Islannin pölyt ja hippien fillarit

Islanti savuttaa tahdilla, jota se viimeksi jaksoi ylläpitää 1800 -luvulla. Silloin tuprahtelu kesti parisen vuotta - miten lienee savullisuusjakson laita tällä kertaa?

Yhtä kaikki: jos jaksaa tuprutella riittämiin, kukaties Balin purjelautarannoilta ja Intian perämetsistä itseään etsivien hippien määrä laskee muun turhan lentomatkailun tapaan. Need I say more, ilkeä luonne kun olen?

(Ulkomaalaisista maahantunkeutujista huolestuneita sen sijaan kehoitan pika pikaa hakeutumaan tänne - yhteisvoimin uhka on vielä torjuttavissa!)

Masentunut nainen - asusteella se lähtee ku laivat Turusta!

"Älä mene liian liki uniasi;
ne ovat savu ja ne voivat haihtua -
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.

Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään -
niillä on vain omat ajatuksensa.

Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä."

- E. Södergran

- - - - - - -

Mentaalisen herkiksi heittäytyneille naisenpuolille sallittakoon klisheiset sitatoinnit, ylitsevuotava melodraama ja satunnaiset lapsukset iltakarkkien väreissä ja lukumäärissä - vallitsihan aikoinaan sekin maailmanaika, jona naistentautien luokitus myös hysterian tunsi. Sivaltavammat havainnot valtion hoivapuolesta säästettäköön pisteliäämpiin päiviin - kertomukset siitä, miten uusin lääkkein sairaalasta uloskirjattu ja sittemmin itsensä polttokirjaillut potilas palautetaan riveihin "epäonnistuneeksi yölomaksi" kaunisteltuna ja suhteessa toivottuun päinvastaisia tuloksia tuottavan lääkityksen vakuutellaan "ennakoivan hyvää hoitovastetta". Sivallellaan, kun aika on.

Pisteliäämpiä päiviä odotellessa mielen etsintää kuvaillen kappale henkisten lähteväin laivain tunnelmista. (Lähtevät kuin Estelle Turusta, sanoi eilinen mummo.)

Hysteriaa eivät naistentaudit siis enää tunne. Klisheet sentään kyllä - miten usein depression tahi ahdistushäiriön kerrotaankaan olevan poistettavissa uuden kampauksen tahi asusteen voimin?

Hyvä on. Huivi kaulaan, vaikka miten henkeä ahdistaisi

Masentaako maahanmuutto, ahdistaako asekontrolli?

Masentaako maahanmuutto, jonka hallinnalle hyysäripoliitikot, vihertävät kukkahattumokuttajat, viherpiipertäjät ja muut kommarit eivät halua, viitsi tai näe syytä tehdä mitään - eikä varsinkaan rajoittaa?

Ahdistaako asekontrolli, jonka nimissä rohjetaan edes teoreettisessa mielessä pohtia sitä, pitäisikö viisitoistakesäisen rajoittamatonta oikeutta tarkastella ympäristöään haulikon avustamana hiukan hillitä?

Pistääkö vihaksi, ettei niitä hyysättyjä vähemmistöläisiä saa pistää kuriin silloin, kun mokomat unohtavat maan tavat ja lait, jättävät niitä noudattamatta ja mokuttajien korruptoima virkavaltakin jättää puuttumatta tapahtumiin?

Onneksi Teille, arvon turhautuneet maahanmuuttokriitikkomme ja muut hyysäriallergiset, löytyy reaalinen vaihtoehto: Somalia.

Eivät hyysärit hyssytä, kontrolloijat rajoita ja sosiaalietuuksiakin luetaan vain niille, joille on rukiista rannetta niitä kerätä.

Vitusta voimaa - kielioppia femakoille ja vähän muillekin

Sieltä sitä tullaan ja toisinaan takaisinkin halutaan. Ainakin välillisesti. Ihmiskunnan enemmistön siirryttyä uskontokuntiin, joissa nainen on se väen vähämielisempi osapuoli, tuli tästäkin elimestä ja käsitteestä kakkosluokan tavaraa, kaupattavaa, käytettävää ja vähintäänkin voimatonta. Voi vittu, soturi ei ole, ei ole ollut eikä tule olemaankaan mikään vitullinen neiti, vaan vähintäänkin fyysistä munaa omaava kyrväkäs! Johan urheiluselostajatkin alkavat vikistä jääkiekon olevan neitikiekkoa heti, kun kaukalossa pelataan enemmän kuin tapellaan.

Ennen tätä uskonnollispohjaista yhteiskuntarakenteen muutosta vaginalla - vitulla - oli erityistä voimaa lokaalissa agraarikulttuurissa. Talon emäntä käytti voimaansa niin karjaa kuin lapsia suojatakseen: kun lehmät ensi kertaa laskettiin keväällä ulos navetasta, seisoi talon mahtileidi koivet avoimeni portin päällä. Vittu suojasi myös pahalta silmältä ja monilta muilta ikävyyksiltä.

Pakkohan moisesta ruumiinaukosta on ollut tehdä pornoteollisuuden käyttöesine, autovahan myynninedistämiskeino ja puhekielen välimerkki. Itse käyttelen vittua melko rehevin sanakääntein, saaden toistuvasti pyyhkeitä "epäfeministisestä kielenkäytöstä", "itseni" tai "naiseuteni" häpäisemistä tai mistä milloinkin lie. Näille nillittäjille minulla on nopea ja hyväksi havaittu konseptivastaus: en minä käytä vittua kirosanana. Minä käytän sitä voimasanana. Siinä on kuulkaas kohtalainen ero.

Päivän linkkinä omistankin kaikille itsensä liian vakavasti ottaville fanaatikoille, punatukkaisille naistutkimuksen opiskelijoille ja muille väliin jääville ikäville lieveilmiöille Jouni Kempin, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen järjestelmäasiantuntijan ja runoilijan, lyhyen johdatyksen vitun käyttöön.

Tämä vittumainen ja vitullinen tapaus tiedottaa jatkossakin pysyttelevänsä ehtana feministinä ja kannattavansa siten lämpimästi sukupuolten kaikensorttista tasa-arvoa. Nottas tiedätte.

Resitatiivin syvin olemus

Ei saa olla väärää mieltä; jos se ei istu oikeaksi päätettyyn, se on tunnepohjaista argumentointia, ei perusteltu mielipide.

Ei saa olla suorin sanoin: pitää olla verhotusti. Suorin sanoin ei sovi puhua, antaa asioille niiden oikeita nimiä. Ei sovi sanoa mitä on mieltä, tulee sanoa olevansa "kriittinen".

Ei saa olla väärää mieltä: jos olet, syyllistyt hyysäämisen syntiin ja julistat fatwan ainoaksi oikeaksi mielipiteeksi havaittua kohtaan. Kun omalla nimelläsi perustellut argumenttisi ilmaiset, löydät pian itsesi H-alkuisten foorumeiden, sisukkaiden isämmaan puollustajien listoilta ja muista vaihtelevista ketjutusten kokoelmista - jossa väärän mielipiteesi ansiosta anonymiteetin ja nimimerkkien takaa ainoaa oikeaa totuuttaan julistavat vaativat väärän mielipiteen ilmaisseille tappoja, pahoinpitelyitä, seksuaaliväkivaltaa ja vaativat sellaista yhden mielipiteen politiikkaa, joka saanee Stalinin myhäilemään pilvensä reunalta; ei mennyt oppi hukkaan, hyvin ovat omaksuneet, moisen, nimiinsä.

Eikä silläkään; muutama militantin islamin tulkintaan kääntynyt mullah tai taleban -taistelijakin tavoittanee H-väen foorumiargumentoinnista runsaasti tuttua tematiikkaa.

Kauniin talvipäivän kunniaksi omistankin kaikille teille, oman ainoan ja oikean totuutenne sokaisemille silmälappusotureille ja muita fanatismin muottiinne meitä pakottaville L. Onervan sanat pyöreän sadan vuoden takaa:

Resitatiivi 1:

"Ei onnea luotu minulle,
se luotiin muita vasten,
se luotiin perhojen iloita
ja leikkiä nukkelasten!

Jos en sitä itse ma särkisikään,
sen särkevät multa toiset:
nuo sääntöjen säveät seuraajat,
nuo homeisten lakien loiset,
joiden järki on jäykkä ja pimeä
ja tunne kuin tahkottu kivi,
mielipitehet museon hyllyltä
ja sielu kuin kirjan rivi,
joiden silmät on kierot ja karvahat
sitä kaikkea kaunista kohti,
joka lainakaapuja halveksii
ja omilla liikkua tohtii.

Te luulette, että mun henkeni
valeviisauteenne viihtyy:
mitä enemmän minua kiusaatte,
sitä enemmän mieleni kiihtyy.

Te luulette, että mun henkeni
veriottelussamme taipuu:
mitä enemmän minua sorratte,
sitä enemmän valtanne vaipuu.

Näennäisesti kenties taipua voin
yli voimien käypään valtaan,
mut kahleissakin minä säilytän
oman henkeni uhrialtaan;

ja jos ette elää salli mun,
niin tappakaa minut vainen:
minä olen vankina vaarallinen
ja kelvoton alamainen!"

Sananen joulurauhasta ja yleiskarjalaisesta luontosuhteesta

Joulunajan Suomen syrjäseutujen matkaaja ei osannut tyystin sulkea silmiään ympärilleen levittäytyneeltä paikalliskulttuurilta luontosuhteineen. Lumiukko -animaation ohella verkkokalvoille omat jouluiset näkynsä ehtivät tuoda esimerkiksi lokaalin pienpetoyhdistyksen valoisa tarina pikku Jasminista, 10 vuotta, jonka lempipuuhaa on mäyräin ampuminen ja salakaadetusta karhusta, jonka kohdalla suurin porunaihe oli lain langettama kielto olla myymättä lihoja ja siten jäädä vaille rikoksen tuomaa taloudellista hyötyä - paitsi ettei se salakaato olekaan, sattumalta kun pesälle aina osutaan.

Sesonkijuhlan kunniaksi on toisinaan hyvä kerrata kerrostumia maabrändien ja matkailukrääsän takana.

Suomalainen luontosuhde – tuo kalevalaisten mielikuvien värittämä, myyttinen yhteys, jota Euroopan luonnollisimmaksi mainostetaan. Alkuperäinen pohjolan kansa, jonka sopusointua ja harmoniaa koskemattoman erämaansa kanssa uhkaavat korkeintaan EU:n tai Helsingin herrat, jotka luonnostavieraantuneisuudessaan ja kaupunkilaisessa typeryydessään eivät ymmärrä susien popsivan lehmät kouluteiltä ja lapset navetoista. Sitäkään eivät ymmärrä, että syrjäseuduilla sattuma vain toimii toisin: sattumalta karhuun tai muuhun suurpedoksi luokiteltavaan törmäävät kulkijat ovat aina sattumalta asetta kantavia sattumanvaraisia kulkijoita. Saman sattuman oikusta aseetta kulkevan niskaan eivät pedot hyöki – fiksumpi saattaisi tästä päätellä, että ruudin tai pyssyrasvan tuoksu on petosille kissanmintun kaltainen vastustamaton houkutintuoksu, jota kohti on hyökättävä vaikka kesken talviunien. Rohkenevatkin epäillä, että kyseessä olisi toistuvan sattuman sijasta tahallinen toiminta, mokomat kaupunkilaisherrat.

Yhtä kaikki ja alkuperäiseen palatakseni: Pohjois-Karjala, sen myyttinen luontosuhde ja salakaatojen kirjoittamaton jokamiehenoikeus. Paikallislehtien arkipäivä leikkasi hykerryttävästi yksiin joulunajan lukemistovalikoiman historiallisen kirjallisuuden kanssa: Heikki Lehikoisen Ole siviä sikanen – suomalaiset eläinuskomukset tarjoili perinnedokumentaatiota tavalla, jonka aiemmin mainittu paikallislehdistö voisi – jos nyt hiukan ilkeäksi heittydyn – julkaista totena tänäkin päivänä.

Suomen luonnon tutkijana ansioitunut piispa Olaus Magnuson (älkääkä ipiskö siellä ruotsinkielisestä nimestä – tuohon maailmanaikaan kaikki nyky-Suomen alueen luku- ja kirjoitustaitoiset nyt vain sattuivat bamlaamaan kotikielenään svenskaa) dokumentoi kärppien tehokkaita hirvijahteja, valisti korppikotkiin kuuluvan metson popsivan jänikset ja ketut ihmisten näpeistä ja kotkien kieputtavan haudonnan sijasta munansa saaliseläintensä nahkoihin. Vielä 1900-luvun puolella onnettomat nuoret naiset toisinaan hyppivät koskiin tai muilla keinoin surman suuhun pelätessään herenneensä kantaviksi koirille tahi käärmeille – liekö tässä perimätiedon osassa hitunen alitajuista kulttuuriperua, joka yhä pistää pelkäämään metsän eläinten kohtaamista?

Yhtä kaikki: Magnuson saa nykypäivänä arvoisensa kollegan esimerkiksi paikallisesta riistayhdistyksen päälliköstä, jonka asiantuntemus määritti puuhun karanneen oravan ilvekseksi – tai paikallisesta metsästysseurasta, jonka jäljitystaito transformoi pienehkön koiran talvisen polun suden jäljiksi. Tämä susi totta vie löysikin tiensä pihapiiriin – ja suoraan keittiön ovesta sisään. Punahilkan hukalle sukua, tulkitsen, vaikken metsästyskorttia omaakaan.

Alkavan vuoden tarinoita verenhimoisista ilveksistä, EU-tukiaiset syövistä susista, lapset popsivista supikoirista ja Helsingin herroista odotellen.

Ja jos koira pihasta syödään, niin älköön kukaan koskaan kysykö mitä se isännän paras ystävä teki yöllä yksinään hangessa ketjunnenän somisteena (vastaus: oikea metsästyskoira on hangessa asuva erakkoeläin ja siellä ihan tyytyväinen) tai kuka sen hirvijahdin sijaan koiransyöjäksi päätyneen yksinäisen suden lauman hajotti.

Eikä lajimääritykselläkään ole susihukkasten kohdalla aina niin nuukaa: koirakin sudeksi kelpaa, paremman puutteessa.

20-luvun saksalaisista, Hommafoorumista ja saatanan akoista

"Poliittisesti ja eroottisesti aktiiviset naiset on möyhennettävä veriseksi kasaksi, ulosteen ja ruumiinriekaleiden sotkuksi". - Äärioikeistolaisten Freikorps-joukkojen jäsenet 1920-luvun Saksassa.

Sunnuntai-illan ratoksi kirjoittajanne eksyi menneen vuosikymmenen saksalaisen ääriväen naiskuvan ja perinnettä omalta osaltaan jatkavan homma.fi -forumin pariin. Lueskelun jatkuttua joitakin tunteja alkoi lukijan suupieli väkisin pyrkiä ylemmäs; seitsemässä vuosikymmenessä mainitun ääriväen - tai sellaiseksi mielivien - naiskuva ei vaikuta olennaisilta osin muuttuneen. Vääränväristen ulkomaalaisten ohella suurimmaksi uhaksi suomalaisen kulttuurin - jonka määritelmä Homman teksteissä on hykerryttävän paradoksaalinen, mutta palattakoon siihen toisella kertaa - synonyymille eli suomalaiselle miehelle nostetaan liki myyttiseen asemaan kohonneet feministit, jotka ovat naisten roolin ohella turmelleet kokonaisen maan, kansan ja kulttuurin. Naisten vyöry turmelee työelämän, tekee politiikasta hysteeristä hyysäämistä, estää rehellistä suomalaismiestä saamasta pimpsaa kun huvittaa, rajottaa alkoholiperäistä ajankäyttöä, tuhoaa toimivan talouspolitiikan ja estää mieslähtöisen huoltajuuspolitiikan. Nainen ja feminismi näyttäytyvät samana vihattavana, alistavana synonyymina, jonka vaikutusta vastaan on taisteltava - ennen kuin on liian myöhäistä. (Hommalaisten usein muissa aiheissa käyttämä detalji tosin unohdetaan mainita; forumilla kerrotaan usein "vahvimman kulttuurin" selviävän silkan darwinistisen luonnonlain kautta. Mikäli myyttinen feminismi siis tulee ja jyrää, taitaa se kertoa jotakin kirjoittajien edustamasta mieskulttuurin tulkinnasta.)

Kirjoittajanne lukukokemusta siivitti olennaisilta osin Juha Siltalan kirjauutukainen Sisällissodan psykohistoria.
Siltala poimi yhdeksi innostuksen kohteekseen ahdistuksen historiaa - ja sittemmin kansalaissodan psykohistoriaa - käsittelevään hankkeeseensa saksalaisen psykoteoreetikon Klaus Theweleitin julkaisun Miesfantasiat. Theweleitin mukaan miesten kumpusi oman minuuden epävarmuudesta, joka kanavoi vihan vaikeiden omakohtaisten kysymysten sijasta asetetusta ihanteesta poikkeaviin naisiin tehden heistä miehisten heikkouksien sijaiskärsijöitä.

Perheväkivallan ja apukoulunationalismin maassa tämän lajin teoretisointi ei jää mielessäni tyystin vaille vastakaikua.