen tai nuorten päihdehuollon jamaan, esitetään ratkaisuksi ihmisten syrjäyttämistä ehdoin tahdoin. Näyttäähän se hyvältä otsikoissa, moinen ehdottomuus; kenties rouhaisee jopa pari äänestäjää Perussuomalaisten äänestäjäkaukalolta.

Päihdeongelmat ovat asia, jota ei poisteta tai ratkaista lakaisemalla se maton alle. Oppilaitosten piirissä yksilön ongelmiin kyetään vielä puuttumaan ja ryhtymään tarvittaviin jatkotoimenpiteisiin. Hyvää lupaa sekin, että tällaisessa tapauksessa kyseessä oleva nuori on vielä kiinni yhteiskunnassa; hän ei ole syrjäytynyt ja on omannut riittävästi aktiivisuutta hakeutua opintojen pariin.

Huumeongelma ei ole yksittäinen, rajattu ongelma. Päihdeongelmaisen henkilön taustalla vaikuttavat usein muut seikat; perhe-, mielenterveys- tai talousongelmat. Päihdeongelma syntyy harvoin tyhjästä.
Vaikeuksiin ajautunutta ei tule ehdoin tahdoin ja väkisin syrjäyttää yhteiskunnan piiristä - se ei aja kenenkään etuja. Se on klikki, joka palaa bumerangina heittäjänsä käteen. Syrjäytyminen heijastuu suoraan rikostilastoissa ja muissa yhteiskunnalle koituvissa lisäkuluissa.

On pöyristyttävää, miten Kokoomus yrittää kannustaa populismikampanjaansa uuteen nousuun lehtiotsikoissa esiintyneiden insuliinisurmaajien kustannuksella. Toki se näyttää uutislähetyksessä raflaamammalta kuin vaalilupausten pitäminen: mihin unohtuivat palkankorotukset ja resurssipulan korjaaminen? Miksi se nyt yritetään hukuttaa tämän populismikampanjan alle? Kenties siksi, ettei Kokoomuksella ole aikomustakaan korjata varsinaista ongelmaa.

Lisäksi esitys jättää turhan monia kysymyksiä auki.
Tuomarin rooli halutaan sälyttää oppilaitosten kontolle; niiden asiaksi esityksessä jäisi selvittää ja määrittää huumeongelma. Miten päihdeongelmaiset aiottaisiin esiin poimia: kuka kustantaisi laajamittaiset huumetestit kaikissa sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksissa? Kuka määrittäisi huumeongelman: marisätkä kuukaudessa tietää lähtöä tien päälle, mutta alkoholia saisi lie kaataa kurkkuunsa useamman kerran viikossa?

Entä mitä tapahtuu koulusta potkaisemisen jälkeen: millaisia resursseja Sarkomaa aikoo suunnata siihen, että nämä nuoret saavat jatkohoitoa ja pääsevät takaisin yhteiskunnan pariin? Päätellen siitä, että jo päihdeongelman selvittäminen ja määrittäminen jätetään esityksessä oppilaitosten harteille - ei minkäänlaisia.

Kuluvan päivän alussa, Aamu tv:n lähetyksessä, Sarkomaa esitti alan oppilaitoksessa opiskeluoikeutensa menettäneiden jatkohoidoksi näiden ohjaamista "oikealle alalle". Mikä tämä ala olisi? Missä piilee päihdeongelmaisten oma oppilaitos?

Näyttää siltä, että Kokoomuksen mukaan päihdeongelmaa ei ratkaista tarjoamalla yksilölle mahdollisuutta kuntoutua - vaan ongelma ratkaistaan poistamalla yksilö.

Suomenlinnan kallioilta, ajan ääriltä

Kävin viikonloppuna paikoissa, joista osa vei takaisin johonkin josta ei koskaan lähtenytkään. Niistä kenties vielä joskus, nyt vain toisesta. Tai ehkä kolmannesta.

Lauantai. Suomenlinna. Tapaamisen jälkeen, josta voisi olla montaa mieltä. Minä pidän sen mielen itselläni; oma valintani, monessa suhteessa.
Hiljainen hetki kalliolla. Kirja sylissä. Pidän joistakin paikoista vasta sitten, kun ihmisten virrat ovat ne jättäneet. Suomenlinna on yksi niistä.

Selasin kirjaa, annoin sivujen viedä syksyiseen Ruotsiin. Nukuin hetken väsymystä pois, kallion notkelmassa, auringonläikässä. Saman tein, vahingossa, Hangossa seuraavana päivänä. Luomeni ovat raskaammat kuin jaksan tiedostaa.

Itse asiaa en jaksanut miettiä, kummallakaan kalliolla. En antanut itseni. Se on päätetty, ja minä elän sen päätöksen mukaan.

Sen sijaan katselin hetken kauempana itsestäni istuvaa vanhempaa naista. Kallion kärjellä, itsekseen, laukku vieressä. Pitkä, hoikka, hiukset harmaina ajasta. Katse kauas suunnattu. Ja itsekseen.
Mietin, katsonko oikeastaan häntä vai itseäni tulevaisuudessa.

- - - - - - - - - - -
"minä muistan kuvat
minä muistan sanat
ihmisten äänet
minä muistan suuren pienuuteni

ja katson suoraan aurinkoon
se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä
katson kuiluun sisälläni
ei porttia, ei ikkunaa
ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää
vaik´ eletty on puoli elämää"

Verisistä viikonpäivistä, karkotuksista ja mielenosoittamisesta

Oliko tv auki viime tiistaina? Toivottavasti myös oikean kanavan kohdalla. Ykköskanavaisen näyttämä kokoperheen elokuvan Bloody Sundayn soisi osuvan monen silmiin; ihan notta muistuttamaan näkökulmasta jos toisestakin, tässä terroristiretoriikan ja mieltäolemisen maailmankaikkeudessa.

Jos yleistiedossa uupuu, tiivistettäköön tarinan pitävän sisällään kappaleen lähihistoriaa: sunnuntaina 1972 Britannia kielsi rauhanomaisen kansalaisoikeuksia penäävän mielenosoituksen Derryn kaupungissa, Irlannissa. Loppumerkki marssille puhui omaa kieltään; brittiarmeija hyökkäsi, ampui kovilla kohti aseettomia mielenosoittajia tappaen 13 ja haavoittaen 14 ihmistä. 70- luvun Irlanti ei lopulta ole kovinkaan kaukana; liian usein vain unohtuu että kaikenlaisia oikeuksia saattavat vaatia monenväriset eläjät monilla maailmankolkilla. Kaikkeuden raja ei kulje Euroopan laidalla.

Tämä on se päivä, josta laulavat U2 ja McCartneyn Paul. Britannian Yleisradio ei muuten kelpuuttanut biisejä soittolistoilleen.

Täällä on kuljettu kappale matkaa Kemin verisestä torstaista kaukana 40 -luvulla; se edellinen kerta kun täällä aseeton mielenosoittaja kuoli viranomaisen toimesta. Silti olisi tärkeä kunkin ymmärtää, miten helposti väkivalta syntyy ja miten se aina synnyttää lisää voimankäyttöä; mistä se kumpuaa ja mikä sitä lietsoo. Eriarvoistumisesta, janan päiden venymisestä liian kauas toisistaan kasvaa sellaista raivoa, ettei sitä taltuta hymyin ja lupauksin. Se purkautuu muilla keinoin. Pelotteita lisäämällä, voimankäytön oikeuttamisesta puhumalla ei päästä puusta pitkään; pampulla hoidetaan vain oiretta itse taudin syyn ollessa toisaalla. Ei se laastarilla parane, jos on kerran syntynyt.

Virkavallan - kansan oikeuttaman esivallan - on pysyttävä aina sinä osapuolena, joki toimii paitsi lain kirjaimen, myös sen hengen mukaan; sen ei sovi aloittaa väkivaltaa vaan osoitettava ymmärrystä ja ammattitaitoa lukea syntyviä tilanteita ja toimia, elää niiden mukaan; elämä ei ole ennakolta käsikirjoitettu prosessi, tässäkään. Huolestuneen huvittuneena seuraan sivusilmällä vuodentakaista Smash Asem -mediaspektaakkelin puintia; mistä lähtien viranomaisesta tuli taho, jolle kyvyttömyys myöntää virheensä ja oppia niistä on hyvä? Kuka tahansa muu tapahtumanjärjestäjä olisi jo julkisesti kivitetty epäammattimaisista toimista ja vaadittu nimiä vastuuseen puutteellisesta suunnittelusta ja johtamisesta. Perkele, ne on minun rahojani jolla sekin pelleily maksettiin.

Kiasman kulmalla seisoa väestöä valtamedian valokuvaajista kokoomusnuoriin, lastenrattaista Perussuomalaisten viestintäpäällikköön ja kotiinpalaaviin kauppakassikansalaisiin saakka. Silti poliisijohdolla riitti pokkaa puhua mitä sylki suuhun toi; en tiedä missä nämä sedät olivat työtään tekemässä, mutta kovasti se näytti poikkeavan ympäristöstä jonka itse näin. 50 humaltunutta varhaisnuortako mellakka? Ja minulle vielä maksetaan siitä, että valvon työssäni suomenkielen oikeellista käyttöä. Miksi kummassa, kun ei siitä suuremmissakaan ympyröissä näytetä piittaavan. Mitä tästä opimme? Melko monessa Kallion baareista mellakoidaan tämän määritelmän mukaan vähintään kerran viikossa. Eikä portsareilla muutan ole jouha -varusteita.

En sano muuta, mutta sanon sen kyllä syövän uskoa virkavallan ammattitaitoon ja kykyyn hoitaa sille asetettuja tehtäviä: katsoa nyt, kun sinikaulus tv-ruudussa tai oikeussalissa kertoo kirkkain silmin jostakin, jota ei koskaan tapahtunut. Saahan sitä satuilla, mutta vain kun on kyse sadunkerronnasta. Ei todenpuhumisesta. Niin sitä ainakin äiti opetti - ehkä hänen äitinsä kertoi pojalleen toisin? Tiedä häntä.

Elokuva loppuu lehdistötilaisuuteen ja kansanedustaja Ivan Cooperin lakoniseen toteamukseen siitä, miten Britannia on toimillaan antanut IRA:lle suurimman voiton jonka se koskaan voi saada. Toimittaja kysyykin mikä on hänen viestinsä niille nuorille, jotka päivän tapahtumien seurauksena hylkäävät väkivallattoman vaikuttamisen tien ja liittyvät IRA:han. Laitetaan suorana sitaattina: "Tämän päivän tapahtumien jälkeen minä en pysty enää moralisoimaan heitä."

Kodin tekemisen ja rutiinin hienonhienosta erosta

Missä lopulta kulkeekaan käsitteiden raja. Kotiutuminen; aloilleen asettumista? Kotiutuminen; väliaikaisen pesäpaikan muodostamista? Aloilleen asettuminen; kangistumista kuluneisiin kaavoihin - turvallisuuden vuoksi, mielikuvituksettomuudenko? Vai siksi ettei osaa, ymmärrä muutakaan elämäänsä muodostaa?

Käsitteitä, käsitteitä, itseeni kuulumattomia. En osaa ajatella, tuntea asettuvani; siksi kai toiminkin kuin hiukan sitä pelkäisinkin. Muutan toisinaan tietoisesti reittiä jota kävelen töistä kotiin. En valmista liian usein samaa ruokaa. Kantabaari, mikä se on? Niitä on oltava useampia.

Juokseeko sitä sitten karkuun ajatusta iästä, aikuistumisesta vai vähän niistä kaikista, sitä en tiedä. Sen sen sijaan tiedään, että välttelen tietoisesti sitä ajatusta, joka mieleeni on vuosien kuluessa sanalle "vakiintuminen" muodostunut: Sotkan pelargoniat, omistusasunto, tieto siitä missä on kuuden vuoden kuluttua.

Mutta onko se laskettavissa kaavoitetulle polulle eksymisestä, että istuutuessa siihen samaan kulman ravintolaan tarjoilija kaataa automaattisesti tutun juoman ja kysyy, otanko jälleen alkupalaksi sipulirenkaita?

Valtiokoneiston yskimisen anatomiasta ja taiteen suhteellisuudesta

Tahattoman urbaania taidetta Taiteiden yössä

">

Sanotaan taiteen tuovan valon, joka paljastaa yhteiskunnan varjot. Siksipä se lie yhteiskuntakehityksen kulkiessa ja historian syntyessä kohdannut niinkin paljon sääntelyä ja sensuuria kuin on: vaikka vaarattomaksi kuvanteoksi ja tekotaiteelliseksi pensselinpyörittelyksi sitä toisinaan on kutsuttukin, on sillä ollut ihmeellinen valta luoda tai tuhota haluttuja mielikuvia. Taide ei ole saanut kyseenalaistaa, kritisoida, kajota oikeaksi katsottuun valtaan - tai sen tehtävä on ollut tehdä vallasta sitä oikeaa, yhtä ja ainoaa. "Vääränlaiset kuvat"ovat kautta historian omanneet yhtä painavan merkityksen, suuntaan ja toiseen.

Ajan kuvana ei osaa olla katsomatta Helsingin Taiteiden yötäkään. Tarjontaa enemmän kuin koskaan, mutta silattuna perjantai-illan myöhäistunneilla ja erinäisillä virtaavilla nesteillä. Kysymyksensä sekin, onko kyse ns. korkeakulttuurin rappiosta vai paluusta sen juurille; kertovat Kreikassakin osatun aikanaan yhdistää näppärästi sekä kulttuuri että virtaava viini. Niin tai näin, Taiteiden yö on kokemuksena itselleni edelleen kiinnostavin siltä puhtaan antropologiselta kantilta. Herättää aina tiettyjä kysymyksiä:

- heijasteleeko taide, sen tekeminen ja valikoituva esitystapa aina vallitsevaa kulttuuria - vai nouseeko se jostakin ajattomammasta; ja jos, niin missä määrin?
- miten taide vaikuttaa ihmisiin, ihmisjoukkoihin? Voiko taide tehdä ihmisistä parempia tai huonompia - joko konkreettisesti tai omissa mielissään? Jos vastakkain laitetaan innovatiivista katutaidetta luova nuori ja firman piikkiin Savonlinnassa oopperasta nautiskeleva eläjä, eivät heidän taidekäsityksensä ehkä pinnaltaan kohtaa aivan kaikessa. Oopperan historiaa katsoessa se tosin on lähinnä paradoksaalista.
- millainen on taiteilijan vastuu taideteosten vaikutuksesta vai lankeaako reagoinnin vastuu katsojalle, kokijalle? Kuka lopulta luo teoksen perimmäisen merkityksen; itse taiteilija vai suuri yleisö reaktiollaan?

Isommassa mittakaavassa oma juttunsa sekin, missä suhteessa globalisoituvaa maailmaa syövä kulttuuri-imperialismi kalvaa taiteen merkityksen kivijalkaa. Mikä on taiteen osa yhteiskuntamallissa, jossa politiikka, talous ja kulttuuri-instituutiot on rakennettu ja suunnattu eliitille, ei tavallisen kansan massalle? Bulkki- ja massataidetta massoille, että pysyvät tyytyväisinä? Vaaratonta kuvausta vaarattomuuden takaamiseksi jatkossakin? Historiallisesti mekanismissa ei ole mitään uutta: sama sanelu tai sensuuri, sama arvotus - vain eri kulissein. Kulttuuri ei kuitenkaan ole yksityisomaisuutta - ei edes eliitin - tai rajoittunut gallerioiden ja hyväksyttyjen kulttuurilaitosten seinienn sisään. Taidetta kansalle - ja tahatonta taidetta siellä sun täällä.

Niin kuin vaikka poliisiauton kaapelikäynnistyksessä keskellä Taiteiden yötä 2007.

Anarkismin anatomiasta

Tervetuloa blogiini, sinä sininen setä tai täti! Tervetuloa toistekin joko kaikessa rauhassa lueskelemaan tai rohjetessaan vaikka kommentoimaan. Jos oikein mielenkiintoisia kirjoitan, pääsisinkö vallan vakituiselle valvontalistalle?
- - - - - - - -
Jaa että mistä on kyse? Lyhyesti sanottuna ja toisen sanoin kerrottuna siitä, että kotomaan poliisi on havainnut hakupalvelin Googlen olemassaolon.

Tiedustelua vuoden 2007 Taiteiden yön mahdollisista varjotapahtumista tehostaessaan poliisikunta on nähtävästi ryhtynyt naputtelemaan Googleen erilaisia hakusanoja ja tarkastelemaan perjantai-illan mahdollista ohjelmaansa ja mahdollisuutta jouhajohtoiseen mediaspektaakkeliin saamiensa hakutulosten perusteella. Hitsi.

Erinäisiin blogeihin on poliisin IP-osoitteesta tultu eritoten Googlen hakusanoin "taiteiden yö anarkismi" ja "katutaiteiden yö". Arvuutella sopii, minkä laadun "tiedustelutietoa" moisella metodilla saadaan tai kuvitellaan saatavan. Maailma muuttuu, Eskoseni - kai sitä on koetettava pysyä aikansa perässä?

Miten sen nyt nätisti sanoisi. Sanotaan vaikka nimimerkki "Rahojensa hassaamisesta suivaantunut veronmaksaja" suulla; tämä taitaa valitettavasti vain tukea käsitystäni siitä, että mikäli jostakin evenemangista ei tiedota viikkotolkulla etukäteen pitkin poikin julkisia nettifoorumeita ja tienvarsia, on poliisi sen olemassaolosta pihalla kuin lumiukko.

Googlettakaa nyt samalla vaikka sana "mellakka". Saattaisi käydä ilmi sekin, ettei kyseessä olekaan ennaltailmoitetun aikataulun ja reitin mukaan etenevä, suunnitelmallinen tapahtumaketju - vaan spontaanisti syntyvä ja spontaanisti etenevä rähäkkä.

Syksyn anatomia

Oletko joskus tunetnut ikävää johonkin jota ei oikeastaan olekaan? Oletko tullut tunteeksi ikävää vaikket tiedä mitä edes kaipaat? Tervetuloa slaavilaiseen melankoliaan; siihen jota minä hellin sydämeni alla sikiökehrän lailla joka jumalan syksy.

Ja rakastan sitä joka ikinen syksy.

Ei melankolia ole pahasta. Masennus on tarina erikseen, suru oma olomuotonsa. Melankolia, kauneimmillaan, taas laajaksi kasvavaa ja maailmoja syleilevää - tai pieneksi kiertyvää ja itsensä sisään kasvavaa - kuin slaavilaisuus itse. Sekin kun on kielellinen, ei geneettinen tai kulttuurinen käsite; ei sitoudu aikaan eikä paikkaan, määrittää laajimmassa luvussaan kansoja vain puhutun kielen perusteella. Mahdollisuus moneen; vihaan ja siihen toiseen.

"...kun katsot molemmilla silmillä
on vain tanssi ei mitään muuta
mutta päästäksesi siihen
sinun on kuljettava loputtomat kilometrit
meren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettä
on vielä yö mutta kohta on aamu..."

Matkaltapalaajan omakuva

"Juna vapisee jalkojen alla
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
himmeän sinisessä yössä
sateen solistessa kadun asfalttiin
Havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
ja kaikki minussa huutaa miten olisi voinut olla
Ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt

Kamelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten
Huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku
Ja minä tiedän, että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä,
ja että minua odottavat
aurinko ja meri
siellä, missä en ole.

Aina siellä, missä en ole.

- Mika Waltari / Sinen yö
- - - - - - - - - - - - - -

Aina sama juttu.

Minä lihana olen takaisin Helsingissä, asunnon kivikohdun sisuksissa. Mutta kestää vielä monta iltaa, ennen kuin henki palaa kotiin sieltä, missä sen koti todellisuudessa on.

Tien päältä.

Kaukomaista, Saksasta ja Kuubasta

Siinä se nyt on. Julkisanana, pieni artikkelimme. Voiman sivuilla, sen uusimman numeron. Aina se elähdyttää, nähdä tekstinsä jossain - ja säästää itseään toteamalla etten jaksa jokaiselle erikseen avata Saksan matkaani; lukekaa lehdestä miten se meni, arvon herrasväki.

Ja Kuubaan
Kuuba. Edessä vain lyhyt matka, silti jotain, kauan suunnitelleelle. Muistelen olleeni noin 15 -vuotias, kun ensimmäisiä kertoja vastasin "minne tahtoisit ehdottomasti matkustaa?" -kysymyksiin "Kuuba". Aamu lähtöineen odottaa; rinkka nurkassa, odotus mielessä.

Kuuban tullessa puheeksi tapaa joku, vaiheessa tai toisessa, tuoda esiin myös sen toisinajattelijoiden tilan. Kaiken suhteellisuus: niin kriittisiä kuin yksilöt saavat ollakin, arvostella ja ruotia vallankumousta, tuovat aihetta sivuavat kokoukset tai järjestäytymisyritykset usein muassaan visiitin vankilaan. Ja kysymys kuuluu; miksei vallankumous salli poikkeavia näkemyksiä?

Ruotimatta syvemmälti todettakoon, että jokainen yhteiskunta pitää sisällään toisinajattelijoita: niitä, jotka ovat vastaan koko vallitsevaa järjestelmää ja niitä, jotka järjestelmän sisältä kritisoivat osia siitä tai tiettyä osaa harjoitetusta politiikasta. Vaan mikä on lopulta ero, Kuuban ja kotomaan välillä? Ns. markkinademokratiassa julkisesti järjestelmää vastaan olevat eivät päädy telkien taa, vaan marginalisointi hoidetaan taloudellisesti; valta on sillä, jolla on varaa työntää sanansa mediaan suurimmalla präntillä ja siten muokata yleistä mielipidettä. Ei se ole sen vaikeampaa - ja kysymys on lopulta keinojen aste-erosta. Harvoin tässä(kään) maassa toisin suuntautuvia sanoja päästetään valtalehtien sivuille - tai niihin suhtaudutaan asiaankuuluvalla vakavuudella.

Kuubassa toisinajattelija kompastuu usein ajatukseen liittoutumisesta satavuotisen vihollisvaltion kanssa; toisinajattelijasta tulee vihollinen tämän toimiessa symbioosissa vanhan vastaavan kanssa. Miten Suomessa? Toisinajattelija saa usein, näkemyksistään riippumatta, kuulla olevansa kommari - tai uudemman sanaston mukaan "anarkisti" tai vaikkapa "aktivisti". Kielellisen inflaation seurauksena näistäkin on muodostunut jo liki synonyymeja sille sanoista ja syytöksistä pahimmalle; "terroristi".

Yksipuoluejärjestelmä vastaan monipuoluejärjestelmä. Miten mikin niistä lopulta rakentuu; miten kukin maa omansa rakentaa? En usko sokean dogmaattisesti mihinkään itseisarvona, mutta vertailen mielessäni. Toisaalra Gore Vidal lausahti Yhdysvaltojen olevan lopulta kahden oikeiston muodostoma yksipuoluejärjestelmä. On monarkkeja, joita ei valita: Briteissä kuningatar nimittää tietyn määrän ylähuoneen edustajista, Belgiassa kuninkaalla on oikeus nimittää hallituksen päämies; näin ollen hallituksen johtohahmon valitsee kuningas, jota ei ole valitsijanvirkaansa äänestetty. Ja toisaalta Kuuban yksipuoluejärjestelmä on José Martín perintöä, jolla tavoiteltiin yhden puolueen muodostamista useista eri puolueista. On korruptoitunutta demokratiaa ja valistunutta diktatuuria, tässä järjestelmien viidakossa. Yhtä vieraantuneita silti kaikki, ihmisen alkuperäisistä lähtökohdista. Katsokaa simpanssilaumaa, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Tai niitä pieniä sirpaleita pitkin Papua-Uuden Guinean viimeisiä metsiä, joissa ihminen yhä on ihminen. Kaikessa raadollisuudessaankin.

Kehitysyhteistyön suhteellisuudesta

Kaikki on niin suhteellista. Uunituoreen kyselyn mukaan kuusi kymmenestä suomalaisesta haluaisi lisätä kehitysapua tuntuvasti - ja yhdeksän kymmenestä pitää kehitysyhteistyötä ylipäätään tärkeänä. Vaan mikä on valtiovallan tulkinta aiheesta? Tällä kertaa nokkela ajatus kuskata sattumalta tarpeettomiksi käyneet kalashnikovit Afganistaniin - kun sitä vielä niin kauniisti pyytävät sekä mainitun maan presidentti että vallan amerikkalainen kenraali. Kyllä kiitos ja kumarrus päälle, sanoo ministeri Häkämies. Pieni esimerkki ja yksityiskohta siinä sattumien ja huomioiden virrassa, joka tuo mieleen vain yhden ajatuksen; edes Neuvostoliiton vielä sijaitessa maailman kartalla ei tässä maassa oltu yhtä suomettuneita ja yhtä rähmällään yhteen ilmansuuntaan. Silloin pidettiin kirjaa kunkin Kremlin vierailuista ja kutsujen määristä - nyt samainen tukkimiehen kirjanpito mittaakin jo yhdysvaltain vierailukutsuja. Liekö nuoren kansakunnan epävarmuutta vai mitä, mutta omilla jaloillaan seisominen tuntuu Suomen 2000-luvun päivänpolitiikassa olevan liki mahdottomuus.

Nyökyttelyn tuoksinassa taisi unohtua sekin pikkuseikka, ettei Suomen laki salli asevientiä sotaa käyviin maihin. Uuden porvarillisen maanjärjestyksen vallitessa tämä kuitenkin lie mahdollista kiertää nimeämällä asevienti kehitysavuksi. Nyt puhutun 100 000 kalashnikovin arvo lahjoituksena olisi noin 30-80 miljoonaa dollaria. Tuleehan se edullisemmaksi kuin nostaa kehitysapu YK:n suosittelemaan 0,7%:n BKT:stä. Tuon summan jälkeen kun jäisi uupumaan vielä 300 miljoonan lisäinvestointi.

Fiksu ministeri siis säästää kansakunnan varoja ja rakentaa samalla vastuunsa tuntevana miehenä rauhaa Afganistaniin. Suomalaisissa pyssyissä kun on lisänä tietty erikoisominaisuus; niillä voivat ampua vain hyvät ihmiset ja niillä on mahdollista osua vain pahoihin ihmisiin.

Kiireinen viikonloppu: vähemmistöjä ja Hesarin korsetteja

Kiireinen viikonloppu. Joku voisi nimittää ajankäyttöäni skitsofreeniseksi, itse en ajanjaossani ristiriitoja näe. Jos Helsinki Priden päätöskulkue ja Tuska -festivaali sattuvat osumaan samalle ajanjaksolle, osallistun toki molempiin. "Mikäs siinä. Asusteet sopii molempiin", todettiin puolestani. Ja siinäpä se.

Korsettien keskellä soittaa myös bändejä
Viitteenä asusteista silti eritoten Hesarille kerrottakoon, että Tuskassa on kyse musiikkitapahtumasta; raskaan musiikin ystävät eivät kokoonnu Kaisaniemen puistoon keskinäisen muotinäytöksen vaan musiikin ja yleisen tunnelman houkuttelemina. En toki ole niin naiivi että kuvittelisin keskivertotoimittajan hoksaavan kirjoittaa muutaman rivin siitä, miksi se Emperorin keikka nyt on niin hieno juttu tai mikä pirskatti on Immortal, mutta hiukan objektiivisempaa otetta toivoisin silti. Vai saanko vastaisuudessa odottaa asiantuntevaa ja oivaltavaa raportointia myös Naisten Kympin ta Tangomarkkinoiden saralta? "Lenkkiasut valtaavat Helsingin katukuvan". "Seinäjoen katumiljöö täyttyy tanssikengistä ja kukkamekoista. Hyvä rouva, miksi ihmeessä olette pukeutunut niin kuin olette?

Helsinki Pride
Tapahtuman päätösmarssi keräsi noin 3000 osallistujaa. Se on kelpo luku. Kaivopuiston päätösjuhlassa perinteinen Asiallisen tiedon omena –tunnustuspalkinto myönnettiin tällä kertaa Vantaan kaupunginmuseolle sen Sateenkaari-Suomi –näyttelyn johdosta. Perinteisen Kunniarotan - antipalkinto, joka myönnetään taholle joka syystä tai toisesta on vaatinut seksuaalivähemmistöjä pysymään piilossa - myöntämisen sijaan Seta nuhteli pikku ”rotanpoikasilla” niitä, jotka tällä kertaa olivat ansioituneimmin kritisoineet tai rajoittaneet vähemmistöjen näkyvyyttä. Palkinnon saivat muusikko Sakari Kuosmanen kehotettuaan seksuaalivähemmistöjä menemään "takaisin kaappiin”, MTV3 Max jolla mainoskampanjan mukaan ei esiinny seksuaalivähemmistöjä sekä Turun Sanomat, jonka kolumnin mukaan homojen liika näkyvyys vaaransi Euroviisuhengen. Omansa saivat oikeutetusti myös Norra svenska församlingin vt. kirkkoherra Torsten Sandell kiellettyään sateenkaarimessun järjestämisen Tuomiokirkon tiloissa sekä Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan seurakuntaneuvosto, joka veisasi viis kirkkoherransa päätöksestä ja esti messun järjestämisen Vantaan Pyhän Laurin Kirkossa.

Miksi naistenlehtiä myydään tisseillä?
Uskonnolliselta ryhmittymältä kykenen, oli se loogista tai ei, ymmärtämään ahdasmielisyyden hiukan paremmin kuin ns. normikansalaisen taholta. En hyväksymään, mutta ymmärtämään; kun oma vakaumus ajaa ja rajoittaa, ovat silmälaput usein tiukassa. Ryhmästä poikkeaminen, yleisen ajatusmallin haastaminen tai omista lähtökohdista ponnistava, kriittinen ajattelu ovat tiukan ryhmäkurin alla haaste monelle. Mutta kun kummalliseen ahdasmielisyyteen - edes leikillisyyden varjolla - kapsahtaa markkinataloutta osaltaan edustava kaupallinen kanava, ollaan pyörteisillä vesillä.

Ajatus kanavan mainostamisesta "seksuaalivähemmistövapaana" kalskahtaa läntisessä mainosyhteiskunnassa elävän naisen korviin perin hassulta ja yllyttää väkisinkin pieneen ajatusleikkiin. Tavallisena heteronpulliaisena olen silloin tällöin ihmetellyt, miksi naisille suunnatut lehdet, vaatekatalogit ja kosteusvoidemainokset täyttyvät vuosi toisensa jälkeen perin vähäpukeisista naisista? Käsi ylös - kuka viimeksi bongasi Cosmopolitanin kannesta paidattoman miehen? Entä kuka pienissä vaatteissa hymyilevän tissi-ihmeen? No sitä minäkin. Entä kuka ei huomaa tai hahmota asiassa mitään hassua? Sitähän minäkin. Entä kuka viimeksi huomasi Tekniikan maailman tai sopivan autolehden kannessa keikistelevän uimapukumiehen? Niin - sitähän minäkin.

Matkailu avartaa - G8 -tunnelmia Saksasta

Unikoiden kukkiessa ja hippien edetessä

Matkailu avartaa. 31.5.-10.6. vaihdoin Helsingin tutut kadut ja toimistoympäristön astetta luonteenomaisempaan. Matka kulki Saksan Rostockiin, G8-kokouksen vastatapahtumaan. Siltä varalta että G8 on käsitteenä jollekulle vieras, täsmennettäköön sitä hiukan: G8-klubi käsittää kahdeksan suurinta teollisuusmahtia, joiden kokouksiin ei toisinajattelijalla tai medialla ole pääsyä. Kuten ennenkin, näytti kokouksen varsinainen lopputulema jäävän kokolailla sanahelinän tasolle: vaikka kokousedustajat Bush ja Merkel mukaan lukien ilmaisivat huolensa esimerkiksi ilmastonmuutoksen suhteen, rakentuivat tapaamisessa käsitellyt aiheet luultavasti ennemmin suurten talousmaiden etujen ajamiseen kuin ympäristöuhista keskustelun varaan. Kun muistaa G8:n edustavan globaalia taloudellista eliittiä, vaikuttaa epätodennäköiseltä että se tuntisi tarvetta ryhtyä purkamaan maailman jakoa rikkaisiin ja köyhiin valtioihin; palveleehan halvan raaka-aineen ja työvoiman virta läntisen teollisuuden tarpeita.

Jo Saksaan saapuminen antoi osviittaa tulevasta: tulliin ajaessamme vastassa oli huomattava seurakunta mellakkavarusteisia poliiseja. Osa seurueestamme komennettiin ulos bussista, mutta muuten virkavalta käyttäytyi perin hillitysti. Syy tälle oli yksinkertainen: maahantuloamme oli ikuistamassa saksalainen tv-ryhmä. Toisella lautalla saapuneet tanskalaiset oli tarkastettu jo toiseen malliin. Kysyä sopii, miksi tällaiseen "perustarkastukseen" ei tunnettu tarvetta tv-kameran läsnäollessa? Siviilipoliisiauton saimme kuitenkin saattajaksi - liekö tuon tarkastuksen puutetta?

Pääosa viikon mielenilmauksista sujui mielenosoittajien taholta mallikkaasti - mutta tähän aiheeseen palaan tarkemmin tuonnenpana, toisen tekstin parissa.


Hajota ja hallitse
Keskiviikkona oli edessä viikon päätapahtuma, Block G8 -mielenosoitus. Mielenilmauksen tarkoitus oli sulkea rauhanomaisesti mutta sitäkin päättäväisemmin kokouspaikalle johtavat tiet. Poliisi luonnollisesti esti pääsyn kokouspaikan tuntumaan teitä pitkin, mutta kukapa moisista piittaa, jos vieressä on mielin määrin peltoa jalan kulkea? Niinpä noin 10 000 osanottajan protestimme suuntasi teiden sijasta kulkunsa pelloille, jossa auton on mahdoton seurata ja mellakkavarusteissa hankala kulkea.

Osanottajat kulkivat alkutaipaleen "nyrkkinä", suurina massoina. Saapuessamme ensimmäiselle poliisin miehittämälle tielle jakautui joukko ennalta määrättyjen värikoodien mukaisiin "sormiin" jatkaen kukin kulkuaan omaan suuntaansa. Yksinkertainen toimintametodi; yhtä suurta, kiinteää ihmismassaa odottanut poliisi pakotettiin jakamaan miehistönsä useampaan paikkaan ja levittämään rivinsä kunkin jonon kohdalla yhä laajemmalle - ja yhä harvemmiksi.
Matkalle jouduimme murtautumaan läpi kahdesta poliisilinjasta joiden kohdalla joukkovoiman riittävyys testata - ja tällä kertaa se riitti. Poliisin varustuksesta huolimatta oli lukumäärämme sellainen, että suurin osa pääsi juoksemaan läpi suluista. Oli käytössä millainen haarniska tai pamppu tahansa, ei yksi ihminen veny loputtomiin.

Ensimmäisen poliisilinjan ylitys taittoi jännitykseltä siivet; lähtökäskyn lopulta kajahtaessa oli vain juostava; ajattelematta sitä, miten oma eteneminen saattaisi koska tahansa katketa pamppuun, pippurikaasuun tai suojahanskan vahvistamaan nyrkkiin.
Ylittäessämme ensimmäisten joukossa toista vesitykein, poliisiautoin ja mellakkapoliisein (kyllä, nissä varusteissa kuka tahansa muistuttaa enemmän esinettä kuin ihmistä) tukittua tietä suljimme silkan viivytyksen vuoksi hetkeksi osan tiestä järjestäytymällä ihmisketjuksi sen poikki. Sitoessamme osan poliiseista ketjumme hajottamiseen pääsivät loput tulijoista helpommin tien yli ja seuraavaan peltoon, kohti tietä jota varsinaisesti olimme matkalla sulkemaan.

Tässä vaiheessa vielä hymyilytti: vesitykki vasta jurnasi lähemmäs eikä pienen viivytyssulkumme purkua oltu vielä aloitettu.

Suurimman osan ketjustamme poliisi hajotti vesitykillä. Loput se repi irti kovin ottein. Irtauduttuamme lähdimme muiden perään, kohti kokouspaikalle johtavaa itäistä, pienen taajaman halki kulkevaa tietä. Poliisi yritti jälleen kovaotteisesti estää väkivallattoman protestimme, mutta hävisi - eikä vähiten mukanamme pellossa juosseen median vuoksi. Tien varren omakotitalojen asukkaat olivat alkumetreiltä lähtien puolellamme. Poliisin katkaistessa vedenjakelun koko lähialueelta hakivat asukkaat vettä toisaalta, toimittaen sitä meillekin - huopien, ruoan ja kahvin ohella.

Tuntien kuluessa tuli tieto protestin onnistumisesta: kokouksen avajaispäivän ohjelma peruttu. Saarron läpi oli päässyt vain Bush delegaatioineen, mutta edes mahtavan USA:n edustajisto ei yksinään saa aikaiseksi kummoistakaan kokousta.

Poliisi piiritti teille järjestäytyneet sulut käyttäen vaihtelevia taktiitoita niiden purkuyrityksiin. Sulkujen paikoittaisesta hajottamisesta huolimatta tilanne pysyi käytännössä ennallaan: jos tietä ei tukkinut varsinaisen protestiryhmä, sen tukki varustearmadansa kanssa poliisi, joka mielenosoittajien läsnäolon vuoksi ei kyennyt takaamaan kokousdelegaateille esteetöntä pääsyä turva-aitansa sisään. Sulut pysyivät lopulta paikoillaan yli 40 tuntia, kohdaten lopulta perjantaiaamuna symbolisen loppumarssin muodossa läheisessä Bad Doberanin kaupungissa ja liittyen myöhemmin Rostockissa G8 -vastatapahtuman päätöskulkueeseen.

Tämänkaltaista joukkovoimaa ja solidaarisuuden tunnetta ei yksittäinen toimija usein saa kokea. Poliisin väkivaltaisista otteista huolimatta protestit onnistuivat pitäytymään rauhanomaisina. Vain aika näyttää, mikä on pienen ponnistuksemme lopputulos pitkällä kantamalla.

Vain Suomessa se on riskiä vailla

"TVO: Mielenosoituksesta ei turvallisuusriskiä"

Teollisuuden Voiman (TVO) mukaan Greenpeacen maanantainen mielenosoitus ei aiheuttanut turvallisuusriskiä. TVO ei ota kantaa siihen, miten mielenosoittajien pääsy aidatulle rakennustyömaalle oli mahdollista.

'En kommentoi asiaa muutoin kuin että TVO on aina tietoinen, mitä alueella tapahtuu', sanoi Olkiluoto 3:n projektijohtaja Martin Landtman STT:lle."
- - - - - - -
Nyt onkin selvittämättä enää se, kuka pahat aktivistit paikalle päästi; kanttiinin vanha Maisa, porukkaa siivoojiksi luullut huoltomies Kalle-Petteri vai varhaiseen aamuvuoroon tullut Risto Rivityöläinen; "kun ei sitä pirukaan jaksa pysyä kartalla siitä että keitä täällä milloinkin on töissä."


"Länsi-Suomen läänin lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero pitää tapausta periaatteessa vakavana. 'Selvitämme tarkkaan, miten mielenosoittajat pääsivät sisään ja kenen vastuulla alueen vartiointi on.'

Paatero muistuttaa, että työmaa-alueen vartioiminen ei ole poliisin tehtävä. Tapaus antaa kuitenkin Paateron mukaan aihetta tarkastella ydinvoimalatyömaan turvallisuustilannetta uudelleen."
- - - - - - - -
Jatkossa varmaa lienee vain se, että hipit ovat yhä pahoja - ja että vain Suomessa ydinvoima on ja tulee olemaankin riskiä vailla. Antaneehan jo ansioitunut työmaiden vartiointi osviittaa siitä, ettei täällä - kuten länsinaapurissa - valmiinkaan voimalan työtehtäviin palkata ketä sattuu tai nähdä syytä satunnaiselle työntekijäkunnan puhallutuksille. Uraani se siellä vain rauhassa halkeaa.

Päivän luontoääni

Arkipäivän havaintoja lajityypillisestä käytöksestä; havaintopaikka yksilö Collianderin arkiympäristö, havainnoitava kohde homo sapiens -laji:

Mikä perkele laittaa aikuisen, varatun ja perheellisen miehen kaatamaan teinipimpsaa silloin kun mieli tekee - ja mistä tulee kyky mennä jälkikäteen silmät kirkkaina kotiin, vaihtamaan vaippoja ja pyörittämään parisuhteen arkea?

Mysteeri minulle. Ja toisaalta toivon, ettei sen perimmäinen vastaus minulle koskaan selviäisikään.

Niin tai näin, tunnustettakoon näissä tahattomasti kertyvissä - ja lukumäärältään hiljalleen huomattavissa - havainnoissa piilevän osavastauksen siihen niin usein esitettyyn kysymykseen; "Riia, mikset sinä vieläkään seurustele?"

Päihteistä, politiikasta ja mediasta

Mistä media tapaa innostua? Ei asioista. Ei liian vaikeista kysymyksistä. Ei sellaisista, joilla olisi käytännön merkitystä. Asia ei myy; se vaatii ajattelua, pohdintaa, kukaties myös omakohtaista pohdintaa. Ja se on vaikeaa. Se ei ole kivaa ja siksi suuri yleisö asiasta innostu - eikä media siihen puutu. Kysynnän ja tarjonnan laki; viis siitä, että sopivasti kokan suuntaa korjaamalla tämäkin olisi ainakin joiltain osin helposti muutettavissa.

Vasemmistonuoret liittokokousti menneenä viikonloppuna ja lopputuloksena käsiin kasautui valtavasti hyvää tekstiä poliittisen ohjelman ja asiakirjojen muodossa. Paljon asiantuntevaa, haastavaa ja radiaaliakin tekstiä - esimerkiksi uusi maahanmuuttoasiakirja, joka sävyltään on yleiseen tasoon verratessa hyvin radikaali - ja silti asiantunteva. Tämä(kään) ei mediaa kuitenkaan kiinnostanut. Sitä kiinnosti kokouksen 70:stä aloitteesta vain yksi: se, joka koski kannabista ja rohkeni ehdottaa pienimuotoisen kotikasvatuksen ja käytön sallimista. Miksi en ole yllättynyt siitä, että kaiken *asian* keskeltä poimittiin vain se yksi ja ainoa, joka koettiin riittävän helpoksi - ja ennen kaikkea raflaavaksi? Asiasta puhuminen kun on ikävää. Siinähän saattaa jopa joutua ottamaan kantaa ja perustelemaan kantojaan - sen sijaan, että keskittyisi jyrkkään ja perustelemattomaan tuomitsemiseen (oman egopönkityksen nimissä?).

Mainitulta nuorisoliikkeeltä löytyy aiheesta erikseen myös päihdepoliittinen asiakirja, joka osaltaan selventää kantoja itse aineeseen, nykykäytännön ristiriitaisuuksia ja käytännön mielivaltaista vaihtelemista tapaus- ja paikkakuntakohtaisesti. Mitään uutta tuossa nyt median hampaisiin päätyneessä aloitteessa ei oikeastaan ollut: jo nyt laki sallii jättää käyttörikoksen vaille rangaistusta. Kysyä voi sitäkin, kumpi on parempi; antaa hippien kasvattaa parit puskat keittiön nurkassa vai johtaa nämä ostamaan pöperönsä järjestäytyneen rikollisuuden valikoimista - näin karrikoiden ilmaistakseni? Todettu on sekin, ettei nykyinen päihdelainsäädäntö ole asiantuntijoiden mukaan enää ajan tasalla.

Kannabista en puolla tyystin ja sellaisenaan laillistettavaksi, mutta pienimuotoisesta oman käytön kotikasvatuksesta tai kannabiksen käytöstä en näe syitä rangaista nykykäytännön mukaisesti. Tähän valtakuntaan mahtuu jo liikaakin huumeisiin liittyvää rikollisuutta ja ongelmia. Päihteitä ei tule rinnastaa ja käsitellä yhtenä, tabuksi julistettuna myttynä; toisaalla Euroopassa hyväksi ja haittoja vähentäväksi havaittujen käytänteiden ehdoton rajaaminen harkinnan ulkopuolelle ei palvele kenenkään etuja.

Paljon voisi vielä lisätä laillisten päihteiden käytön - vai väärinkäytön? - ikävistä oheistuotteista, pontikankeiton historiasta ja moneen kertaan muuttuneesta lain kirjaimesta. Mutta en minä jaksa - alan vielä vaikuttaa kannabisyhdistyksen kannattajajäseneltä. Minä, joka en edes itse sauhua; laillisesti tai laittomasti. Suitsukkeen utua lukuunottamatta. Eikä sitä nyt oteta lukuun.

Mikä mennyt on - kuuletko, miten se havisee?

"Et ole koskaan paikassa / vaan paikka on aina sinussa"

Nostalgia. Synnytetty kreikan kielestä, niin monen muun tapaan. Nostos, kotiinpaluu. Algos, tuska. Ikävöintiä - menneen ikävöintiä. Kaihoa. Haikeutta. Nostalgian käsiteeseen tai tunteeseen liittyy usein menneen ihannointia - aikaa jona jotain vielä oli, ei ollut tai oli toisin. Takertumista. Vai silkkaa kaipuuta?

En tunnista käsitteestä itseäni - vaikka osin tunnistankin. Muuttojen lapsi, muutosten lapsi - ainoat juureni olen kasvattanut tiehen ja kulkeviin askeliin, enkä osaa siten ymmärtää tai kokei paikkoihin liittyvää haikeutta tai kaipuuta. Paikka olen minä, paikka on aina minussa. Voin saapua paikkaan josta joskus olen lähtenyt, seistä niillä täsmälleen samoilla askelen jäljillä - enkä silti löydä niistä enää itseäni. Tai sitä, jota etsimään tulin. Hetket kuluvat, ja paikka on minulle hetkessä. Nyt ja kukaties aina.

Nostalgiassani en etsi paluuta johonkin, joka joskus oli. Kerran koettu, kerran mieleen luotu paikka - se on aina olemassa, mutta vain minussa. Se ei sijaitse tyhjänä muistomerkkinä maantieteellisillä turuilla.

En etsi sitä mitä joskus oli. Jos jotain, etsin tunnetta siitä mikä joskus olin.

Mitä se sitten kulloisenakin ajanjaksona on ollut.

Siman kuohahtaessa

Mitä vappu näinä päivinä merkitsee tai on merkitsemättä keskivertokansalaiselle? Pääpaino tähän kysymykseen tulevilla vastauksilla lienee enemmän tai vähemmän käyneellä simalla, tippaleivillä ja yleisellä juhlahuminalla. Nuorempi väestönosa luultavasti mainostaisi vastauksissaan vaihtelevassa järjestyksessä myös ylioppilaslakkeja, haalareita ja vatsalaukun tyhjentämistä liiallisen rasituksen jäljiltä.

Harva hiffaa tai edes tietää vapun alkuperää. Koko kansan ördäysjuhla ja työväen marssipäivä on kulkenut pitkän tien alkuperästään: 700-luvulla elelleen ja kuolla kupsahtaneen abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamisen sijoittamisesta sattumalta juuri germaanien hankalan pakanallisen kesänalkajaispippalon kohdalle. Saatiin sekin perinne käännytettyä kätevän tapakristilliseksi - huolimatta siitä, miten pitkin poikin Eurooppaa ja pohjan perukoita kalistellaan edelleen kelloja ja poltellaan kokkoja, vaikka harmittavan monen mielestä kitkenyt näidenkin kolinoiden alkuperät.

1800-luvulla ylioppilaat havaitsivat kevään alkun soveltuvan punssin ja tippaleipien natusteluun. Raittiusliike vähän häiriköi välissä, mutta mainitusta liemestä suomalaista ei taida pitää erossa kirkko, valtio tai minkään maailman aatteellinen liike. Vaan Atlantin takana kuohahti muukin kuin simapullo: vapun kulmaan osuneiden työselkkausten ja mellakoiden loogisena seurauksena vapusta tuli 1889 vanhallakin mantereella virallinen mielenosoituspäivä. Työväen kevätretkistä sikisi mielenosoituskulkueita, joiden kulku on jatkunut liki keskeytyksettä tähänkin saakka. Siinäpä ketjussa se ajatus, joka allekirjoittaneenkin tönii tuuliselle torille pahemmankin kohmelon kourista.

Nykyään vapun kaksijakoisuus on muodostunut jonkinlaiseksi vakioksi. Ylioppilaiden ja työväen juhla marssii tahoillaan - ja suuri enemmistö ördää sulassa epäsovussa pitkin toreja, turuja ja baaritiskejä. Voi raittiusliikkeen isät ja äidit, jos tämän menon vielä näkisitte!

Porvariston hillitty populismi

Pahin vaalikrapula taittunut uusiin päiviin ja tunnelmiin; ajalle ja elämälle määritteinä yhteistä se, etteivät kumpikaan jää polkemaan paikoillaan vaan kuljettavat vapaita kappaleita virtansa mukana. Hyvässä ja pahassa.

Suhtautumumistani tulevaan neljään vuoteen leimaa lähinnä jonkinasteinen orwellilainen, skeptisyyteen taipuvainen mielenkiinto. Vaikka naiivi puoleni ja usko arkipäivän politiikan tahtoon ottaa huomioon (omaa tulevaisuuttaan silmällä pitäen) myös harmaan enemmistön tiedostamaton kanta, pelkään ja odotan porvarihallitukselta lähinnä sitä, mikä todennäköisintä on: pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle ominaista sosiaaliturvaa sekä peruspalveluja tullaan leikkaamaan sillä selityksellä, että veroja tulee laskea (se kun luo työpaikkoja ja luo ostovoimaa) sekä työmarkkinalainsäädäntöä tiukentamaan pienituloisen ja pätkätyöläisen kannalta entistä "kannustavammaksi". Pikkuvaltiomme tullee myös jatkamaan valitsemallaan linjalla ympäristönsuojeluhankkeiden torppaajana - ilmastonmuutoshan voidaan pysäyttää vain olemalla osallistumatta EU:n tavoitteisiin päästömäärien leikkauksista ja rakentamalla lisäydinvoimaa. (Jos näin, lie oma lukunsa ja kysymyksensa sekin, miksi lisäydinvoiman tarvetta perustellaan pääsääntöisesti "lisäenergian tarpeella".)

Jo mainitun hirtehis-analyyttisen huumorin kannalta on mielenkiintoista nähdä, miten porvarihallitus aikoo käytännössä toteuttaa lupailemansa veronalennukset ja rahoittaa samalla mainostamansa hyvinvointivaltion parantamisen. (Ehkäpä avainkysymys ja -jippo onkin siinä, että kyseinen kolkka maan poliittisessa elämäsä tarkoittaa "toimivilla peruspalveluilla" jotakin vallan muuta kuin keskivertoäänestäjä?) Katsotaan, millaisen vastauksen tuleva kausi kysymykseen antaa; miten veronalennukset tuovat lisää työpaikkoja kunta-aloille ja parantavat esimerkiksi sairaanhoitajien alhaisia palkkoja, joiden aiheuttamaa hoitajapakoa nyt jo korjaillaan erinäisin vippaskonstein ja lisäetuporkkanoin?

Vaalien tuomat käytännön muutokset yksi juttu, mainoskampanjoissa käytetty tematiikka toinen: inhimilliseltä kantilta on liki pelottavaa, että Suomen kaltaisessa valtiossa on mahdollista voittaa vaalit näin puhtaan populistisilla ja epäuskottavilla teeseillä - tai suosimalla vaalikampanjassa avoimen muukalaisvihamielisiä, jopa rasistisia argumentteja. Mihin meni yleissivistys - vai heijasteleeko tulos tässäkin keskivertoäänestäjän kykyä pureskella, purkaa ja ennen kaikkea ymmärtää kuulemaansa? Tv-Shop -maailmassa pätee valitettavasti usein vain yksi totuus; yksinkertaisin ja raflaavin mainoslause on se, joka toimii. Viis siitä, onko se totta ja mitä lukee pienessä präntissä.

Joku kysyi, miksi edustan sitä punavihreää sävyä joka tekemisiäni leimaa. Sille on monia syitä - ja valitettavasti ne syyt tullevat uuden hallituksen myötä vain lisääntymään. Itse vastasin kysyjälle kovin yksiselitteisesti; "mikä saa sinut kuvittelemaan, että minulla olisi vaihtoehtoja?"

Kun sydän sanelee, se sanelee tavalla jolle ei vastaan panna.

Invitation to the Blues

Vaihteeksi pieniä sanoja. Pohdintoja itsestä - vaiko sanahelinää sittenkin? Suitsukkeen hennon savun, alkoholin sivumaulla silatun kahvin, selailtavan paperin keskeltä. Tunnit kuluvat lauantai-iltaan, kuluvat edemmäs. Pian toisaalla vuodattamassa itsestäni osuutta sanoina maailmalle. Vaikkei miltei jaksaisikaan.

Yksilö on osiensa summa. Mikään ei rakennu tyhjiölle, tilanteeseen tai tilaan, johon menneet eivät jo olisi jälkiään perustuksiin jättäneet.

Pieniä kiviä, rapaumia, jälkiä perustassa. Torjutuksi tuleminen, huomiotta jääminen.
Äärimmäinen surumieli, kadonnut kyky nähdä asioita laajemmin. Paitsi kun on jo liian myöhäistä.

Uneksiminen, muusta ja näistä. Huoli ja stressi, toivottomuuden tunne, pienet poiskuluvat jäljet itseluottamuksen tilassa.

Tom Waits stereoissa. Kuinka sopivaa.

- - - - - - - - - - -
"I know your window and I know it's late
I know your stairs and your doorway
I walk down your street and past your gate
I stand by the light at the four way

Will I see you tonight on a downtown train
where every night is just the same
you leave me lonely now
Will I see you tonight on a downtown train
All of my dreams just fall like rain
all upon a downtown train"

- Downtown Train/Tom Waits

Taustamusiikkia kansannousulle

Auktoriteetti-rock

Älä tukea hae siitä tai niistä!
Ole kova ja siitä ja niistä!

Auktoriteetti-rock!

Älä ole häntä koipien välissä,
vaan pidä häntä koipien välissä!

Auktoriteetti-rock!

Älä ikinä usko niitä tai näitä,
mutta puhu niille niitä ja näitä!

Auktoriteetti-rock!

Hei sinäkin siellä!
Liity meihin, ole edistyksen tiellä!

- Alivaltiosihteeri
- - - - - - - - - - - -

Vaaleja odotellessa, toivoa pidellessä. Sama jatkuu, toki ja aina, vaan toivojan toivossa toive siitä samasta edes kyllin samanlaisena.

Kuunnellessa uutisia läntisestä naapurista, sanoja salakuunteluoikeuksista, ay-liikkeen polkemisesta, pimeästä työvoimasta ja nyt jo hallitukseensa tyystin hermostuneesta kansan suuresta enemmistöstä - toivon riittävän monen lukeneen lehtensä ja ymmärtäneen olla toivomatta ja toteuttamatta porvarihallitusta tännekin.

Kansa tahtoo vaaleissa muutosta, nyt ja aina. Normaali heiluriliikenne on äänestää ensin yhtä ja seuraavaksi äärimmäistä toista - toistaen sama liike jälleen seuraavalla kaudella. Vaan neljä vuotta on pitkä aika, toivoa muutosta siihen väärään muutokseen joka omassa muutoksenkaipuussa on aikaan saatu.

(Ja jos yksikin taho vielä silmät hämmennyksestä ymmyrkäisinä lausahtaa minulle "mutta eihän Perussuomalaisilla ole mitään rasistimeininkiä", alan uskoa entistä enemmän lausahdukseen siitä, että kansa saa juuri sellaiset päättäjät kuin ansaitsee.)

Kaupungilla kaartelu kampanjoinnin loppusuoran häämöttäessä on mielenkiintoinen kokemus; säännönmukaisesti jokaisen teltan väki lähestyy ohikulkevaa persoonaani. Jokaisen - paitsi Kristillisdemokraattien. Säännönmukaisesti. Ehkä en istu ajatukseen parlamentaarisesta Herran Tahdon haluajasta. Kuka tietää, se tietää.

Mamma Luna! - Babyloniassa pitivät kuuta äitinämme

Kuu, taivaankannen kirkkaana hohtavan hallitsijan - auringon - salaperäinen varjo, muotoaan muuttava seuralainen. Auringolla sijansa arkitodellisuudessa - maanviljelyksessä, vuorokaudenajoissa, toimessa ja käytännössä. Kuun vaiheista taas menneet lukeneet kasvua, kuolemaa, muutosta ja enteitä - sanoneet vaikuttavan ihmisen toimiin ja määräävään loitsuille otolliset ajat.

Kuun on kautta historian tulkittu vaikuttavan maailman tapahtumiin, ihmisten luonteisiin ja käytökseen. Kuu ei ole toiminnallinen taivaankappale - sen merkitys on ollut tunnepuolella. Moni laskee syntymähetkensä mukaan kuumerkkinsä ja tulkitsee sen vaikutusta luonteeseensa - syntymähetken kuunvaihetta myös pidetään otollisimpana hetkenä ponnistusten, uusien ideoiden ja pyrkimysten toteuttamiseen. Uskoo ken tahtoo. Kuuhulluudesta silti syyttävät, monet, unettomuuttaan. Levottomuuttaan. Tunnepohjaista epävakauttaan?

Saamelaiset uskoivat kuun pimetessä peikon syövän siitä palaa - tai varkaan sitä tervanneen, mokoman hohteen haitatessa rosmon toimia. Siitä monimuotoisesta haltija- ja jumaljoukosta, jonka palvonta Suomessa vallitsi vielä keskiajalla ja reformaation alkuaikoina taas löytyvät Kapeet, kuun syöjät, joiden aiheuttama kuunpimennys oli. Toisaalla maailmassa kuuta on syönyt milloin suuri käärme, lohikäärme tai muu mystinen taivaankannen olento.
Täydellisen kuunpimennyksen merkitys kulttuureittain on vaihdellut suurestikin. Ja toisaalta, hämmästyttävän yleisenä ja inhimillisenä on kautta maankannen kulkenut sama tapa reagoida; soittaa rumpuja, laulaa, huutaa, tömistää ja pitää meteliä - yrittää pelottaa pois kuuta popsiva taivaan eläjä.

Kuluvan torstain ja perjantain välisenä yönä kuu pimenee täydellisesti klo 01.21. Mikä kuunpimennykselle on kautta tulkitun historiansa antanut merkityksensä - pelko siitä, että mystinen hirvityinen popsii oikeuden kaikelle irrationaaliselle tunteellisuudelle?

Tanskassa on jotain mätää

Kun keskustellaan vapaakaupunki Christianian tulevaisuudesta, näyttää nuorisotila Ungdomshusetin kokema kohtalo kenties osviittaa tulevasta. Toimintaperiaatteiltaan se muistutti Christianiaa; myös Ungdomshuset pyöri kollektiivisesti, talkoovoimin, ilman palkattua työvoimaa tai johtajuusrakenteita. Arvioiden mukaan talo palveli vuosittain noin 10 000 kävijää. Ja se on iso luku.

Tästä huolimatta kiinteistö ei saanut jäädä alkuperäiseen käyttöönsä. Huipennus oli ennalta-arvattava; torstaina 1.3. poliisi tunkeutui helikopterein ja kontein nuorison blokkaamaan kiinteistöön ja tilanne ajatutui nopeasti täysipainoiseksi mellakaksi. Illan tapahtumia luonnehditaan "poikkeuksellisiksi Tanskan historiassa." Herää kysymys millaisiin aikoihin onkaan eletty, jos kourallinen omaa harraste- ja toimintatilaansa penääviä nuoria kansalaisia on kaikki mitä tarvitaan "historiallisen merkkitapahtuman" luomiseen?

Ungdomshuset luovutettiin valtaajille jo 1982. Sopimuksen mukaan Kööpenhaminan kaupunki lupasi tilan omatoimiseen käyttöön - pysyvästi. Uusi kaupunginhallitus otti kuitenkin asiakseen muuttaa vanhat sopimukset ja myi 1999 kiinteistön Faderhusetille, äärioikeistolaiselle kristillisryhmälle. Kaupan syyksi kaupunginhallitus totesi ”kiinteistöä käyttävät ainoastaan alakulttuurinuoret”. Sopimuksen mukaan kaupungin tulee tarjota edellisen kiinteistön tilalle vastaavia tiloja. Näin ei ole kuitenkaan menetelty.

Taloa pyrittiin saamaan takaisin alkuperäiseen käyttöön virallisia teitä. Viiden vuoden oikeudenkäyntiprosessin aikana kaupunki jopa tarjoutui lunastamaan kiinteistön takaisin Faderhusetilta - alkuperäistä hintaa viisi kertaa suuremmalla summalla. Faderhuset totesi lausunnossaan takaisinlunastuksen olevan mahdotonta, vedoten haluunsa suojella Tanskaa "terrorismilta ja jumalattomuudelta". Viisikerroksisen rakennuksen suojiin mahtui monenlaista; kuntosali, tekstiilipainopaja ja runsaasti erilaisia harjoitustiloja, esimerkiksi bändikämppiä. Lisäksi talossa järjestettiin säännöllisesti erilaisia tapahtumia aina työpajoista festivaaleihin. Jonkin lajin terrorismia kaiketi sekin.

Kaiken maailman mielettömyyden keskellä minä mietin, miten t-paitoja painavista ja musiikkipajoja vetävistä nuorista aikuisista tuli yhteiskunnan vihollinen numero yksi - maailmassa, jossa vakavampienkin ongelmien ohella jaksetaan myös varhaisnuorison vetelehtimisestä kadunkulmissa mäyräkoira kainalossaan olla pohjattoman huolissaan.

Jos voisin, istuttaisin Jeesuksen kanssasi samaan kahvipöytään ja kysyisin Faderhusetin edustajan sijasta häneltä, kuka asiassa muodostaakaan uhan ja kenelle - ja millaisin vaikuttimin?

Gonna be a blackout tonight

"My town is big/And my town is bright/My town can work and my town can fight/Gonna be a Blackout, Blackout tonight."
- - - - - - - - - - -

Woodrow "Woody" Guthrie (1912–1967), oman jälkensä sinne tänne jättänyt amerikkalainen folk-muusikko identifioitui vahvasti "tavallisen kansalaisen" arjen kanssa, tunsi näiden puolesta yhtä voimakkaasti kuin tunsi negaatioita fasismia, tekopyhyyttä, poliitikkoja ja taloudellista riistoa kohtaan. This Land Is Your Land ehkä tekstinä aikaansa edelle - tai sitten vanhin ajatus kaikista.

Stereoissa Dropkick Murphys räimii versiotaan Gonna be a blackout tonight:sta. Hälytyssireeni sointujen seassa - ja minä mietin, voiko muutamina ohikiitävinä hetkinä identifioitua niihin sisäistä paloaan ja nuoren mielen sekaannustaan katukivien viskonnalla ja iskulauseiden maalaamisella purkaviin nuorukaisiin. Niihin, jotka pysyvät vuosisadasta toiseen samoina, todistaen osaltaan kaiken inhimillisen muuttumattomuutta. Jos itsessä on päämäärä ilman suuntaa ja sekaannuksen kaaosenergia ohjattavaksi jonnekin, saattaa se löytää ilmaisuna sisäisen purkamisen sijasta ulospäin. Siksikö, että on helpompaa kohdistaa voima itsensä ulkopuolelle kuin itseensä?

Kahvikuppi kourassa - reilua tuotetta, tottakai -, katse parvekkeelta. Tässä maailmassa hallitsevat arkeensa tyydytetyt ihmiset. Määritetyt aikuiset, jotka löysivät tai olivat löytävinään toisensa ja paikkansa, tavara ja sen tuoma tyhjyyden peitto. Nämä ihmiset eivät enää kasva pieniksi edellisvuoden pikkujouluvaatteisiinsa. Minun seinäni sen tekevät kyllä.

Siihen tottuvat, ne ihmiset, siihen hämärään. Tv iltanuotiona, alttarina, tekevät siitä normin, saalistavat klubien nurkista, matkatoimistojen extremepaketeista - "saat alennusta varatessasi lennot nettisivujemme kautta" ja virtuaalitreffien palstoilta säpinää. Vaihtelua. Sellaista hurjaa.

Omistetaan kaikki hetkelle, joka jatkuu tovin ja silti tästä ikuisuuteen. Ei mikään muuttua saa. Poltetaan sielu loppuun kuten savuke, vaikka niidenkin sytyttämisen piti loppua jälleen uuteen uudenvuoden lupaukseen. Poltetaan, ettei muisteta.

”Joskus tuntuu kuin muistotkin olisivat olemassa vain etukäteen"

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

- Eeva Kilpi

Lakupekan kulttuuriloparit - vain muutaman karkkipaperin tähden?

"Lakupekka lakritsipatukan kääreessä on melkein yhtä vanha kuin itsenäinen Suomi. Kuvassa on ihmisen kasvot, erilaiset kuin meillä valkoihoisilla. Tuon tarkemmin en uskalla tuota vallankumouksellista käärepaperiuudistusta kuvailla, ettei joku tiukkis pääse syyttämään rasismista."
- Matti Peltokangas, Pohjalaisen pääkirjoitustoimittaja
- - - - - - - - - - - - - -

Peltokankaan suorittama rinnastus lakupatukan kääreen ja itsenäisen Suomen välillä saattaa kertoa enemmän kuin kirjoittaja alunperin on tarkoittanutkaan. Pohjimmaisilla pohjalla närkästyksessä satunnaisen karkkipaperin ulkoasu-uudistuksen kohdalla taitaa näet taas soida suomalaiskansallisuuden näkyvin tekijä; olematon kansallinen itsetunto ja epävarmuus oman kulttuurin olevaisuuden - tai olemattomuuden - suhteen. (Koiranleukaisempi saattaisi kysyä sitäkin, että montakos sellaista valtiota keksitte, jossa perinteidensä pauhataan olevan vaarassa muutaman karkkipaperin tähden? Sitä minäkin. Henkilökohtaisesti minun on vaikea nähdä yhdenkään pitkällisen olemassaolon ja vakiintuneen kulttuurin omaavan valtion tuntevan perinteensä uhatuksi karkkipatukan kääreen vuoksi.)

"En ymmärrä, ketä nuo käärepaperin kuvat, siis ne sellaiset, ovat voineet loukata. Lienee katsojan silmässä koko juttu. Samoin on kuulijan korvassa se sana, jolla on iät ja ajat kutsuttu aivan viattomasti niitä, jotka ovat erilaisia kuin me valkonaamat. Sitä sanaa ei ole saanut sanoa ääneen enää pitkään aikaan. Se sama sana on vilahdellut muuten lukemattomissa kirjoissa aapisia myöten, monissa lauluissa, sarjakuvissa ja vaikka missä. Pitääkö ne kaikki hengentuotteet kieltää ja hävittää?", sanelee sama pääkirjoittaja.

Itse tunnustan kokevani hienoista ymmärtämättömyyttä yllä esitetyn ajatusvirran kaltaista suhtautumista kohtaan; että äidinkieleni olisi jo samassa kerhossa latinan kanssa. Kuollut kulttuuri ja kuollut kieli, josta ei puhujien puutteessa ole enää kasvamaan ja jatkamaan eloaan muuttuvan maailman mukana.

Kautta aikain kulttuurin elinehto on ollut sen kyky elää ja muotoutua sitä elävien ihmisten - ja sitä siten ympäröivän maailman - mukana. Kuollut ei kuki kovinkaan kauniisti, korkeintaan vienosti vihertää. Aapisissa on uusiotuontina maahantulleen neekeri -ilmaisun lisäksi käytetty monenlaisia sanoja aina niistä päivistä lähtien, kun ruotsinkieltä puhunut yläluokka ryhtyi silloisen fennomaanisen populisminsa ajamina saattaamaan suomenkieltä virallisen kielen asemaan. Moni niistä on sittemmin poistunut virallisesta kielenkäytöstä tai löytänyt uuden ilmaisumuodon. On hymyilyttävää, miten kieliperimältään kaikkea muuta kuin suomalaista neekeri -sanaa kuulee silloin tällöin puolustettavan elimellisenä osana "suomalaista perinnettä"!

Informaatioähkyn sekä virikkeitä, stimulantteja ja energiavarkaita sisältävän mediatulvan keskeltä eksyi toimistotyöläisen sähköpostiini pieni, yksinkertaisuudessaan virkistävä sähköposti. Annetaan sanojen puhua;
- - - - - - - - - - - - - -
"Hyvä vastaanottaja,
Tähän viestiin ei tule reagoida. Sen on annettava vain möllöttää
lukemisensa ajan, ja se on poistettava välittömästi kun tätä poistamisen
tointa ei enää voida pitää pelkkänä reagoimisena. Toistamme: älä reagoi
tähän viestiin millään tavoin. Ja katso, kun kuuntelet itseäsi oikein
tarkkaan, huomaat että sinun on mahdollista olla täysvaltaisesti
vastaamatta viestiin millään tavoin. Annat vain reagoimishalusi virrata
lävitsesi. Kyllä, tunnet sen oranssina tunteena, josta lopulta päästät
irti. Se lipuu sormiesi välistä ja jättää sinut täydellisen
rauhoittuneisuuden tilaan. Maailma on läsnä - sinä itse olet läsnä:
hiljaa, reagoimatta ja hengittäen. Alat ehkä kuulla lintujen laulua tai
haistat keskikesään kasvavan ruohoniityn tuoksun lämpimässä tuulessa.
Kunnes ruohojen seasta ylös pomppaa Herkko-hiiri karjuen jotain
ärripurri-kekseistä.

Terveisin,
Helsingin yliopiston tietotekniikkajärjestelmän automaattinen
rentoutusviestikeskus"

Työstä identiteetti vai identiteetistä työtä?

"Työuupumus on määritelty kolmiulotteoseksi häiriöksi, jolle on
ominaista kokonaisvaltainen jatkuva väsymys, kyynistyneisyys ja
ammatillisen itsetunnon heikkeneminen. Väsymys tuntuu joka tilanteessa
eikä enää liity yksittäisiin kuormitushuippuihin. Kyynistyneisyys
näkyy työn ilon katoamisena, työn mielekkyyttä koskevana epävarmuutena
ja työn merkityksen kyseenalaistamisena."
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Minua fiksumpien ja asiaansa perehtyneempien tahojen tekstiä Oulun korkeudelta. Arvon kahden vaiheilla, tunnistanko määritelmästä itseni - ja jos, johtuuko mainittu seikka, minusta, työstä vai elämästä yleensä. Yhden seikan syyttäminen varaa ikävästi mahdollisuuden väsyneelle mielelle uskoa taikatemppuihin ja yksittäisen, tehtävissä olevan muutoksen kaiken parantavaan voimaan. Sitä välttääkseni listaan olotilani ainesosiin monta sattumaa, ainesosia yhden e-koodin sijaan.

Vaan uhraanpa märehtimisen sijasta tovin ajastani yleisen työetiikan ja työn merkityksen pohtimiseen. Työ elämän sisältönä, työ instituutiona - vai työ sinä mitä se joskus oli näilläkin leveysasteilla; hengissäselviämisen ja itsensä elättämisen ainoana tienä?

Työn merkitys on aina vaihdellut - ja vaihtelee - kuluvan ajan hengen mukaan.
Toimenkuvat ja niille - sekä työnteolle yleisesti - sanoissa osoitettu merkitys tuo esiin perin kouriintuntuvasti kunkin ajanjakson vallitsevaa ilmapiiriä ja ideologisia virtauksia. Alkuperäisessä merkityksessään - jos näin voi sanoa - on työ minun silmissäni, maalaisjärkeni mukaan, ollut ihmisen välttämätöntä toimintaa oman selviämisensä - tai "elämänlaatunsa", kuten nykyään sanottaisiin - kannalta. Ja jos näinä päivinä, myös menneinä aikoina työllä on toki kaiken ohella myös sosiaalinen merkityksensä; työllään yksilö jäsennetään osaksi yhteiskuntaa, sen yhdeksi, toimivaksi ja sitä osaltaan ylläpitäväksi mutteriksi. Henkilökohtaisella tasolla yksilö palkitaan antamalla hänen täten tuntea itsensä tarpeelliseksi, yhteisön jäseneksi, osaksi jotakin. Loistava keksintö, aikansa populisteilta; kun suomalaisuutta ruosinkielisen sivistyneistön toimesta ryhdyttiin fennomanian kynnyksellä rakentamaan, brändättiin ja markkinoitiin suurella menestyksellä ajatus ahkerasta, tunnollisesta kansasta joka "työllään lunastaa oman arvonsa"; ei valiteta, sisussa suomalaisuuden syvyys ja olemus. Lorvailla ei sovi, tyhjänpanttina olla. Vain konkreettista tulosta tuottava työ on työtä, muu hippien höpötystä.

Tänä länsimaisen automaatiohapatuksen ja elämää käytännön selviämistoimien kannalta helpottavien keksintöjen aikana työhön ladataan monin tahoin muitakin arvoja; sen tulisi olla mielekästä, tekijälleen "onnistumisen kokemuksia", "elämänsisältöä" ja muita henkisiä elementtejä tarjoavaa. (Kysyä voi, kuinka paljon samaa tässä lopulta vanhan yhteiskuntaan kytkemisen ja tarpeelliseksi tekemisen klikin kanssa.)'

Työn merkitys yksilölle riippuu silti monista seikoista; henkilön käytössä olevista voimavaroista ja siitä miten niitä arvostaa. Luoko työ perustaa identiteetille vai identiteetti työlle? Sitäpä miettinee jokunen elämänsisältönsä kanssa kipuileva kolmekymppinen, jonka työ ei tarjoakaan jatkuvia "onnistumisen kokemuksia" vaan tuntuu hetkittäin ihan siltä mitä onkin: työltä. Ja tarvitseeko sen toisaalta, lopulta, muuta ollakaan?

Itsepaljastus

Mitä on taas uupua. Tuntea saattavansa hautaan yhtä lapsuuden unelmaa muiden jatkoksi, pitkään jonoon, pilkuksi edellisille.

Lyhytaikaista mielipahaa tai elämänkriisiä, en tiedä. Ainakin pettymystä ja menetyksen surua. Loukatun uupumista. Normaalina itsenään löytäisi balanssin pian, asettuisi uomiinsa, jälleen, taas. Nyt ei, vielä, kuitenkaan. Lumipallo rinteessä, kasvaen hitaasti. Kaikki ikävä mitä on koettu - se etsii taas tiensä pintaan, aikojen takaa, jatkoksi uudemmille. Ruokkivat toisiaan, saatanat.

Pessimismiä tulevasta, pahaa oloa nykyisestä. Unikaan ei tahdo armahtaa, löytää tietään seinieni sisään. Tahdosta tarmottomaksi; mihin lie sen polun varrelle hymynikin hukannut. Ulos se vielä näkyy, sisään ei. Negatiivinen minäkuva - onko minulla enää muutakaan?

Kylmyyttä on monenlaista. Minä pelkään, osaten nimetä sen syistä yhtäaikaa liian vähän ja liikaakin.

Todellisuus ihan Lostissa?

Arkipäivän havainnointia.

Ihmiset odottamassa illan Lost -jaksoa, osa puhumassa aiheesta kuin kyse olisi todellisuudestakin tutuista hahmoista, todellisista henkilöistä. Kuuntelen, tarkkailen. Aikansa elämysteollisuutta tämäkin; luodaan kollektiivista kokemusta fiktiivisen tarinan, keksittyjen hahmojen ympärille. Ei katsota, kuunnella kuin vaikkapa hyvää kirjaa - "mitä sitten tapahtuu, mitä stooriin on keksitty seuraavaksi, mikä ässä käsikirjoittajatiimillä nyt on hihassaan?" - vaan puhutaan kuin siskontytöistä ja sauvakävelykavereista, näiden kuulumisista ja sattumuksista.

TV nykyajan leirinuotiona. Perhesarja Metsoloiden vielä pyöriessä ruudussa muistan törmänneeni tv-alan tuottajan haastatteluun, jossa tämä totesi suomalaisen ja keskieurooppalaisen katsojaperinteen eron; Suomessa aikaihmiset nykivät tv-sarjan lääkäriä hihasta pyydellen tältä neuvoja vaivoihinsa, toisaalla lapset lähettivät käsikirjoittajille ehdotuksiaan juonenkäänteistä tai suosikkiroolihahmonsa muokkaamisesta. Maassa maan tavalla - jääpä sitä joskus itsekin katsomaan ohikulkijaa miettien, että mistä minä tuon tunnen. Ai niin. Telkkarista.

(Loppujen lopuksi kyse lienee siitä että minä olen huono sarjaihminen. En osaa eläytyä, näen aina sieluni silmin kuvan ulkopuolelle rajatut karvamikrofonit ja johtokimput. Enkä muista koskaan avata tv:tä ajoissa. Kirja on reikäjuustopään kaveri; sen sivu ei karkaa katsojalta, jos taas muistaa kellonajat väärin.)

Fundamentalismista ja pornosta

"Uskonto on niin perverssiä että. Oletko huomannut, että kaikki uskonnot perustuvat seksuaaliseen tukahduttamiseen. Kristinusko ja islam perustuvat molemmat siihen, että Jumala antaa sinulle luonteen ja kropan, mutta jos käytät niitä, sinun pitää kieriskellä synnintunnossa. Uskonnon peruskivi on häpeä."
- Roman Schatz, City- lehti 10/2006

Niitä päiviä, joina harhaileva mieli etsii kummilta kulmilta, törmää huomaamattaan yhtäläisyyksiin hevosenkengän oletetuissa ääripäissä, sattuu kohdalle silloin tällöin. Ajatus, toinen – ja kling, johtopäätös ja arkinen havainto on syntynyt. Montako mielenmutkaa ja kahvikuppia tarvitaan, jotta aivosolukko huomaa yhtäläisyyden länsimaisen teinipornon ja kovan linjan islamin välillä? Ei lopulta kovinkaan montaa.

Yksi uskonnollisuuden perusmekanismeista; pelon lisänä tai itsellisenä toimijana häpeä on tehokas operaattori. Häpeä tai sen pelko saa noudattamaan moraalikoodistoa – älä tee noin tai näin, muutoin sinut hukka perii tai ainakin muutut kelvottomaksi avioliittoon, yhteiskuntaan, uskosi pyhäköihin ja Kunnon Ihmisyyteen – tai mihin vain, mitä nyt yksilö sitten pelkääkään menettävänsä. Poikkeuksen luoja-voiman, normin, sanaan tuo vain ihmisen tulkinta. Älä tapa, sanovat, mutta silloin tällöin omavalintainen uskonsa asiamies ottaa ristikseen tulkita, millaisesta tappamisesta normissa onkaan kyse. Kun poistettavat massat muuttuvat lukumääriltään riittävän suuriksi tai poistettava yksilö on rikkonut yhteisönsä normia vastaan – esimerkiksi tappamalla – on pyyhintä elävien kirjoista oikeutettua. Maallinen rangaistus ennen korkeinta tuomiota.

Väkivalta, seksi, valta. Kolminaisuus, joita useimmat yhteisöistä pyrkivät keskuudessaan säätelemään. On epäpyhää, hävettävää, mellastaa esiaviollisen riettailun parissa tai rikkoa puolisoaan kohtaan – mutta turbaaninsa kireälle kiertänyt taho lupaa ruumiinsa sankarillisesti uhranneelle tuonpuoleisessa bonuspisteiksi 72 neitsyttä. Yhtä hävettävää ja yhteisön silmissä tuomittavaa on rikkoa yhteiskunnan normia tai avioliittoa vastaan hakemalla maallinen riemunsa lapsilta aikuisten ruumiissa – mutta simulaatioavuksi tarjotaan täysi-ikäisten ammattiesiintyjien markkeeraamaa mielikuvitusviihdettä, teatteria lasten aikuisuudesta ja näiden vihkimisestä nautintojen saloihin. ”Postitamme tuotteemme huomaamattomassa paketissa”, sanoo kauppakatalogi. Häpeän mekanismi – miksi näin, jos ketään ei hävettäisi? (Piilotetun toiminnan lisäksi toinen luonnollinen mekanismi yrittää torjua syntyvää häpeää on lyödä asia leikiksi, huudella sopimattomuuksia tai kertoa ostoksistaan äänenpainoin, jotka varmistetusti kaikuvat riittävän laajalle. Kukapa ei olisi koulun pihalla kuralammikkoon kaatuessaan yrittänyt itse nauraa äänekkäimmin, tehdä häpeästään hauskan vitsin?)

Sankarillisesta marttyyrikuolemasta suloisenhalukkaan teinin mestarillisesta initoinnista seksin hedelmätarhoihin – missä lopulta se perimmäinen ero?

Ekshibitionismin olemuksesta - maailma muuttuu, Eskoseni

Sananlevityksestä huolehtivat sentraalisantrat, taksikuskit, uteliaat posteljoonit ja naapurin pitsiverhon takana piilottelija - miten uusia muotoja ne ajan saatossa saavatkaan.

Internet on foorumina yhä monilta osin lapsenkengissään - ja silti "uusimmilta innovaatioiltaan" yhtä monin osin vanhempi kuin vanhimmatkin sananlevittäjistä. Sentraalisantrojen rinnalle ilmestyneen julkisen kirjoittelun jokamiehenoikeuden myötä on syntynyt julkisia foorumeita, jotka monin osin vertautuvat perinteiseen torikokoukseen. Merkittävin ero lienee lähinnä siinä, että bitteihin painettu sana on periaatteessa ikuista - ja periaatteessa kenen hyvänsä käytettävissä, kopioitavissa, muistettavissa. Sentraalisantrojen puheet ovat huomisen kalankäärettä, mutta bitti on pysyväisempää. Silti sanoistaan arat ja itsestään ujot suoltavat julkiseen tilaan tekstiä joskus syvältäkin sisimmästään. Asuuko meissä kaikissa pieni ekshibitionisti vai onko kyse luontaisesta kuulluksitulemisen tarpeesta - ja paljonko ne lopulta eroavat toisistaan?

Kyberavaruuden ruokottoman tasa-arvoisessa atmosfäärissä ei voi valita lukijoitaan. Tekstinsä voi suunnata kohderyhmäajattelun mukaan, mutta julkisella foorumilla operoidessa on mahdoton tietää sanojensa kantomatkaa. Siksikö tai siitä huolimatta sanotaan sanomasta päästyä?

Puhumattakaan sitten tarpeesta sanoa sanansa paremmin, innovatiivisemmin ja lukijaa stimuloivammin kuin kukaan koskaan aiemmin. "Onko tämän sanonut paremmin joku jossain jo aiemmin?" - kilpailuviettiäkö se kaikki vain onkin?

Toivoa kapeilla harteilla

"Minne tahansa menemmekin, olemme muukalaisia, sanoi Anatoly synkästi ja jatkoi sitten: - Me olemme syntyneet muukalaisiksi. Kun ajattelen äitiä, Varvaraa, Katerinaa ja itseäni, minusta tuntuu kuin kaikilla meillä olisi levottomuus veressämme ja siksi emme voi tuntea mitään paikkaa kodiksemme. Kaikki me olemme kaivanneet saavuttamattomia, olleet parantumattomia uneksijoita, jokainen omalla tavallaan. Minulle ovat unelmani merkinneet pelastusta, muutoin en olisi kestänyt kasarmielämää. Mutta nyt ymmärrän, että on nurinkurista elää epätodellisessa haavemaailmassa,nauttia kuvitellusta onnesta ja kauneudesta, joka ei ole olemassa, jos kadottaa terveen harkintakykynsä ja toimintatarmonsa. Meidän muukalaisten täytyy oppia etsimään kaunista ja hyvää ympäriltämme, todellisesta elämästä eikä vain unelmista.

Moista sekasotkua en käsitä, sanoi Varjenka vakaasti. Sinähän puhut kuin olisit ollut tyttöopistossa ja leikkinyt palapeleillä! Ei meidän tarvitse olla muukalaisia. Onhan meillä toinen toisemme. Kaikki tulee vielä hyväksi, saatpa nähdä. Sinä menet naimisiin, minä menen naimisiin, äiti tulee vanhaksi ja me työnnämme häntä rullatuolissa. Sitten on meidän lastemme vuoro." Anatoly katsoi sisartaan ymmärtämättä oliko tämä tosissaan vai laskiko leikkiä.
- Me emme saa olla heikkoja, jatkoi Varjenka. - Meidän pitää olla vahvoja, kovia kuin kivi. 'Tai pehmeitä kuin silkki, Anatoly sanoi. Pehmeys on yhtä hyvä ase kuin kovuus. Nöyriä, Varjenka, meidän tulee olla nöyriä ja kiitollisia. Vaikeuksistakin meidän tulee kiittää."
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Onko elämässä ainoatakaan hetkeä, johon lohduttajaa, valoa tai selvennystä ei kykenisi löytämään sanoista myyttisen itärajan takaa, venäläisen kirjallisuuden päättymättömiltä sivuilta ja laulumailta? Kun illan pimetessä miettii aikuistumisen mysteeriä, elämänsä suuntaa, arjen pieniä ja silti niin suuria kysymyksiä, mihin muuhun illan kulkija suuntaa kulkunsa kuin kirjattujen sanojen poluille?

Jascha Golowanjuk, 1903-1974, Ruotsiin 1930-luvulla kulkeutunut Venäjän juutalainen sijoitti ylläkirjatun vuoropuhelun kahden nuoren sisaruksen, Anatolyn ja Varjenkan, lausuttavaksi näiden paetessa vallankumouksen sekasorron näyttämäksi muuttamasta Pietarista. Symbolismia lapsen sanoissa, tulevaisuuden hento toivo nuorilla harteilla?

"Kun he tulivat metsänreunasta polulle, he pysähtyivät ja tähystivät taivaanrantaan. Ukkonen jyrisi etelässä, Pietarin ylle olivat kerääntyneet sysimustat ukkospilvet, mutta pohjoisessa, heidän matkansa määrän yllä, oli taivas sininen ja kirkas kuin Anatolyn katse."